Yö on käärme ja Koko meren laajuus

Luin kaksi hyvinkin erilaista ja erisävyistä runokokoelmaa, joita yhdistävät ihmiskehojen kohtaamiset. Iiro Laukolan esikoiskokoelma Yö on käärme (Ntamo 2018) on tiiviin aforistinen. Se alkaa Lucretius-sitaatilla (De rerum natura, Maailmankaikkeudesta), jossa kuvataan mielen nostattamia unikuvia.

Muutamat runoista viittaavatkin kreikkalais-roomalaisen antiikin maailmaan, mutta toimivat myös ilman erityistietämystä antiikin kirjallisuudesta. Säkeet ”Sellerin / Nemean kukan, / ripset ohimollasi. / Olet pian tuhkaa, / lapsi on tuhkaa, / kurjenmiekat / tuhkaa” ehkä avautuvat paremmin, jos esimerkiksi tietää, että Nemean kisoissa voittaja sai villisellerin lehdistä punotun seppeleen. (Olympian kisoissa voittaja sai oliivinlehtiseppeleen, Delfoin Pythian kisoissa laakeriseppeleen. Ja hmm … Asterix-albumissa Caesarin laakeriseppele päädytään lopulta persiljaan).

Ihmiskehon kuvasto on Laukolan runoissa jatkuvasti tärkeä, kuten runossa: ”Silmäni eivät ole ikkunoita, / ruumiini ei ole talo, / sisälläni ei ole eteistä, / jossa hiekka olisi raparperia ja inkivääriä.”

Toinen runokokoelma, Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (Poesia 2018) myös rakentuu kehollisuuden ympärille, mutta on tyyliltään runsas ja rönsyilevä. Rantakari kirjoittaa: ”olemme ikkunoita emme peilejä / takerrun hiuksiisi, hyperventilaatio puuduttaa kasvot / nenänpäästä tai kitalaesta alkaen”.

Runokokoelman kuvastossa ihmiskehot ovat vettä ja merta: ”uni ei enää uni, ehkä meri / ehkä aallot, erottamattomat liikkeet / yhden lakanan alla”.

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.