Tyyni ja Oiva

Kesällä löysin kirjastosta Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa (toimittanut Irma Koskinen, SKS 2008).

Kuka oli Tyyni Tuulio? Tyyni Tuulio (1892-1991), omaa sukua Haapanen oli lähes 100-vuotiaaksi elänyt kirjailija ja kääntäjä. Hän suomensi valtavat määrät kirjallisuutta ranskasta, englannista ja italiasta (mm. Danten Vita nuovan) ja toimitti useita kirjoja, mm. Espanjan ja Portugalin kirjallisuuden kultaisen kirjan ja Italian kirjallisuuden kultaisen kirjan. Hän lahjoitti kirjeenvaihtonsa SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Julkaisussa on Tyyni Tuulion kirjeenvaihtoa kouluvuosilta 1905-1911, opiskeluajalta Pariisissa 1914 ja kihlausajalta 1916-1917.

Koulutyttöjen kirjeenvaihto on hauskaa luettavaa: siinä on paljon samaa kuin myöhempien sukupolvien koulutyttöjen elämässä: ystävyyttä, suuria tunteita, juoruilua. Välillä huomaa kielen muuttumisen: ystävykset saattavat aloittaa esim. tervehdyksellä ”Terve, sinä vanha vakituinen akkani” tai ”Rakkahin typykkä!”.

Tyyni oli niihin aikoihin niitä harvoja naisia, jotka saattoivat kouluttautua ja vieläpä yliopistossa. Hänen perheensä ei ollut varakas, ja niinpä hän elätti itseään tekemällä käännöstöitä. Opiskelijana hän käänsi mm. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, kolmen vuoden englannin lukio-opintojen jälkeen. Vuonna 1914 Tyyni sai stipendin Pariisiin. Sieltä hän kirjoittaa kotiväelle ensi elämyksistään suurkaupungissa:

Aamiaispöydässä söin siekailematta ruokia, joitten kokoonpanosta minulla useinkaan ei ollut aavistusta ja join reippaasti ’cidre’ni. Sitten lähdin tuon suomalaisen neidin (neiti Helminen Tampereelta, hyvin suloinen) ja erään pienen sievän rouva Fohlströmin (myös maalarinalku) kanssa katselemaan kaupunkia. Olin heidän kansaan Magasineissä, joitten rinnalla Stockman on kuin Kytöviita Stockmanin rinnalla, näin suuret bulevardit, join café au lait’än ja söin bakelseja eräässä kahvilassa, sitten kaiken melun ja huminan jälkeen menin neiti Helmisen kanssa muutamiin taidenäyttelyihin, joissa enemmän nautin hiljaisuudesta, lyxistä ja harmoniasta kuin taiteesta, jota en vielä oikein jaksanut sulattaa. Sitte kävelimme kotiin Place de Concorden kautta ja seisoimme eräällä Seinen sillalla, josta näkyi juuri Place de Concorde, Madeleine-kirkko, Tuilerie, Eiffel-torni, Louvren katto ja kaukaa häämöttivät Notre Damen tornit. Ja minun päätäni huumasi. Kun vihdoin olimme Pensionin ovella, olin pyörtyä, mutta en sitä sentään tehnyt.

Ensimmäinen maailmansota syttyi, ja Tyynin piti palata Suomeen. Kotimatkan varrelta hän lähetti sähkeitä, joissa raportoi olevansa kunnossa.

Helsingissä opiskellessaan ranskaa Tyyni tutustui Oiva Tallgreniin, romaanisten kielten dosenttiin. Oivalta säilyneissä muistiinpanoissa on merkintä ensimmäisestä merkittävästä katseesta (19.11.1915). Toisessa merkinnässä Oiva ikävöi:

Ja nyt 7.XII on ollu aika niin pitkä, kun ei ole nähty sitte 4.XII pikimmiten yliopiston kirjastossa, nyökkäs niin kauniisti. On ollu niin ikävä etten saanut tultua suoraan kotiin, piti käydä seminaarit, ei ollu, ja piti sitten vielä palttoo päällä katella yliopiston kirjaston nimikirja. Oli ollut jo keskiv. päivänä, muttei auttanut, piti vielä mennä riisuun palttoo ja käydä sisällä kirjastossa, jos kumminkin. Muttei ollut.

Lopulta Tyyni ja Oiva menivät kihloihin ja kirjassa on julkaistu heidän kihlausaikana kirjeenvaihtoa. Sota-aika näkyy siinä, että kirjeissä on sotasensuurileimoja. Oiva aloittaa yhden kirjeensä näin:

Sietämättömän rakas Tyyni. Niin! Eikö sensuuri olle kiltti, kun näkee tämän alun? Sulje, sensuuri, sulje uudestaan, älä lue enempää! – Ja lukekoon sitte, pahakurki.

Tyyni ja Oiva menivät naimisiin v. 1917. Naimisiin mentyään myöhemmin he suomensivat Tallgrenin Tuulioksi. Kirjeenvaihdon toimittaja toteaa, että myönnytyksenä anopilleen Tyyni meni soppakouluun. Anoppi piti häntä epäkäytännöllisenä ihmisenä. Tyyni kuitenkin jatkoi käännöstöitään ja muita kirjallisia projektejaan. Uran ja perhe-elämän sovittamista hän on pohtinut kahdessa kirjassaan Paljain käsin: erään äidin päiväkirja (1933) ja Sininen ikkuna: kymmenen lukua erästä ihmiselämää (1936). Tyyni on todennut erilaisten töiden yhdistämisestä: ”Ajatus lepää, kun kädet tekevät töitä – tai kuten usein olen huomannut, runokäännökset askarruttavat aivoja, kun kädet lakaisevat tai pyyhkivät tomua.”

Oiva kuoli tuberkulosiin vuonna 1941, ja muutama kuukausi myöhemmin kaatui sodassa heidän poikansa. Tämän jälkeen Tyyni elätti yksinhuoltajana kaksi lastaan. Hän kirjoitti useisiin lehtiin (usein nimimerkeillä), useita romaaneja, tutkimuksia ja elämäkertoja sekä paljon käännöksiä mm. tyttökirjoista. Tyyni Tuulio oli mukana kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin toiminnassa. Hänen nimeensä Tyyni Haapanen, Tallgren tai Tuulio törmää tuon tuosta, juuri äsken huomasin, että kappas, oman suosikkini Alcottin Pikku naisia on suomentanut Tyyni Haapanen.

Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa on erinomaisesti toimitettu julkaisu, taustoituksineen ja selityksineen (oppineita espanjan, italian, ranskan ja harvinaisempien romaanisten kielten sitaatteja myöten). Yhden epäselvyyden löysin (s. 245): Oiva kirjoittaa Tyynille sotasensuurin avaamasta kirjeestä, mutta toteaa sitten, ettei siitä kannata välittää: Unius aestimemus assis. Selityksiin toimittaja on kääntänyt: ”lat. Yhdessä arvioikaamme.” Tässä on oikeastaan kyseessä sitaatti Catulluksen kuuluisasta rakkausrunosta (5), jossa runoilija ei halua välittää toisten tuomitsevista juoruiluista pennin (roomalaisittain yhden as-kuparikolikon) vertaa.

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.