The eagerly waited volume Pagans and Christians in the Roman Empire: The Breaking of a Dialogue (IVth – VIth Century A.D.) has come out. It collects the papers of the Conference held at the monastery of Bose, Italy, in 2008. The book has been edited by Peter Brown and Rita Lizzi Testa and published by LIT Verlag.

The conference was held to celebrate the publication of the Italian translation (1968) of  The Conflict between Paganism and Christianity in the Fourth Century (1963). Therefore, a part of the articles discuss this volume edited by Arnaldo Momigliano.

The articles of Pagans and Christians are published in English, French and Italian. Mine is called ”The importance of being pagan”.

Eilen vihdoin ehdin Korjaamolle yhteen Stage – teatterifestivaalin esitykseen. Se oli Ljubljanan Mladinsko-teatterin esitys Kirottu olkoon isänmaansa petturi!

Esitteessä mainitaan, että tämä Oliver Frljicin näytelmä kuvaa kyynisesti poliittista teatteria. Sitä se tekeekin, mutta myös kuvaa entisen Jugoslavian alueen ihmisten keskinäisiä ongelmia, kieleen ja kansallisuuteen liittyvää ikuista vääntöä.

Vaikuttavin kohtaus tulee lopussa, kun näyttelijät kiistelevät yhden laulun esittämisestä – mitä politiikkaa siihen liittyi ja miten se voidaan tulkita, milloin miksikin – sodanvastaiseksi vai ei.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu näyttelijöiden improvisointiin, ja näyttelijät esittävät itseään. Onnistunut veto, lukuun ottamatta liikaa pyssyn paukuttelua, joka muutaman toiston jälkeen menetti tehonsa.

Next week I’ll take part in the sixteenth international conference on patristic studies. The whole week is full of short and longer presentations and workshops, quite a work to do!

Personally, I don’t like the term patristics – it reminds me of Freudian studies rather than research on ancient Christian  writers. I would simply prefer the term Early Christian studies.

My paper will discuss Late Antique ideas of divine wrath and divine favour. It will be part of the workshop ”Late Antique Rome as a Cultural Icon” organised by Chiara Tommasi.

The Conference publishes its own blog.

Tampereen taidemuseon 80-vuotisvuotisjuhlanäyttely on mahtava! Kirjailija Johanna Sinisalo on tehnyt näyttelyn käsikirjoituksen, jossa yhdistellään historiaa, kuvitteellista vaihtoehtohistoriaa ja tulevaisuuden visioita.

Näyttelyn teokset eri vuosikymmeniltä on koottu tarinan ympärille. Tarinan mukana ne aukeavat aivan uudella tavalla. Juuri tällaista, uusia katseita avaavaa, uusia oivalluksia herättävää näyttelyiden pitää olla.

Kiinnostava kirjoittaja kirvoittaa monenlaista käännöstä ja tulkintaa vielä vuosikymmeniä oman aikansa jälkeen. Tässä pari näytettä Eino Leinon jälkivaikutuksesta.

Leevi Lehto ”kääntää” Nocturnen alkusäkeitä 50-luvun vapaamittaisen runon kielelle näin:

Kuulen ruislinnun laulavan / näen kypsän kuun viljavainion yllä. / Tämän kesäyön onni on minun yksin: / kaskien savulta en saata nähdä laaksoja ympärilläni.  (Leevi Lehto, Alussa oli kääntäminen, Savukeidas 2008, 15).

Tuomo Pekkanen kääntää Nocturnen alkua tähän tapaan:

Supra spicas – cantat philomena – / pendet caelo luna lucida, / fert felicitatem nox serena, / fit convallis rore humida. (Eino Leino, Carmina sacra, in Latinum vertit Tuomo Pekkanen, Artipictura 2003, 318).

Mökillä laitan usein ruokaa periaatteella mitä-kaapista-löytyy. Syntyy mielenkiintoisia yhdistelmiä. Maalla luen usein myös samalla periaatteella, mitä kirjakaapista löytyy.

Nyt päädyin kolmeen runoilijaan eri vuosikymmeniltä. Ensin kävin kiinni Aila Meriluodon Lasimaalaukseen (1946), josta tuli sotien jälkeinen suuri kulttiteos. Lukemani kappale oli yhdestoista painos vuodelta 1960. Vaikka runojen muoto on minulle vieras, on Kivisessä Jumalassa ja Rauniouruissa hetkensä.

Toisenlaista muotoa on Tiina Kailan (nyk. Krohn) Talven valossa (1978). Kailan runoissa on kaupungin katua, ratikoita, kerrostaloja ja niiden asukkeja. Tässä näyte tiiviistä ilmaisusta:

Hirvittävän suuren lintuparven muodossa / minut äkkiä noiduttiin lentoon. / Miten kauaksi ne saavat lentää / erilleen, / miten pitkä kaukaisimpien lintujen / välimatka saa olla, / että minä yhä olen minä.   (Talven valossa s. 57).

Uusin on Pauliina Haasjoelta, Epäilyttävät puut (2005). Minulle on suuri elämys  huomata, että luontorunoutta voi kirjoittaa (ja siis tulkita) omaperäisellä ja vinolla tavalla. Paras osio on ”Puu ja epäily”, jonka runoja yhdistää motto Martti Haavion artikkelista ”Pyhät puut” (1951). Haavio viittaa vuoden 1746 pitäjänkokoukseen, jossa määrättiin hakkaamaan maahan ja polttamaan ”epäilyttävät puut”.

Myöhäisantiikki oli pyhien kirjojen ja kirjoitusten nousukausi. Myös kirjaan esineenä liittyi monenlaisia uskomuksia. Pyhiä kirjoja voitiin käyttää ennustamiseen esimerkiksi siten, että avattiin kirja satunnaisesta paikasta, luettiin teksti ja tulkittiin sitten tekstikohta ennustuksena.

Pyhillä kirjoilla ja sen osilla arveltiin olevan erityistä voimaa erilaisia tauteja ja vaivoja vastaan. Esimerkiksi osia evankeliumeista laitettiin potilaan pään alle päänsärkyä parantamaan. Hippon piispa Augustinus paheksui tätä tapaa, jossa hänen mielestään käytettiin väärällä tavalla pyhiä tekstejä. Hän kuitenkin piti tapaa parempana kuin amulettien käyttöä, jonka hän tuomitsi silkkana pakanuutena ja magiana.

Tänään uuden hallituksen ministerit vannoivat virkavalansa. Yleensä tämä tapahtuu käsi Raamatulla. Pyhien kirjojen käyttö voimallisina esineinä siis jatkuu. (Augustinus muuten paheksui kovasti valojen vannomista).

Tuoreita pohdintojani on luettavissa Suomen Akatemian verkkolehden blogissa.

Olen yksi monista, jotka lapsina ihastuivat Narnian maailmaan ja nuorina tympääntyivät sen kristilliseen piilosanomaan. Aikuisille C.S. Lewisin kristillinen propaganda on ilmeistäkin ilmeisempää, mutta lapsilta se jää yleensä ymmärtämättä.

Kirjallisuuskriitikko Laura Miller kuvaa omia kokemuksiaan kirjassa The Magician’s Book. A Sceptic’s Adventures in Narnia (2008). Narnian tarinat olivat hänelle lapsena elämää suurempi maailma. Sitä katkerampi pettymys oli, kun Lewisin Narnia-kirjoihin punoma agenda selvisi hänelle vähän vanhempana. Hän tunsi itsensä ilkeällä tavalla huijatuksi.

Millerin kirja kuvaa lapsuuden hurman (’Songs in Innocence’) ja nuoruuden petetyksi tulemisen tunteen (’Trouble in Paradise’). Kaikkeen tähän hän nivoo raikkaan ja oppineen keskustelun lasten kirjoista ja kirjallisuudesta yleensä, C.S. Lewisista, hänen ristiriidoistaan ja hänen merkillisestä pysähtyneestä maailmastaan.

On hupaisaa lukea, miten liberaali ei-uskonnollinen Laura Miller pohtii vanhoillisen kiihkouskonnollisen Lewisin taustoja. Hän ei tee sitä ilkeästi, vaan tietynlaisella lämpimällä mutta ironisella otteella.

Kolmannessa osassa (’Songs of Experience’) Miller irtaantuu lapsuuden ihastuksesta ja nuoruuden pettymyksestä ja etsii kolmannen tien, kirjallisuuden ymmärtämisen tien. Hän valottaa Narnia-kirjoihin liittyvää kirjallisten viittausten verkostoa, myyttejä, Britannian menneisyyttä ja keskiajan haikailua. Lopulta kirja paljastaa Lewisin oma kaipuun paeta omasta dogmaattisesta systeemistään jonnekin, jota Miller kutsuu keijumaaksi (Elfland).

Olen löytänyt äänikirjojen riemun. Samalla kun kuuntelee luentaa, voi puuhata kaikenlaista jotakin muuta vähemmän vaativaa, yksinkertaisia käsitöitä tai siivota. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan olisi luettuna jäänyt kesken, sen verran verkkaiselta ja pitkäpiimäiseltä se välillä tuntui. Kuunneltuna se jotenkin vielä meni.

Viimeisin kuunneltu on Aila Meriluodon Mekko meni taululle (WSOY 2001, äänikirja 2002). Tähän Seela Sellan ääni sopii täydellisesti.

Meriluodon muistelu lapsuudestaan ja nuoruudestaan on samalla ajankuva 1930- ja 40 -luvuista, sotia edeltäneestä ajasta ja sota-ajasta.

Vaikka aikakausi on aivan toinen kuin oman lapsuuteni aika, tietyt tunnelmat ja kokemukset ovat häkellyttävän samankaltaisia. Meriluoto kuvaa, millaista on kasvaa harvapiirteisessä pikkukaupungissa, kun molemmat vanhemmat ovat opettajia ja elää lukutoukkana omissa maailmoissaan. Monet tyttöjutut ja ystävyyssuhteet eivät ole olennaisesti muuttuneet. Muodit ovat muuttuneet: kun Aila Meriluoto ystävineen tunki saksan kieltä joka väliin, natürlich, niin nykyään saksan on korvannut englanti, you know.