Kunnianpalautus lantulle

Aina voi kokeilla jotain uutta – jopa ruoanlaitossa, jossa usein jämähdän tekemään sitä samaa arkiruokaa. Kokeilin teinien trendien innoittamana bataattiranskalaisia, mutta rasvassa uppopaistamisen asemesta paistoin ne pellillä uunissa. Paistettu bataatti on mukavan makeaa.

Millaisia ranskalaisia saa lantusta? Lantusta palostellaan ohuita viipaleita, marinoidaan ja paistetaan n. 30 min. 225-asteisessa uunissa. Olen kokeillut lantturanskalaisia paprikapohjaisessa tahnassa ja patang-currytahnassa. Koemaistajat kyllä tykkäsivät, mutta vertailussa bataattiin lanttu ei pärjännyt.

Kun pohdimme eräänkin nuore(hko)n miehen kanssa bataatin ja lantun eroa, totesimme että osa mausta toi mieleen seitsemänkymmentäluvun ja koulun. Tästähän mauissamme on paljolti kyse. Muistot. Maut, samoin kuin hajut, ovat useimmiten vielä tiedostamattomia.

Minulla ei ollut lapsuudessani bataatista mitään kokemusta, joten suhteeni bataattiin on alkanut tuoreena ja ennakkoluulottomana. Lantulla sen sijaan on painolastia riittämiin: kuiva lantturaaste, jonne jossakin vaiheessa keksittiin sotkea sekaan vielä rusinoita. Rusinoita! Lanttulaatikoissakin oli makean maun lisäksi  jokin pistävä sivuvivahde, vaikka muuten se yleensä maistui (jos unohti lanttulaatikon happamen hajun).

Lantturanskalaiset paprikamarinoituina ovat parempia kuin currytahnalla maustetut. Lanttuviipaleita pitää malttaa paistaa tarpeeksi kauan, ainakin 35 minuuttia.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kunnianpalautus lantulle

Historian ystävät Lahdessa

Historian Ystäväin Liitto järjestää vuosittain Lahdessa suuren historiatapahtuman, Suomalaiset historiapäivät. Tänä vuonna teemana oli itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi ”Ryysyrannasta hyvinvointiyhteiskuntaan”.

Perjantaina  Lahden Sibeliustalon Puusepänsali oli ääriään myöten täynnä. Ohjelmassa oli mm. kirjallisuuden rooli historiakuvan luojana, ja puhujina olivat Pirjo Hiidenmaa, Jari Eilola, Jörn Donner, Kaari Utrio ja Jari Tervo.

Historiapäivillä julkistetaan perinteisesti myös vuoden historiateos. Tänä vuonna Historian ystäväin liitto valitsi vuoden historiateokseksi Marjaliisa ja Seppo Hentilän tutkimuksen Saksalainen Suomi 1918.

Suureksi iloksi ja yllätykseksi kirjani Rooman viimeiset päivät sai kunniamaininnan. Tämä on historioitsijakollegoilta tärkeä huomionosoitus , jonka voimalla jatkan työtäni ilolla eteenpäin!

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Historian ystävät Lahdessa

Myöhäisantiikkia St Andrewsissa

Tämän vuoden ensimmäinen esitelmämatkani suuntautui Skotlantiin, St Andrewsin yliopistoon. St Andrews on Skotlannin vanhin yliopisto, vuodelta 1413.

St Andrewsin kaupunki itse ei ole valtava, n. 16 000 asukkaan kaupunki. Yliopisto ja golf ovat sen tunnetuimmat asiat. Esillä  suuressa julkisuudessa on ollut myös jotain sellaista, että joku William ja joku Kate tapasivat toisensa St Andrewsin yliopistossa. Mutta merkittävintä St Andrewsin yliopistossa on sinne muutama vuosi sitten perustettu Centre for Late Antique Studies.

Olin tämän Centre for Late Antique Studies -keskuksen vieraana esitelmöimässä. Aiheena oli ’Christianization and Late Antique Patronage – From Conflicts to Everyday Nuisances’, Rooman kristillistyminen talouden ja sosiaalisten suhteiden näkökulmasta. Historiantutkimus usein keskittyy – jo pelkästään lähteiden yksipuolisuudenkin takia – aivan liikaa sotaan, mellakoihin ja väkivaltaan. Monesti arkipäivän asiat jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka pitemmän päälle niillä on todennäköisesti ollut suurempi merkitys kulttuurisissa muutoksissa.

St Andrews oli monivaiheisen matkan päässä – lentäen ja junalla. Junamatka Edinburghista Fifen seudulla on kuitenkin vaivan arvoinen. Maisemat ovat häkellyttävän kauniitä. St Andrews vanhana yliopistokaupunkina on romanttinen ja St Andrewsin linnan rauniot ja katedraali kalmistoineen illalla kauhuromattinen. Ja meri ja vuorovesi ovat tällaiselle maakravulle aina ihmeellinen kokemus.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Myöhäisantiikkia St Andrewsissa

Kirjallinen joulukalenteri 24: Kuusi

Joulukalenterin 24. luukku on vanha blogaus, hieman editoituna kymmenen vuoden takaa.

Minulle rakkain joulutarina on Tove Janssonin novelli ”Kuusi” (kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, alkuteos Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962).

Kaupalliset tiedotteet lokakuusta lähtien ovat pitäneet huolta siitä, ettei kenellekään ole jäänyt epäselvyyttä siitä mitä on tulossa. Ainoa taho, joka ei tätä tiedä, ovat muumit.

– Kevät? sanoi hemuli kärttyisästi. Joulu nyt on, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään, ja sitten ne lähettivät minut kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut, eikä mikään ole valmista …
Sitten hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja meni ulos kattoluukusta.
– Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
– Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
– En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
Hän pudisteli varovasti Niiskuneitiä ja kuiskasi:
– Älä pelästy, mutta on tapahtunut kauheita.
– Rauhoittukaa, muumipappa sanoi. Ennen kaikkea rauhoittukaa. (s. 156).

Huomio, kaikki varokaa, joulu on tulossa!

[Hemuli] istuutui kynttilän viereen ja alkoi laskea. – Isä, äiti, Kampsu, se mutisi. Kaikki serkut … vanhin siili … pienet eivät tarvitse mitään. Enkä minä saanut mitään Nipsulta viime vuonna. Miska ja homssu, täti … minä tulen tästä kaikesta hulluksi.
– Mikä se on? Niiskuneiti kysyi peloissaan. Onko heille tapahtunut jotakin?
– Lahjoja, puuskahti hemuli. Joka vuosi aina vain enemmän ja enemmän lahjoja!
Hän veti vapisevin käsin ristin luettelonsa yli ja lähti harhailemaan edelleen.
– Odota! huudahti Muumipeikko. Selitä … Ja kintaasi.
Mutta hemuli katosi pimeyteen, hän kuten kaikki muutkin, joilla oli kiire ja jotka olivat suunniltaan siitä, että joulu tuli. (s. 163).

Lepyttääkseen uhkaavaa joulua muumiperhe koristelee kuusen rakkaimmilla tavaroillaan ja herkuillaan – ja lopulta lahjoittavat sen kaiken pienille nyyteille näiden iloksi. Mitään joulun katastrofia ei tulekaan.

– Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan.
– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin. (s. 167).

Joulusta voi siis selviytyä. Rauhoittukaa, ennen kaikkea rauhoittukaa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 24: Kuusi

Kirjallinen joulukalenteri 23: Naisten oikeuksien puolustus

23

Mary Wollstonecraft (1759-1797) oli varhaisimpia filosofeja ja kirjailijoita, jotka alkoivat vaatia muutosta naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Hänen tunnetuin teoksensa on Naisten oikeuksien puolustus (A Vindication of the Rights of Woman) vuodelta 1792 (suomentanut Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011).

Wollstonecraft kirjoitti Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin ja valistuksen perintö näkyy vahvasti hänen vaatimuksessaan tasa-arvosta ja yleisistä ihmisoikeuksista. Wollstonecraft laajensi vaatimuksen koskemaan myös naisia. Hän osallistui aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun, mm. arvostelemalla Rousseaun näkemyksiä.

Wollstonecraft arvostelee naisten kohtelemista hentoina ja avuttomina olentoina, joille ei anneta vastuuta mistään (tässä hän suuntaa arvostelunsa ennen kaikkea yläluokkaisten naisten asemaan). Naiset on alennettu lapsen asteelle, ja he ovat kuin orjia. Wollstonecraft kirjoittaa paljon kasvatuksesta ja vaatii koulutuksen laajentamista, myös naisille. Hän vaatii avioliiton täydellistä uudistamista niin, että mies ja nainen olisivat yhdenvertaisia kumppaneita:

Luonto on antanut naiselle heikomman ruumiinrakenteen kuin miehelle, mutta onko vaimon aviopuolisonsa rakkauden taatakseen alennuttava keinottelemaan ja osoitettava sairaalloista herkkyyttä? Kun nainen toteuttaa velvollisuutensa tyttärenä, vaimona ja äitinä, hän voi samaan aikaan myös harjoittaa mieltään ja kehoaan, ja saavuttaa luontaisen voimansa ja hermostollisen terveyden. Tästä huolimatta hänen on nykytilassa sorruttava miellyttämään miestään juonilla. Heikkous saattaa herättää hellyyttä ja hivellä miehen röyhkeää ylpeyttä, mutta suojelijan herraskaiset hellyydenosoitukset eivät tyydytä jaloa mieltä, joka tavoittelee kunnioitusta ja myös ansaitsee sen. Alentuva hellyys on huono korvike tasa-arvoiselle ystävyydelle! (s. 61)

Naisten oikeuksien puolustus julkaistiin yli 200 vuotta sitten. Wollstonecraft kirjoittaa aikansa rönsyilevää ja mutkikasta kieltä (eikä suomennos ole kovin sujuva), mutta valitettavasti hänen vaatimuksensa eivät ole vanhentuneet. Meillä on vielä paljon töitä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 23: Naisten oikeuksien puolustus

Kirjallinen joulukalenteri 22: Jalattomat, elottomat

22

Joulukalenterin 22. luukku avautuu blogauksella parin vuoden takaa – Adamsberg-dekkareista. En yleensä ole ollut mikään dekkareiden ystävä. Ennen tätä joululomaa en ollut lukenut kuin neljä tai viisi dekkaria. Nyt kuitenkin löytyi riittävän outo ja sopivan sympaattinen tapaus: Fred Vargasin komisario Adamsberg. Ensimmäisenä luin Jalattomat, elottomat, jonka juonessa tarinat vampyyreista ovat oleellisia. Joululomalla seurana olivat Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin ja Painu tiehesi ja pysy poissa.

Sinisten ympyröiden mies on sarjan ensimmäinen. Merkilliset  juonikehittelyt ovat tietysti tärkeitä (vaikka loppuratkaisut ovat välillä vähän päkistettyjä). Kurittomassa miehessä tarina pyörii ihmissuden ympärillä ja Painu tiehesi ja pysy poissa käsittelee ruttoa. Minulle olennaisinta ovat kummalliset ihmiset, Adamsberg läheisineen ja työtovereineen, joiden vaiheita ihmissuhdesotkuineen seurataan kirjasta toiseen. Adamsberg on hajamielisen oloinen haaveilija, joka hakee ratkaisuja intuitionsa avulla. Hänen vastaparinaan on hänen työtoverinsa Danglard, joka turvaa logiikkaan. Intuition ja loogisen päättelyn yhteispeli tietysti vetoaa minuun tutkijana.

Tutkijaan vetoavat myös tarinat ja myytit, joita kirjoissa kehitellään. Painu tiehesi ja pysy poissa on jännittävä juuri ruttoon liittyvien historiallisten kerrostumien vuoksi. Rutto eri aikoina kiehtoo minua, vaikka en haluaisi tutustua Yersinia pestikseen henkilökohtaisesti. Ruttooon liittyvien murhatutkimusten takia Adamsberg tutustuu keskiajan tutkijoihin:

”Adamsberg poistui pyörällä päästään rue Chaslen talosta kesannolla olevan puutarhan kautta. Maan kamaralla asusti ihmisiä jotka tiesivät koko joukon hämmästyttäviä asioita. He olivat ensinnäkin kuunnelleet koulussa ja sitten vielä ammentaneet tietoa isolla kauhalla. Tietoa kokonaan toisista maailmoista. Oli ihmisiä jotka viettivät elämänsä tutkimalla ruton kylväjien, voitelijoiden, latinankielisten kirppujen ja kirjainyhdistelmien saloja. Komisario oli varma, ettei tässä ollut kuin pieni lusikallinen kaikista niistä kauhallisista, joita Marc Vandooslerin päähän mahtui. Kauhallisista jotka eivät näköjään auttaneet häntä pärjäämään elämässä sen paremmin kuin muutkaan.” (Painu tiehesi ja pysy poissa, Gummerus, Helsinki, 2006, suom. Marja Luoma, s. 202)

Vargas itse on taustaltaan keskiajan arkeologiaan erikoistunut tutkija, siviilinimeltään Frédérique Audoin-Rouzeau, ja on tutkinut paiseruttopandemioita keskiajan Euroopassa.

Seuraavana vuorossa Normandialainen tapaus.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 22: Jalattomat, elottomat

Kirjallinen joulukalenteri 21: Suuri hupsu

21

Japanilaisista runoilijoista Ryookan (1758-1831) on minulle mieluisimpia. Ryookan oli munkki, joka käytti itsestään nimeä Taigu, Suuri hupsu. Siitä Kai Niemisen suomentaman kokoelman nimi Suuri hupsu (Basam Books 2000, 2012 4. painos).

Ryookanin runoille on ominaista itseironia ja hiljainen vaatimattomuus.

Hölmöyteni on aivan vailla vertaa,
pidän ruohoja ja puita naapureinani;
olen liian laiska pohtimaan harhan ja oivalluksen eroa,
itsekin naureskelen vanhuuttani ja raihnauttani.
Nostan helmojani ja kahlaan kiireettä virran poikki,
kerjuupussi kädessä vaellan kevääseen.
Pysyn jotenkuten hengissä,
enkä erityisemmin inhoa maallisen maailman menoa. (s. 70)

Ryookanin runoista välittyy tyytyväisyys. Ei kaivata turhia, ei liikoja. Tässä pari otetta Ryookanin yksinkertaisesta viisaudesta:

Ellei ahnehdi, kaikkea on kyllin,
jos vaatii, mikään ei riitä.
Nälän voi tyydyttää sinisimpukoilla,
vaatteeksi riittää yksi kaapu. (s. 67)

Maailman rikkaita ja mahtavia voi kyllä kadehtia,
mutta en ehdi nyt, on tullut aika kerärä bambunversoja. (s. 141)

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 21: Suuri hupsu

Kirjallinen joulukalenteri 20: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja

20

Suomen kansan muinaisia loitsurunoja Elias Lönnrotin kerääminä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880) kertoo entisajan ihmisen huolenaiheista. Loitsuilla haettiin lievitystä erilaisiin vaivoihin, hyönteisten pistoihin, käärmeen puremiin, paleltumiin, syyhyyn ja synnytystuskiin. Karkotettiin luteita ja torakoita. Samoin lausuttiin voimasanoja karjan suojelemiseksi, metsästys- ja kalastusonnen hankkimiseksi ja jopa painajaisten karkottamiseksi. Lemmennostatus oli yksi merkittävimpiä hankkeita.

Myös entisajan huolena oli yhteisöjä repivä viha. Kokoelmassa on runsas valikoima on vihotussanoja, joilla loitsitaan vihat pois. Sopii hyvin nykyajan vihaa tihkuvaan ilmapiiriin, myös tänne vihapuhetta täynnä olevaan internetiin. Tässä kolmiosaisessa loitsussa viha noidutaan todella kauas – ensimmäisessä osiossa pois lähiseudulta, toisessa vielä kauemmas ja kolmannessa aivan tavoittamattomiin. Sinne hävitkööt vihat!

Vie pois vihasi tästä,
Muunne kanna karvahasi;
Visko viitahan vihasi,
Haikeasi haavistohon,
Heleähän heinikkohon,
Kulon kultaisen sekahan,
Tahi kaiva kankahasen,
Maaperähän mättähäsen,
Tuulimurtojen sekahan,
Karasmättähän sisähän!

Et siellä sijoa saane,
Tuonne sie vihasi visko,
Tuonne tunge turmiosi,
Tuonne vammasi vajota,
Turjan koskehen kovahan,
Palavahan pyörtehesen,
Mennä viiletelläksensä
Pohjattomahan merehen,
Suuhun rautaisen matehen,
Merinauan nauttehesen!

Et siellä sijoa saane,
Tuonne vieretä vihasi,
Tuonne aja ailahasi,
Tuiman tunturin laelle,
Vaaran vankan liepehelle,
Tuulen tuljuteltavaksi,
Vilun ilman vietäväksi,
Ahavan ajeltavaksi,
Pimeähän Pohjolahan,
Päivättömille perille!

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 20: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja

Kirjallinen joulukalenteri 19: Keskusteluja Tusculumissa

19

Joulukalenterin 19. luukku on kesäblogaus muutaman vuoden takaa, tunnelmat hyvin kesäiset, Ciceroa lomalla!

On tietysti arveluttavaa lukea työkirjoja lomalla, kuten minä kirja-arvostelua varten, Cicero-suomennoksesta Keskusteluja Tusculumissa (Tusculanae disputationes, suom. Veli-Matti Rissanen, Faros 2009). Mutta mihin humanisti rajan vetää?

Minulla on ollut Ciceroa kohtaan jonkinmoisia ennakkoluuloja, joista osa juontaa jostakin latinan opintojen pakollisista Cicero-puheista. Nyt voi suhtautua huomattavasti keveämmin. Ennakkoluuloistaan voi päästä eroon. Olen päässyt Vergilius-kammostakin. Osa vieroksunnasta johtuu siitä, että herrat ovat niitä klassisen kaanonin isoja nimiä. Erilaisia kaanoneita vastaan kun täytyy kamppailla ihan periaatteesta.

Tusculum-keskusteluissa Cicero on hauska ja välillä jopa lämminhenkinen. Siellä täällä filosofisen pohdinnan lomassa heitetään pistoja oman ajan kulttuurielämään ja politiikkaan.

Cicero valittaa (2.6) kirjojen (ja kirjailijoiden) paljoutta ja päivittelee, että kaikki paikat pursuavat kirjoja. Oli mies itsekin aika tuottelias.

Kirja-arvio Cicerosta on julkaistu täällä: n & n 4 (2009).

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 19: Keskusteluja Tusculumissa

Kirjallinen joulukalenteri 18: Ilman karttaa

18

Ilman karttaa on Johanna Venhon toinen runokokoelma (WSOY 2000). Venho on julkaissut runoja (neljä kokoelmaa), romaaneja ja huomattavan määrän lastenkirjoja.

Kokoelmasta Yhtä juhlaa (2006) Venho sai Einari Vuorelan runopalkinnon. Ilman karttaa -kokoelman runot ovat meheviä ja samaan aikaan kuulaita. Pelkistäminen on kadehdittava taito.

 

Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. Kun kevät tunkee kaupunkiin,
kiviä räjähtelee. Harpot ihmispuvussa,
kaula paljaana ja kasvot, koetat luottaa
vastaantulijaan. (s. 11)

Runojen kuvasto vahvaa ja runsasta, kuten runossa ’Metsä on arkisto’, tässä ote:

Jalka humahtaa alustaan, vettyneeseen taustaan. Saapas ryyppää suovettä, suon sakeaa polttavaa muistia, pihkaroskaa tarraa tukkaan. Etkö tullut jäädäksesi: maista sitä multaa, olet matojen sukua, olet tuntosarvi, jonka tehtävä on pistellä. Käsi kopertuu kaarnaksi kaarnaan, ryhmyinen, likainen matkan kartta. (s. 61)

Vielä yksi ote Venhon taidosta sanoa olennainen:

Kyynisyys on hanki johon liekki tukehtuu,
se vuoraa rinnan ja eristää.

Joka puolelta seinistä hohkaa kylmää.
En voi istua rauhassa paikallani
katsomassa auringonlaskua.
– Olen maailman pilaama, järjestyksen pilaama.
Sitä kutsutaan ihmisyydeksi.
Minut on kutsuttu ihmiseksi. (s. 25)

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallinen joulukalenteri 18: Ilman karttaa