Puhetta työstä

Kirjurin hautareliefi Flavia Solvasta (lähde: wikimedia commons)

Helsingin yliopiston tieteentekijät ovat tänään lakossa, niin siis myös minä. En siis tee nyt työtäni (vaviskaa!), vaan kirjoitan työstäni.

Kirjoittamiseen liittyy kummallinen ilmiö, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Olen kutsunut sitä ’vaeltavan sielun ongelmaksi’. Jokainen työkseen kirjoittava tunnistaa ongelman: kun kirjoitustyö on puuduttavimmassa vaiheessaan, alkaa mieleen pulpahdella ajatuksia uusista projekteista. Näin käy yleensä juuri loppuvaiheessa, kun pitäisi tehdä merkittävimmät loppurykäisyt ja päästä eroon helmasynneistään (’kill your darlings’).

Juuri nuo kriittiset hetket olivat viime viikolla käsillä. Puuduttavaa johdannon ja yhteenvetoluvun uudelleen kirjoittamista, todella raskasta. Siinä se mieli suunnitteli uusia projekteja, joista suurin osa ei kestä päivänvaloa. Tai, no, jaan muutaman idean lohdutukseksi  kohtalotovereilleni. Näinkin alas vajota:

  • Jos kirjoittaisi kirjan Rooman neljän keisarin systeemist eli tetrarkiasta, voisi antaa sille nimeksi The Fantastic Four.
  • Jos kirjoittaisi tieteellisen artikkelin Rooman keisareiden esiintymisestä valtakunnan, uskonnon ja koko kosmisen järjestyksen (pax deorum) suojelijoina, voisi käyttää otsikkoa The Guardians of the Galaxy.
  • Jos kirjoitttaisi blogin Augustinuksesta ja siitä, miten hänen selvitteli pohjoisafrikkalaisessa Calaman kaupungissa vuonna 408 riehunutta mellakkaa paikallisten kristittyjen ja pakanoiden välillä, voisi antaa jutulle otsikon ”Kun Calamassa tapahtui kamalia”.

Viime viikolla oli hankalia hetkiä, mutta urakka on suoritettu ja nyt menee paljon paremmin.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Puhetta työstä

Antiikki päivänvaloon!

Antiikki päivänvaloon! Miten nostamme profiilia tutkimuksessa ja julkisuudessa

Alustus klassikkosymposiumissa Turun yliopistossa 12.1.2018 (julkaistu nyt myös Folium Classicumissa 1 / 2018)

Maijastina Kahlos

Tässä alustuksessa puhun antiikin heikentyneestä asemasta Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja ennen kaikkea siitä, mitä meidän pitäisi tehdä asialle. Antiikilla tarkoitan laajassa merkityksessä kreikkalais-roomalaista antiikkia ja sen jälkivaikutusta, klassisia kieliä, antiikin historiaa, klassista arkeologiaa ja niiden opetusta yliopistoissa ja kouluissa, tutkimusta ja näkyvyyttä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Pohdin kahta teemaa: 1) Antiikin asemaa yhteiskunnassa, kouluissa ja yliopistoissa, sekä 2) antiikintutkimusta. Molempien teemojen käsittely jakaantuu kahteen osaan, a) kriittiseen tarkasteluun ja b) kehittämisideoihin.

Miksi juuri minä puhun tästä aiheesta? Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi, koska tunnen että minulla on sanottavaa. Olen seurannut antiikin aseman heikentymistä joitakin vuosia hieman ulkopuolelta, sillä olen työskennellyt muualla, ensin Tutkijakollegiumissa ja nyt huippuyksikössä ’Reason and Religious Recognition’ Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Sivussa varmasti menettää sisäpiirin yksityiskohtia, mutta toisaalta pystyy havainnoimaan asioita ulkopuolisen silmin.

Kriittinen tarkastelu: Antiikin asemaa yhteiskunnassa, kouluissa ja yliopistoissa

Mennään suoraan ja kiertelemättä asiaan ja suoraan ongelmiin. Latinan ja kreikan, antiikin historian, ja antiikin jälkivaikutuksen asema ja kulttuurinen näkyvyys ovat heikentyneet kaiken aikaa. Ne kutistuvat kutistumistaan. Aikaisemmin antiikin kulttuuriperinnön yliopisto-opinnoissa filologia eli kielentutkimus painottui sen vuoksi, että yliopisto-opintojen tehtävänä vuosikymmeniä sitten oli kouluttaa latinan ja kreikan opettajia kouluihin. Näin siis oli silloin, kun kreikka ja latina vielä olivat olennainen osa koulujen opetusohjelmaa. Syitä antiikin kutistumiseen on tietysti monia muitakin, esimerkiksi yleinen kulttuurinen kehitys, jossa historian ja muiden humanististen alojen arvostus on heikentynyt. Antiikki ei siis ole tässä yksin. Tämä näkyy kaikissa länsimaissa, ei vain Suomessa.

Syitä voidaan pohtia vaikka kuinka pitkään ja valitella asiaintilaa, mutta se ei ole tarkoitukseni nyt. Pointtini on, että emme voi ottaa antiikin asemaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa itsestäänselvyytenä, jota ei esimerkiksi tarvitsisi perustella missään, koska se nyt vain on länsimaisen sivistyksen perusta.

Mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvää. Mikään kulttuuriperintö ei säily ilman huolehtimista. Meidän on pidettävä puoliamme, ja se tapahtuu tuomalla antiikki kunnolla esiin. Antiikin merkitystä pitää perustella kaiken aikaa, eivätkä siihen riitä juhlavat sanat, vaan sen selittämiseen pitää paneutua kunnolla. Tämä koskee myös antiikin varjopuolia eli siis niitä piirteitä, jotka nykyihmisessä herättävät oudoksuntaa tai paheksuntaa, esimerkiksi antiikin orjuus, seksuaalisuus ja väkivalta.

Nuntii Latini on hyvä esimerkki siitä, että latina oli menettämässä asemiaan, mutta yhdessä tehty kampanjointi ja latinan nostaminen esiin julkisuudessa tuottivat tulosta: Yleisradion johto pyörsi päätöksensä lopettaa latinankieliset uutiset.

Tämä mitä seuraavaksi kysyn, voi tuntua kohtuuttomalta, kun kaikki olemme puurtaneet ja paahtaneet töitä, osa varmasti äärirajoilla, esimerkiksi opetuksen piirissä Helsingin yliopiston hallintouudistuksen ja tutkinnonuudistuksen, Ison pyörän takia. Kysymykseni saattaa kuulostaa varmasti myös ärsyttävältä, kun tiedämme kaikkia antiikkia esiin tuoneita hankkeita, joihin palaan hetken päästä. Mutta kysyn nyt silti: Kärsiikö antiikki sisäänpäinkääntyneisyydestä? Voimmeko puhua ruususenunesta, norsunluutornista ja siilipuolustuksesta? Lisäksi kysyn: Koetaanko antiikki elitistisenä ja ylimielisenä suomalaisessa yhteiskunnassa ja yleisessä keskustelussa?

Aika monta kertaa kun olen esittäytynyt jollekin toisen alan tutkijalle (mm. Tutkijakollegiumissa, jossa näitä toisen alan tutkijoita kohtaa) antiikintutkijana tai klassikkona, olen tätä saanut selitellä. Vikahan ei aina ole antiikintutkijassa, vaan ennakkoluulot valkoisen miehen valkoisesta antiikista ovat syvällä. Mutta juuri näitä ennakkoluuloja vastaan meidän pitää taistella! Meidän pitää osoittaa kaikkialla kaikille kaiken aikaa, että antiikki on jotain värikkäämpää kuin tuo valkoisen miehen valkoinen antiikki.

Esimerkiksi ’klassillinen filologia’ ei sano juuri kenellekään mitään. Onneksi oppiaineen nimi on sentään muutettu. Ylimielisyydestä on päästävä eroon. Kuten edellä sanoin, emme voi pitää itsestäänselvyytenä, että antiikkia arvostetaan.

Kehittämisideoita: Kieliaineesta kulttuurintutkimukseksi

Klassikkosymposiumin alussa aamupäivällä keskustelimme latinan ja kreikan opiskelijoiden vähenemisestä. Voi kysyä, onko yksi syy oppiaineiden opiskelijakatoon liika rajoittuminen kieleen. Antiikki ei voi olla pelkkä kieliaine. Totta kai antiikki on ennen kaikkea kreikkaa ja latinaa, mutta ei ole mitään mieltä kääntää pois opiskelijoita tai jatko-opiskelijoiksi pyrkiviä, jotka olisivat kiinnostuneita tekemään väitöstutkimusta jostakin muusta antiikkiin liittyvästä ilmiöstä kuin kielestä. Onhan Helsingin yliopiston oppiaineen nimi nyt “antiikin kielet ja kulttuurit”, ei klassillinen filologia.

Joitakin Helsingin yliopiston antiikin kieliin ja kulttuureihin jatko-opiskelijoiksi pyrkineitä suomalaisia ei ole hyväksytty jatko-opiskelijoiksi, perusteina joko hakijalla ettei ole riittävästi latinan/kreikan opintoja tai ettei hakijan aihe ole riittävästi kieleen liittyvä. Onko meillä varaa menettää lahjakkaita ja motivoituneita opiskelijoita sen takia, että määrittelemme oppiaineet liian kapeasti? Kannattaako oikeasti sahata poikki oksaa, jolla istuu? Eikö pitäisi rakentaa toinen ja vaikka kolmaskin väylä, jossa opiskelija hyväksytään tekemään aiheestaan opinnäytettään ja jossa hän suorittaa samalla kieliopintoja? Pitää olla joustavuutta. Meidän pitäisi avata ovia antiikkiin eikä olla vain portinvartijoita.

Oppiaineen pitäisi olla hyvin laaja ja väljä ’Classics’, kulttuurien ja historian tuntemusta ja tutkimusta kieliaineiden lisäksi. Olisi syytä myöntää etteivät kieliaineet yksinkertaisesti riitä. Antiikin opiskelun vahvuus voisi olla juuri se monialaisuus. Opiskelija voisi opiskella antiikkia ja sen jälkivaikutusta siten, että olisi monia eri väyliä valmistua. Sama pätisi jatko-opiskelijoihin. Korostan, että kulttuuriaineeseen panostaminen ja kielen opiskelu eivät sulje pois toisiaan.

Jos vertaamme antiikkia keskiajan tutkimukseen, niin korostavatko keskiajan tutkijat ja opettajat keskiajalla käytettyjä kieliä? Keskiajan opintoja tekevät oppivat ja tutkijat osaavat varmasti kieliä (latinaa, muinaisranskaa, italiaa, muinaisenglantia jne.), mutta kielten osaaminen ei ole kaikille medievalisteille pääasia, vaan aikakauden ja sen kulttuurin opiskelu. Voi kysyä, tekeekö tämä ehkä keskiajasta houkuttelevamman opiskelijoille.

Kehittämisideoita: Antiikki esiin!

Kaikki nämä asiat, antiikin asema kouluissa, yliopistoissa ja suuren yleisön arvostuksessa liittyvät yhteen. Antiikin esiintuomisessa on joitakin ongelmia. Kun vertaamme antiikin näkyvyyttä keskiajan näkyvyyteen Suomeen, ero on huimaava. Keskiaika näkyy esimerkiksi joka kesä Turussa keskiaikamarkkinoina, joiden sivussa tuodaan myös keskiajan historiaa esiin. Keskiajan valttikorttina on tietysti se, että Suomessa on ollut keskiaika, jota voidaan myös museoissa tuoda esiin. Edelleen jos vertaamme antiikkia keskiaikaan, niin korostavatko keskiaikaa yleistajuistavat kirjoittajat keskiajalla käytettyjä kieliä? He osaavat varmasti kieliä, mutta ne eivät ole pääasia.

Yhtä lailla voisimme tuoda antiikin ilosanomaa esiin. On tehtävä PR-työtä, on luotava benevolentiaa antiikkia kohtaan. On tuotava esiin se, että yhtä lailla antiikki on suomalaisten perintöä (hyvässä ja pahassa) kuin italialaisten tai espanjalaisten, vaikkei nyt kotiseutuhistoriaa olekaan. Antiikissa ja sen perinnössä on paljon esiintuotavaa (sehän jopa imaisee keskiajankin mukaansa). Antiikkia ja sen perintöä on tuotava esiin hauskasti ja kriittisesti (kriittinen ei tarkoita pelkästään negatiivista, mutta sisältää myös sen). Ei siis vain antiikin ihannointia, vaan myös sen varjopuolien esiintuomista.

Tässä tarvitaan yhteisponnistuksia. Näitä on myös ollut, esimerkiksi Saara Kauppinen, Elina Pyy, Samuli Simelius, Manna Satama ja Ville Hakanen loivat Yleisradiossa joitakin vuosia sitten olleelle ’Keskiajan heinäkuulle’ vastineeksi ’Antiikin kesäkuun’, joka toivottavasti jatkaa toimintaansa tulevaisuudessa. Toinen yhteisponnistus on Khelidon-yhteisöblogi, jonka perustivat Tua Korhonen ja Marja Vierros ja jossa useat meistä ovat mukana kirjoittajina. Merkittäviä ovat myös Teoksen julkaisemat Kirjallisuus antiikin maailmassa (Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius) ja Kulttuuri antiikin maailmassa (Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius). Nyt on myös meneillään Tua Korhosen johdolla suomennoshanke, jota Koneen säätiö rahoittaa.

Näitä tarvitaan lisää. Miksi emme hakisi joitakin isoja hakuja, joissa yhdistetään tutkimus ja suunta suureen yleisöön? Tällainen haku voisi olla Argumenta. Mallina tässä voisi olla juuri meneillään oleva Turun kulttuurihistorian Argumenta-hanke. On panostettava yhteistyöhön, jossa Rooman ja Ateenan instituutit ovat oleellisesti mukana. Emme voi olettaa, että instituutit tekisivät kaiken PR-työn antiikin hyväksi.

Antiikki on tehtävä lähestyttäväksi. Olen puhunut monessa yhteydessä leikillisesti porttiteoriasta, jossa kevyt annostus johtaa rankempiin aineisiin. Esimerkiksi keskiajan nousu niin suuren yleisön innostuksena kuin tutkimuksessa on osittain seurausta Tolkienin kirjasta Taru sormusten herrasta. Joku voi innostua antiikista niinkin yllättävien asioiden kuin viihde-elokuvien kautta. Eräs ensimmäisen vuoden opiskelija myönsi esseessään, että oli kiinnostunut antiikin historiasta lapsena nähtyään Walt Disneyn Hercules-piirretyn. Meidän pitää markkinoida antiikkia nykyihmisen ymmärtämällä kielellä. Tämä tarkoittaa isompaa näkyvyyttä myös sosiaalisessa mediassa.

Kriittinen tarkastelu: Antiikki ja tutkimus

Antiikintutkijat ovat perinteisesti työskennelleet paljon omissa poteroissaan. Tämä on tietysti ollut myös vahvuus, koska keskittymisissä on etunsa. Väitteeni sisäänpäinkääntyneisyydestä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta, koska en voi tietää, mitä kaikkea yhteistyötä on viritelty ja mitä on tehty. Sisäänpäinkääntyneisyydellä viittaan antiikintutkimuksen sisällä tiettyyn nurkkakuntaisuuteen. Yksittäiset tutkijat ja ryhmät tekevät tutkimuksiaan tietämättä toistensa tekemisistä. Väittäisin, että filologia, arkeologia, historia eivät aina kohtaa toisiaan. Viittaan sisäänpäinkääntyneisyydellä myös antiikintutkimuksen eristäytymiseen muihin tieteenaloihin nähden. Kieliaineiden kanssa on varmasti yhteistyötä, mutta riittääkö se? Yhteistyötä pitäisi olla myös laajemmalti.

Kehittämisideoita: Klassikot ilman rajoja!

Ongelmia voisimme setviä kauankin, mutta olennaisinta on etsiä ratkaisuja. En aio väittää, että minulla olisi jokin patenttiratkaisu. Pikemminkin tämä on kaikille suunnattu kutsu miettimään, mitä voimme asioille tehdä. Jos nurkkakuntaisuus ja käpertyneisyys pitää paikkansa, miten siitä päästään irti? Ainakin yksi asia selvä: Se tehdään yhdessä.

Ensinnäkin on luotava yhteistyötä ja yhteisiä hakemuksia antiikintutkijoiden kesken. On parannettava keskinäistä tiedonvälitystä. Olisi hyvä tietää, kuka tekee mitäkin ja kuka olisi kiinnostunut tekemään yhteistyötä. Esimerkiksi pitäisi perustaa antiikintutkimuksen keskus, samaan tapaan kuin Turun yliopistolla on TUCEMEMS, tai Tampereen yliopistolla on Trivium. Aluksi se voisi olla antiikintutkijoiden verkosto, mutta se voisi kasvaa, joskus tulla viralliseksi instituutioksi. Siinä voisivat olla mukana Rooman ja Ateenan instituutit, ehkä myös Lähi-idän instituutti, tieteelliset seurat kuten Klassillis-filologinen yhdistys, Paideia ja Bysantin tutkimuksen seura. Ei ole tietenkään syytä keksiä pyörää uudestaan tai luoda taas jotain päällekkäistä systeemiä, mutta antiikin näkyvyyden, tiedottamisen ja markkinoimisen kannalta antiikintutkimuksen keskus ja verkosto olisivat hyödyllisiä.

Toiseksi on avauduttava yhteistyöhön erilaisten muiden alojen tutkijoiden kanssa – myös muidenkin kuin kieliaineiden, kielitieteen ja kirjallisuuden kanssa – eli esimerkiksi kulttuurintutkimuksen eri alojen kanssa, mainittakoon tässä vaikka historia, kulttuurihistoria, sosiologia, yhteiskuntatieteet ja teologian eri alat. En väitä, etteikö tätä ole tehty, mutta on yritettävä enemmän! Olisi hyvä suuntautua myös yli valtiorajojen. Tarkoitan esimerkiksi eurooppalaista yhteistyötä: on uskaltauduttava isoihin EU-hakemuksiin, joissa on mukana instituutioita. Esimerkki EU-rahoituksen hakuun liittyvästä rohkeudesta ja yritteliäisyydestä on Marja Vierros, joka uskalsi ja jaksoi hakea ERC-hanketta ja sai ERC Starting Grantin.

Meillä on kunnioitusta herättävä kokoelma eteviä ja motivoituneita tutkijoita eli meillä on valmiina kaikki kriittinen massa, joka voi toteuttaa isompiakin ja kunnianhimoisempiakin hankkeita. Tärkein haku, jota ehdotan, on huippuyksikön hakeminen. Tähän meillä on myös taustaa ja kokemusta, koska antiikintutkimuksessa oli useiden vuosien ajan Frösenin huippuyksikkö, useaan otteeseen. Osittain tämä vuosien mittainen menestys ehkä tuuditti meidät ajattelemaan antiikintutkimuksen vahvaa asemaa itsestäänselvyytenä. Tästä on herättävä!

Frösenin huippuyksikön osittaisena seuraajana ja sen jälkienergian hyödyntäjänä voi pitää Saana Svärdin uutta juuri aloittanutta ANEE-huippuyksikköä (se on myös Martti Nissisen CSTT-huippuyksikön jälkeläinen). Se on hyvä esimerkki innosta ja rohkeudesta hakea isoakin hanketta. Tässä voi verrata antiikkia myös teologiaan. Teologit ovat olleet uskomattoman yritteliäitä ja rohkeita tekemään hakemuksia ja uusia avauksia. Tällainen yritteliäisyys johti siihen, että neljä vuotta sitten kaksi huippuyksikköä teologisesta tiedekunnasta sai huippuyksikkörahoituksen, tuo Martti Nissisen CSTT ja Risto Saarisen ”Reason and Religious Recognition”. Ei tällainen tule sattumalta, vaan se on tulosta yritteliäisyydestä. Ensimmäinen kerta ei ehkä tärppää, pitää yrittää monta kertaa.

Millainen hakemus (esimerkiksi huippuyksikköhakuun) pitäisi tehdä? Se pitäisi olla aidosti monitieteinen, eli pelkkä klassillinen filologia ei riitä. Mukaan pitäisi tulla mainitsemiani historiaa, kulttuurihistoriaa, yhteiskuntatieteitä, teologian eri aloja, tietenkin arkeologiaa ja mahdollisesti filosofian historiaa. Digital humanities on selvästikin yksi lähestymistapa, joka on nykyään välttämätön, mutta se ei riitä. Tarvitsemme hyvän kombinaation digiä ja perinteisiä lähestymistapoja. Yhdistävän teeman pitää olla jotain riittävän yleistä ja koskettavaa, jonka puitteissa kukin tutkija toteuttaa omaa spesifiä tutkimustaan. Yhdistävällä teemalla pitää olla kosketuspinta nyky-yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Heitän tässä muutaman teeman: ’totuus, uteliaisuus, propaganda, vaihtoehtoiset totuudet antiikin maailmassa’, ’orjuus antiikissa ja sen jälkivaikutus’ tai ’ihmisen elämänkaari antiikissa’. Tai sitten jotain aivan muuta.

Yhteenveto

Yhteenvetona totean: Antiikki on kriisissä. Tätä voi jäädä märehtimään, mutta kriisit ovat myös mahdollisuuksia lähteä muutokseen. Olen ehdottanut oppiaineen laajentamista reippaasti ja näkyvästi kieliaineesta kulttuurintutkimukseksi, antiikin tuomista esiin hauskasti ja kriittisesti, ja ennen kaikkea yhdessä, tutkimusyhteistyötä antiikintutkijoiden kesken mutta myös muiden alojen tutkijoiden kanssa ja rohkeita hakemuksia yhdessä, esimerkiksi huippuyksikön hakemista. Kuten mainitsin aikaisemmin, minulla ei ole patenttiratkaisuja. Kutsun koko suomalaista antiikin yhteisöä keskusteluun. Meidän on aloitettava keskustelu ja jotakin on tehtävä. Ainakin yksi asia on selvä: tätä ei voi tehdä yksin omissa kammioissa, vaan yhteistyössä.

 

Lisäys 1.3.2018: Ville Vuolanto kirjoittaa antiikintutkimuksen tilasta ja tulevaisuudesta Tampereen yliopiston Trivium-blogissa.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Antiikki päivänvaloon!

Hyväksyvä tunnustaminen ja avaimia yhteiseloon

Monitieteinen projektimme ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen” oli esittelyssä Yleisradion Tiedeykkösessä viikko sitten. Jaana Sormunen haastattelee lisäkseni Anna-Liisa Tolosta, Ritva Palménia ja Heikki J. Koskista. Näkökulmia on antiikin ja keskiajan historiaan ja nykykeskusteluun yhteiseloon uskontojen välillä.

Yhdistävänä kysymyksenä oli se, onko uskontojen välinen rauhanomainen yhteiselo mahdollista ja mitä voimme oppia historiasta. Ohjelma on kuunneltavissa täällä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Hyväksyvä tunnustaminen ja avaimia yhteiseloon

Reconceiving Religious Conflict

I just received my copy of Reconceiving Religious Conflict: New Views from the Formative Centuries of Christianity, which has meticulously edited by Wendy Mayer and Chris de Wet and published by Routledge. As the title reveals, the volume reconsiders the religious conflicts in Late Antiquity. Some of the articles explore the theoretical foundations of studying religious conflicts and other articles look at phenomena such as persecutions, martyrdom, identities, and discourses.

My contribution ”Christianization and Late Antique Patronage – From Conflicts to Everyday Nuisances” looks at the religious conflicts from a less dramatic perspective – from the everyday life viewpoint.

The abstract of my article:

The history of Late Antiquity is packed with accounts of religious struggles, temple destructions, urban disturbances, resistance and violence between religious groups. The written sources are inclined to emphasize the dramatic and drastic instead of the regular and peaceful. The sources do not need to report repeated activities and uninterrupted life. It is this tendency that has influenced the scholarly propensity to see the religious changes (Christianization) of the Mediterranean area in conflictual terms. Christian literary sources tend to highlight the dichotomies and clashes in their triumphalist accounts of the Christian expansion. However, the day-to-day social life filled with negotiations and compromises was more complex than the ecclesiastical writers usually tell us. This chapter is an attempt to break out the conflictual narrative and to balance between the late antique melodramas and the not-so-exciting everyday nuisances with economic and social issues. This is not to minimize the occurrences of violence and conflicts in Late Antiquity or to claim for only easy-going coexistence between different religious groups. Instead, I focus on conflicts of interests in the regular routines of everyday life, discussing the patronage relationships in Italy and North Africa in the late fourth and early fifth centuries. A powerful landlord could influence his clients to embrace Christianity or retain old practices. The same applied to the rivalry between ‘Donatists’ and ‘Catholics’ in North Africa where local landowners exerted pressure on their tenants. I also look at conflicts of interests between local landowners and bishops in their struggle for hegemony on the regional level.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Reconceiving Religious Conflict

Pyhiä tiloja

Olen intensiivisen kirjoitusurakan parissa, ja eilen minut patistettiin töiden äärestä liikkeelle kulttuurin pariin. Ah, hetkeksi irti töistä, ajattelin ja suuntasin Helsingin taidemuseoon HAM:iin. Mutta pahaa aavistamattomana marssin sisään. Argh, heti ensimmäisenä silmiin osui yhden lukuni alaotsikko ”Sacred Spaces”. Just joo, irti töistä.

Mutta Ola Kolehmaisen Pyhiä tiloja -näyttely on häkellyttävän hieno ja valokuvat salaperäisiä, perspektiivit vaikuttavia. Osa valokuvista on hyvinkin tunnetuista kirkoista kuten Rooman Pietarinkirkko ja Venetsian San Marco. Mukana on myös Pantheon ja yksi synagoga ja muutama moskeija.

Osa pyhistä rakennuksista on niitä massiivisia ja runsaasti koristeltuja, mutta osa on yksinkertaisia, kuten tämä Santa Maria Assunta di Torcello:

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Pyhiä tiloja

#Me too –kampanja ja yliopistot

#Me too -kampanja on rohkaissut naiset maailmanlaajuisesti nostamaan esiin heihin kohdistunutta seksuaalista häirintää. Kampanjan myötä vaiettuja tapauksia on tullut päivänvaloon kulttuurielämän, erityisesti elokuvan ja teatterin piiristä ja jopa koulumaailmasta. Nyt myös yliopistoista on tuotu esiin useita ahdistelutapauksia, näin ainakin Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi viime syksynä Columbian yliopiston antiikin historian professori William V. Harris oli syytettynä seksuaalisesta häirinnästä.

Harrisin ja muutamien muiden professorien tapaukset ovat herättäneet keskustelua akateemisen maailman ongelmista. Samalla tavalla kuin kouluissa, myös yliopistoissa opettaja on valtasuhteessa opiskelijoihin. Yliopistossa opiskelijat ovat tietysti täysi-ikäisiä, mutta useimmiten hyvin nuoria aikuisia. Jos häikäilemätön opettaja käyttää valta-asemaansa hyväkseen, on opiskelija yleensä aika avuton.

Entä Suomessa? Eduskunnassa jo kartoitettiin seksuaalisen häirinnän yleisyyttä. Olen tässä pari kuukautta odotellut, että myös yliopistoissa käytäisiin keskustelua seksuaalisesta häirinnästä. Toivon, että ongelmat otetaan nykyään reippaasti esiin, toisin kun menneinä vuosina. Viikko sitten Anna-Stina Nykänen muisteli Helsingin Sanomissa 1990-luvun ei-niin-korrektia ilmapiiriä. ”Ajan henki oli härskimpi 1990-luvulla kuin nyt #metoo-kampanjan aika¬kautena – kun virka¬miehet lähettivät tasa-arvo¬tutkijalle ’kikkelikortin’, kansa raivostui feministeille”.

Aika 1990-luvulla todellakin oli toisenlainen. Helsingin yliopistossa 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun puolella erään miespuolisen professorin epäasiallinen käytös naisopiskelijoita ja -tutkijoita kohtaan oli julkinen salaisuus. Professorin kourimiset olivat kaikkien työntekijöiden ja opiskelijoiden tiedossa. Puuttuivatko esimiehet tai professorikollegat asiattomaan käytökseen? Yliopiston rehtori piti professorille puhuttelun, mutta professori pysyi virassaan ja jäi sitten kaikessa rauhassa eläkkeelle.

Todella toivon, että ajat ovat muuttuneet ja muuttuvat vauhdilla. Toivon, että nyt ihmiset uskaltavat nostaa vaietut epäkohdat esiin ja tehdä valituksia ja että esimiehet puuttuvat ongelmiin heti.

 

 

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa #Me too –kampanja ja yliopistot

Väitös Rooman keisarien tyttäristä ja pojista

Keisari Marcus Aureliuksen tytär Lucilla (148/150-182). Lähde: wikicommons

Sanna Joska väittelee ensi lauantaina Tampereen yliopistossa roomalaisten keisarien perheistä. Tarkemmin sanoen väitöskirjan aihe ovat Antoninus-sukuisten keisarien tyttäret ja pojat, otsikolla Augusti filii et filiae: The Role of Antonine Offspring in Negotiations of Roman Imperial and Local Power. 

Väitöskirjassaan Joska pohtii sitä, miten keisariperheen jälkeläisiä rahoissa, mitaleissa, julkisissa piirtokirjoituksissa ja veistoksissa ja kirjallisissa lähteissä. Joska pohtii, ”kuinka Rooman keisari rakensi ja oikeutti valtaansa ja asemaansa valtakunnan huipulla kuvaamalla lapsiaan, ja kuinka keisarin alamaiset kaikkialla valtakunnassa määrittelivät omaa asemaansa suhteessa keisarikunnan valtarakenteisin keisarin lapsista tehtyjen kuvausten kautta”.

Vastaväittäjänä on Tim Parkin Melbournen yliopistosta ja kustoksena Katariina Mustakallio. Väitöskirjan esittely on luettavissa täällä.

Onnea väitökseen!

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Väitös Rooman keisarien tyttäristä ja pojista

Mainos opetuksestani: Uskonnollinen poikkeavuus

Keisari Konstantinus Nikean kirkolliskokouksessa. Kuvan alaosassa poltetaan Areioksen kirjoitukset. MS CLXV (Biblioteca Capitolare, Vercelli). Source: wikicommons

Uskonnollinen poikkeavuus kulttuurihistoriallisena ilmiönä antiikissa
Maijastina Ritva Kahlos

Helsingin yliopisto, Teologinen tiedekunta
12.03.-30.04.18

Kurssin sisältö:

  • Kurssilla pohditaan kreikkalais-roomalaisen antiikin ja varhaisen kristinuskon uskontoelämää ja uskonnollisten ryhmien suhteita uskonnollisen poikkeavuuden (engl. deviance) näkökulmasta. Käymme läpi moderneja poikkeavuus(deviance)teorioita ja identiteettiteorioita, mutta pääpaino on antiikin käsitteissä (esim. ’heresia’ ja ’superstitio’) ja niiden vaiheissa. Käymme läpi poikkeaviksi leimattuja uskonnollisia ryhmiä, käytäntöjä ja oppeja klassisesta Kreikasta Rooman viimeisille vuosisadoille saakka.

Suoritustavat:

  • Opettajan luennot, alkuperäistekstien analyysia käännöksinä (myös kotitehtävinä), opiskelijoiden lyhyet alustukset (à 5-10 min).
    Opiskelija kirjoittaa kurssista oppimispäiväkirjan (luentopäiväkirjan), jossa tulee kattaa ainakin 80 % kurssista.

Osaamistavoitteet:

  • Kurssin suoritettuaan opiskelija osaa selittää keskeisimpiä antiikin uskontoihin ja erityisesti uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja suvaitsemattomuuteen liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä (esim. ‘heresia’ ja ‘superstitio’). Hän osaa analysoida ja arvioida kriittisesti antiikin uskonnoista kertovia lähteitä. Hän osaa vertailla ja arvioida erilaisia antiikin ja varhaisen kristinuskon historiasta tehtyjä tulkintoja.

Tarkemmat tiedot opetusajoista ja -paikoista Helsingin yliopiston Hae opetusta -sivuilta.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Mainos opetuksestani: Uskonnollinen poikkeavuus

Nuoruus

J.M. Coetzeen Nuoruus (Otava 2003, Youth, Scenes from Provincial Life II, 2002, suomentanut Seppo Loponen, ) on omaelämäkerrallinen romaani. Coetzee kertoo John-nimisen nuoren miehen opinnoista ensin Etelä-Afrikassa, sitten työelämästä Lontoossa, ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tunteista, rakkauden etsinnästä, kaipuusta Suuren Taiteen tekemiseen.

Nuori John opiskelee matematiikkaa ja siinä samassa kirjallisuutta. Osana tutkintoa hän opiskelee myös latinaa. Kreikkaa hän tyytyy ihailemaan:

Kreikan kieli ja puhdas matematiikka ovat hänestä jaloimmat aineet, mitä yliopistossa voi opiskella. Hän kunnioittaa kaukaa kreikan kielen lehtoreita, joiden kursseja hän ei voi käydä …

Sen sijaan latinan opintoihin kuuluvat Rooman historia osoittautuu kompastuskiveksi:

Ilman faktoja ei ole historiaa, eikä John ole koskaan ollut etevä faktoissa; kun koittaa tenttiaika ja häntä kehotetaan esittämään käsityksiään, mikä aiheutti mitäkin Rooman imperiumin loppupuolella, hän tuijottaa onnettomana tyhjää paperia.

1960-luvun alussa John pakenee Etelä-Afrikan ahdistavaa tilannetta Lontooseen. Siellä hän haikailee kirjailijan urasta, mutta käytännön pakosta on mentävä töihin. John päätyy ohjelmoijaksi IBM:lle, reikäkorttien pariin. Samalla hän tekee kirjallisia kokeiluja, opinnäytettä kirjallisuudesta,

Kun lukee Coetzeen muisteluita, miettii, miksi nuoruutta niin kovasti ihannoidaan. Ihminen on kokematon, epävarma ja haavoittuvainen. John yrittää kaikkea, sopeutua, kirjoittaa, tavata naisia, saada ystäviä. Hän ihailee Lontoon ihmisvilinässä vastaantulevia sulavan salamyhkäisiä naisia ja erityisesti pitkiä, hunajaihoisia ruotsalaisia.

Nuoruus on tuskallista ja nautinnollista luettavaa, Nautinnollista tietysti, koska proosa soljuu kauniisti (suomennos on erinomainen), tunnelmat ja oivallukset on kiteytetty tiiviisti. Tuskallista on lukea Johnin tragikoomista sätkyilyä sinne tänne. Coetzee ei anna armoa nuorelle minälleen, vaan repii auki hämillisimmätkin tilanteet (esimerkiksi kuvaukset muutamasta naisseikkailusta ovat eeppisen noloja) ja typerimmät luulot (Coetzee ruotii Johnin yleviä käsityksiä kärsivistä boheemeista taiteilijoista ja näiden kiihottavista, vaistojensa varassa elävistä naisista). Omaelämäkerrallisuuteen kannattanee suhtautua lavealla mielellä: ennen kaikkea tämä on kaunokirjallisuutta. Ulkopuolisuutta ja epävarmuutta kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa Coetzee kuvaa näin:

Varmasti on olemassa jokin ele, jokin yksinkertainen vastavuoroisuus, mutta hän ei keksi sitä, tai ehkei tahdo keksiä, ja pian alkaa olla myöhäistäkin. Mikä häntä vaivaa? Miksi hän tekee arkisimmatkin asiat itselleen niin vaikeiksi? Jos vastaus kuuluu, että se on hänen luontonsa, niin mitä iloa sellaisesta luonnosta on? Miksi hän ei muuta luontoaan?

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Nuoruus

Kolme vuosikymmentä Kansalliskirjastossa

Viime tiistaina Kansalliskirjasto myönsi minulle Vuoden Asiakas -tunnustuspalkinnon. Olen tästä valtavan iloinen ja ylpeä. Tästä saan voimaa taas tehdä tutkijantyötään, joka on suureksi osaksi yksinäistä puurtamista.

Vuoden Asiakas -tunnustuspalkinto jaettiin kuudetta kertaa, ja tänä vuonna vuorossa oli tutkijan palkitseminen. Olen hyvin iloinen kaikkien Kansalliskirjastoa käyttävien puolesta. Tieteelliset kirjastot ovat tutkijan työn elinehto. Ilman tieteellisiä kirjastosja tutkijan työstä ei tulisi yhtään mitään.

Kiitospuheessanin muistelin, että olen saanut käyttää Kansalliskirjaston palveluita jo kolme vuosikymmentä, suunnilleen vuodesta 1987 lähtien, ensin opiskelijana, sitten väitöskirjan tekijänä, ja nyttemmin eri vaiheissa tutkijana. Olen viihtynyt Rotundassa eri kerroksissa ja etelä- ja pohjoissalin yläkerroksissa (joissa on ollut rauhallista, tosin talvella kylmää). Kirjaston hiljainen, intellektuaalinen ja työteliäs ilmapiiri on ollut nostattavaa. Kirjastosta tuli arkipäivää, mutta kun vastikään remontin jälkeen etelä- ja pohjoissalit ovat olleet taas nähtävillä, olen tajunnut jälleen myös kirjastorakennuksen ainutlaatuisen ja häkellyttävän kauneuden.

Muistelin myös, miten nykyistä tehokasta tiedonhakua edelsivät kortistot. Seminaaritöitä ja gradua tehdessä pläräsin kortistoja, jotka olivat konkreettisesti kortteja. Ja koska olin nuorena kovin perusteellinen, etsin myös vanhoja opuksia, tietysti saksankielisiä. Ne piti hakea vihreäkantisista Repertorium-kansioista. Nyttemmin tiedonhaku on kaikkiaan helpompaa ja nopeampaa. Kirjasto tulee myös e-kirjojen ja digitaalisen aineiston muodossa suoraan tutkijan omaan työhuoneeseen. Siitä huolimatta myös perinteisiä kirjoja päätyy lainoina työhuoneelle, tällä hetkellä minulla on noin sata kirjaa lainassa.  Suurin osa on lähdejulkaisuja, joita tarvitsee kaiken aikaa.

Kiitokset Kansalliskirjastolle näistä vuosista!

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kolme vuosikymmentä Kansalliskirjastossa