Arduum res gestas scribere

Kun antiikin Roomasta uutisoidaan jotain, saa yleensä lukea roomalaisten verenhimoisuudesta, gladiaattoritaisteluista ja tietysti mielettömistä seksuaalisista hurjasteluista.

Mukava poikkeus uutisoinnin yleiseen linjaan on Ylen nettisivuilla pikku-uutinen ”Hautalöytö kertoo muinaisten roomalaisten myötätunnosta”. Eli jotain tavallisesta arkielämästä ja puurtamisesta antiikin Roomassa. Ja jopa myönteiseen sävyyn roomalaisista, jotka siis saattoivat joskus välittää kanssaihmisistä Eivätkä siis olleet vain väkivallasta nauttivia ja itsekkäitä rietastelijoita.

Viime sunnuntaina oli ns. Milanon ediktin vuosipäivä, mutta vasta nyt pääsin nettiyhteyksien ääreen blogaamaan siitä.

Vuonna 313 annettiin kuuluisa ’suvaitsevaisuusjulistus’, jota usein kuvataan maailmanhistorian mullistaneeksi käänteeksi. Siinä kristinusko nostettiin virallisesti Rooman sallittujen uskontojen joukkoon.

Ns. Milanon ediktiin liittyy erilaisia väärinkäsityksiä. Ensiksikin se ei tarkkaan ottaen ole edictum, vaan keisarillinen kirje (litterae).

Toiseksi sitä ei annettu Milanossa. Milanossa (Mediolanum) Konstantinus (keisarina 306-337) ja Licinius (keisarina 308-324) sopivat poliittisesta liitosta, jonka vahvistukseksi Licinius kihlautui Konstantinuksen sisaren Constantian kanssa.

Lisäksi vuoden 313 julistus laitetaan yleensä Konstantinuksen nimiin, vaikka nimenomaan Licinius lähetti käskykirjeen. Se tosin perustui molempien keisareiden yhdessä sopimaan politiikkaan. Mutta korrektein ilmaisu olisi Liciniuksen kirje, litterae Licinii.

Ja vielä neljäs tarkennus: vuoden 313 julistus ei ollut ensimmäinen ja ainutlaatuinen. Vuonna 311 Galerius (keisarina 305-311) oli antanut - tosin vastentahtoisesti - julistuksen, jossa kristityt saivat oikeuden harjoittaa uskontoaan valtakunnassa. Vuoden 313 julistus lähinnä laajensi Galeriuksen julistuksen voimaantulon Liciniuksen valtaamilla alueilla.

Konstantinus ei ollut niin omaperäinen kaveri kuin yleensä ajatellaan. Mutta hänellä oli käytössään taitavia historiankirjoittajia.

Lähilukua vuoden 313 julistuksesta täällä.

niin & näin -lehden (1 /2008) haastattelussa S. Albert Kivinen kuvaa Helsingin yliopiston hallinnon paisuttamista sen verran sattuvasti, että on pakko tässä siteerata:

”Pari vuotta sitten kävin siinä Porthanian luona, jossa on yliopiston hallintorakennus vieressä. Menin johonkin byrooseen. Alhaalla hissin vieressä oli ilmoitustaulu, jossa sanottiin, missä kerroksessa mitäkin on. Neljässä kerroksessa oli kussakin oma kehittämisosastonsa. Jos niillä on nyt jotain järjellistä, hyödyllistä tai kunniallista tekemistä, niin luultavasti yksi osasto riittäisi. Joskus olen kysynyt, mikä ei kuulu joukkoon: lapamato, kastemato vai kehitysjohtaja? Vastaus: kastemato, koska se on hyödyllinen.” (niin & näin 1 /2008, s. 103).

Kivisen mainitsema hallintorakennus ei tosin enää riitä yliopiston hallinnolle.

P.S. Unohda byrokratia ja säntää Unelmien kirjastoon Narinkkatorille 13.-14.6!

Olemme viime päivinä saaneet seurata orwellilaisen uuskielen tuoreita päivityksiä.

Nykyään puhutaan ”liian kategorisista yleisvastauksista” (Matti Vanhanen Helsingin Sanomien 2.6.2008 mukaan). Ennen puhuttiin valehtelusta.

Nykyään puhutaan ”maksullisesta arvovalintavaikuttamisesta” (Kyösti Kakkonen Kipinä-lehdessä Helsingin Sanomien 4.6.2008 mukaan). Ennen puhuttiin lahjonnasta.

Suvivirren kuuleminen lauantaina on saanut minut levottomalle tuulelle. Mieli tekee kirmata kauas pois kesää viettämään.

Olen lueskellut Judith Lieun Christian Identity in the Jewish and Graeco-Roman World (2004). Pari ensimmäistä lukua ovat sen verran ytimekästä laatua, että hän tuntuu jo sanoneen kaiken tarpeellisen Mitäs tässä sitten enää lisäämään … Noh, otetaanpa rauhallisesti. Lieun käsittely rajoittuu lähinnä keisarikauden kahteen ensimmäiseen vuosisataan. Minulla on kaiketi lisäksi jotain muuta sanottavaa ja varsinkin seuraavista vuosisadoista.

Olen lueskellut Satu Mannisen esikoisrunokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007). Siinä runot ovat dialogia Virginia Woolfin kanssa. Satu Manninen on myös valokuvataiteilija, jonka teoksia on näytteillä Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsissa.

Satu Manninen ei ole suinkaan ainoa ihminen, jolla on erityissuhde Virginia Woolfiin. Hyvin monet naiset, tieteentekijät ja taiteilijat, ovat kertoneet, miten suuri ja vapauttava vaikutus Woolfilla on ollut heidän elämäänsä. Minun on pakko (jälleen) tunnustaa täydellinen aukko sivistyksessäni. En ole lukenut Virginia Woolfilta mitään. Eli siis lukulista taas pitenee. Mistähän kannattaisi aloittaa?

Eilen alkanut konferenssi ”Meeting the Other” jatkuu vielä tänään Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa. Vasta kun olin eilen selvinnyt omasta esitelmästäni, muistin että piti tiedottaa tapahtumasta!

Konferenssin ohjelma on täällä.

Lauantain Erkkoverkossa oli toimittaja-kirjailija-esseisti Leif Salménin haastattelu. Jutun lopussa Salmén toteaa, kuinka tärkeää latinan opiskelu on hänelle ollut. Eikä pelkästään sen takia, että voi lukea muinaisia piirtokirjoituksia, vaan kieli lähentää koko kulttuuripiiriin. Sitten hän ylistää vanhojen kuolleiden kielten opiskelua:

”Parempi olisi opiskella jotain vanhaa ihanaa kuollutta kieltä niin kuin arameaa tai latinaa! Se kehittää ihmistä paljon enemmän kuin nippelitietous.” (Helsingin Sanomat 10.5.2008)

Tosin latinakaan ei ihan kaikkea onnea ja viisautta takaa. Mutta joka tapauksessa, kauan eläkööt kuolleet kielet!

Antiikin väitösten sarja jatkuu, tällä kertaa vuorossa on väitös antiikin perhehistoriasta.

Ville Vuolanto väittelee huomenna perheestä ja asketismista myöhäisantiikissa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella. Vastaväittäjänä on Elizabeth A. Clark, joka on tutkinut erityisesti varhaiskristillistä asketismia. Hän on myös kirjoittanut tärkeän katsauksen History - Theory - Text: Historians and the Linguistic Turn (2004) lingvistisestä käänteestä historiantutkimuksessa.

Onnea koitokseen!

Mitä muuta näin kauniina viikonloppuna kannattaa tehdä kuin yhdistää retkeily museokäyntiin!

Päädyimme taas Espoon jättimuseoon. Yleensä periaatteenani on käydä läpi vain yksi (pieni) näyttely. Nyt kuitenkin iltapäiväkahvin nosteessa innostuin katsastamaan kolme näyttelyä: Espoon kaupunginmuseon uuden näyttelyn Kylän, taidepuolen Claude Monet’n ja Helinä Rautavaaran museossa Afrikan tähden. Oli lelumuseokin, mutta iltapäivän uupumus iski ja siellä en pystynyt vastaanottamaan enää ärsykkeitä

Espoon kaupunginmuseon Kylä - keskiaikaa Itämeren rannalla on perustasokas, ammattitaidolla pedagogisesti rakennettu kokonaisuus. Näkökulma on kyläyhteisössä ja ihmisten arjessa. Näyttelyyn on koottu Mankbyn kaivauksissa löydettyä aineistoa ja muualta lainassa olevaa tavaraa. Jälleen kerran kokeilimme läpi (siis sekä lapsi minussa että mukana oleva Likka) luvalla hiplattavia esineitä kuten puisia patiineja (nahkakenkien suojukset) ja haarniskoituja hanskoja, haistelimme keskiajan ylellisyysmausteita kuten kanelia, meiramia ja kaardemummaa ja teimme laivan ruumassa solmuja.