Ovidius ja #metoo Roomassa 2018

Mars ja Venus, seinämaalaus Pompejista

Kauan sitten, siitä on jo vuosia, päädyin keskusteluun erään kuusivuotiaan kanssa Dafnen myytistä. Apollo-jumala oli ihastunut joenjumala Peneioksen nuoreen tyttäreen Dafneen. Dafne puolestaan tunsi vain vastenmielisyyttä Apolloa kohtaan ja pakeni. (Myytin mukaan näiden täysin vastakkaisten tunteiden takana olivat rakkauden jumalan Eroksen nuolet). Apollon takaa-ajama Dafne rukoili isäänsä, jotta tämä pelastasi tyttärensä, ja isä muuttikin Dafnen laakeripuuksi. Tämän takia Apollo mielellään pitää laakeriseppelettä otsallaan. Tietenkin kuusivuotias halusi tietää enemmän ja jatkoi kyselemistään. Ja kun yritin kertoa lapselle siistittyä versiota myytistä, tajusin aina vain selvemmin, miten julmasta tarinasta oli kyse. Nuorelle naiselle ainoa vaihtoehto olla rauhassa oli muuttua puuksi. Tämän hetken terminologialla kyse oli #metoo -tarinasta.

Tämä oli yksi ajatus, joka nousi käydessäni toissa viikolla Roomassa näyttelyssä ”Ovidius, rakkauksia, myyttejä ja muita tarinoita” (”Ovidio, amori, miti e altre storie”). Näyttely on koottu juhlistamaan roomalaisen runoilija Ovidiuksen (43 eaa -17/18 jaa) teosten 2000 vuotta. Siihen on koottu todella hätkähdyttävä määrä seinämaalauksia, veistoksia, mosaiikkeja ja vaasimaalauksia antiikista ja lisäksi käsikirjoituksia, varhaisia painettuja kirjoja, maalauksia ja veistoksia uuden ajan alusta.

Vestan papittaria, reliefi 1. vuosisadalta jaa.

Osa teoksista taustoitti Ovidiuksen ajan Roomaa, osa kuvitti myyttejä, joita Ovidius kuvaa runoteoksessaan Metamorphoses (Muodonmuutoksia, suom. Alpo Rönty, Wsoy 1997). Tuo tyrmäävä valikoima teoksia sai minut aivan valtoihinsa. Kiihkon vallassa sitten valokuvasin niitä (ja ehkä muutama kuva jopa onnistui).

Ikaros, vaasimaalaus 300-luvulta eaa, Apulia

Siinä kaiken innon keskellä minua kuitenkin häiritsi se, että lopulta upean näyttelyn tapa käsitellä myyttejä on melkoisen konservatiivinen. Myyttien väkivaltaiset naisen ryöstöt ja raiskaukset ovat miespuolisten jumalien ’capriccie e inganni amorosi’ (’amorous whims and deceits’). Esimerkiksi Persefonen eli Proserpinan ryöstö on yksi julmimmista tarinoista, ei mikään galantti rakkauskertomus. Ei Persefonelta kysytty mitään. Hades tuli ja vei Persefoneen mukanaan, ja Persefonen äiti jäi tytärtään etsimään.

Persefonen ryöstö, sarkofagi 120-luvulta jaa.

Olisin kaivannut napakkaa myyttien ja antiikin maailman taustoittamista, samoin sen pohtimista, mitä Ovidius ja myytit hänen kertominaan merkitsevät nykyihmiselle. Mitä antiikin myytit ja niiden uudelleenkertominen vuosisatojen ajan kertovat kulttuuristamme? Antiikki ei ollut ylevää eivätkä sen myytit romanttisia. Mitä merkitsee se, että koko länsimainen koulutettu eliitti 2000 vuoden ajan luki Ovidiuksen kertomia myyttejä? Antiikin historia ei ole vain antiikkia, vaan esimerkiksi myös 1700-luvun ja 1800-luvun ja vielä nykyajan perintöä, myös ikävä #metoo on antiikin perintöä. Antiikin myyttien valtava vaikutushistoria ulottuu uuden ajan alun ja 1700-1800-lukujen kautta nykypäiviimme. Siksi kriittinen antiikin myyttien ja runouden tarkastelu, päivitys Ovidius 2.000, olisi tarpeen.

Ovidiuksen triumfi, Nicolas Poussinin maalaus, n.v. 1625

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.