Sallitun ja kielletyn raja: roomalaiset ja kristinusko

Maijastina Kahlos 16.4.2008

Keskustelut roomalaisuudesta ja ei-roomalaisuudesta uskonnon puitteissa

Myöhäisantiikissa tapahtuu muutoksia käsityksissä siinä, mikä on hyväksyttyä ja sallittua uskonnollisuutta ja mikä ei.

Roomalaiset määrittelivät hyväksytyn ja ei-hyväksytyn uskonnon käsitteillä religio ja superstitio. Hyväksytyn ja ei-hyväksytyn rajat vaihtelivat eri aikoina ja sen mukaan, kuka niitä määritteli. Meille on säilynyt tietoa lähinnä vallassa olevan eliitin näkemyksistä.

Roomalainen oma valtiollinen uskonto ja kaikki mikä määriteltiin roomalaiseksi oli religiota eli oikeaa uskontoa. Useat roomalaiset kirjoittajat hyväksyivät myös muiden kansojen uskonnot oikeiksi uskonnoiksi.

Tasavallan ajan lopussa ja keisarikauden ensimmäisinä vuosisatoina (Livius, Tacitus) superstitiota alettiin käyttää myös muiden kansojen uskonnoista ja vieraista vaarallisina pidetyistä kulteista, joita ei hyväksytty osaksi roomalaista uskontosysteemiä.

Esimerkiksi varhainen kristinusko eri suuntauksineen oli roomalaisten silmissä superstitio.

Superstitio sinänsä ei ollut lainsäädännössä rangaistava rikos, vaan kultteja ja käytäntöjä kiellettiin silloin, kun niiden uskottiin vaarantavan yhteiskuntarauhaa ja järjestystä.

Roomalaiset kirjoittajat kauhistelivat superstitiota, mutta vallanpitäjät sietivät superstitioiksi leimattuja kultteja ja käytäntöjä, niin kauan kun niiden ei katsottu toimivan keisarillista hallintoa vastaan.

Ketkä leimattiin superstition harjoittajiksi, roomalaisen religion ulkopuolisiksi? Keisariaikaisten kirjoittajien (Plinius vanhempi, Plinius nuorempi, Tacitus) mukaan näitä olivat magian harjoittajat, jotka käyttivät rituaaleja väärin omiin, yhteisön kannalta pahoja tarkoitusperiä varten eli vääristivät rituaaleja omiin asosiaalisiin tarkoituksiinsa sekä ns. ‘ateistit’ eli henkilöt, jotka eivät uskoneet jumaliin ja kieltäytyivät uhraamasta jumalille. Kristittyjä syytettiin ateisteiksi, koska he kieltäytyivät uhraamasta jumalille.

Roomalaista uskontosysteemiä on luonnehdittu väljäksi ja suvaitsevaiseksi, sillä se vähitellen imaisi mukaansa vieraita kultteja ja hyväksyi joitakin vieraita jumalia osaksi omaa pantheoniaan. Ulkopuolelle erilaisista syistä jäävät kultit, ‘ei-roomalaisiksi’ koetut ja leimatut kultit – ‘meidän’ ulkopuolelle jäävä toiseus – leimattiin superstitioiksi.

Roomalaisella suvaitsevaisuudella/sallivuudella oli omat rajansa.

Mitkä olivat ’roomalaisia’ kultteja myöhäisantiikissa? ’Hyvän roomalaisuuden’ kriteerit uskonnon kielellä/kontekstissa muuttuvat 200–300 –lukujen kuluessa.

Aikaisemmin jo todettiin, miten uskonto ja poliittinen elämä olivat nivoutuneet yhteen roomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä uskonnollisen ja poliittisen sfäärin erottamattomuus näkyi roomalaisuuden määrittelyssä. Ihmisten mielissä hyvä roomalainen oli ’sopivan hurskas’ ja palveli jumalia ’oikealla tavalla’ – ja tämän katsottiin takaavan yhteisön ja koko valtakunnan hyvinvoinnin (salus publica).

Hyvän roomalaisen ja hyvän yhteisön jäsenen oletettiin osallistuvat yhteisön uskonnollisiin toimituksiin ja ennen kaikkea uhraamisrituaaleihin. Niin kauan kuin muukalaiset, jotka eivät palvelleet roomalaisten ‘omia jumalia’, osoittivat kuuliaisuutta valtiovallalle mm. omistamalla alttareita ja reliefejä keisarillisten perheiden hyvinvoinnille ja kunniaksi, valtiovallalla ei ollut syytä puuttua näiden hartaudenharjoitukseen.

Kristittyjen kohdalla tämä kuuliaisuus rajoittui keisarillisen perheen puolesta rukoilemiseen, ei keisarin suojelushengelle uhraamiseen.

Kristinusko ajautui ajoittain ristiriitaan valtiovallan kanssa, usein kuitenkin melko sattumanvaraisesti keisareiden ja paikallisten käskynhaltijoiden intresseistä riippuen. Kristittyjä ei vainottu, koska he uskoivat eri jumalaan kuin muut, vaan koska he eivät roomalaisen hyvän elämän normiston mukaan kunnioittaneet roomalaisia perinnäistapoja ja valtiovaltaa sillä tavalla kuin roomalainen yhteiskunta kansalaisiltaan edellytti.

Vallanpitäjät eivät sallineet roomalaisen valtaan itseensä kohdistuvia kyseenalaistuksia ja tässä mielessä roomalainen yhteiskunta kaikessa uskonnollisessa pluralismissaan oli totalitaristinen.

Kristinuskon asema roomalaisessa yhteiskunnassa

Pitkään aikaan roomalainen valtaväestö (tai eliitin kirjoittajat) ei noteerannut kristittyjä ryhmiä lainkaan. Yleensä yhdistettiin juutalaisiin.

Epäluulo: Kristittyjen eristäytyminen, erot ja erottautuminen. Miten eristäytyneitä kristityt todella olivat? Toisissa lähteissä korostetaan (normatiivisesti) erottautumista idolatriasta. Mutta toisissa lähteissä korostetaan kanssakäymistä muuten kuin idolatriassa. Lähteiden laadun mukaan: apologetiikassa eli puolustuskirjoittelussa korostetaan sitä, miten kristityt ovat roomalaisia ja mukana roomalaisessa yhteiskunnassa kuten muutkin.

Erottautuminen yhteisön kultillisesta toiminnasta. Epävarmoina aikoina yhteisön perinteisten riittien hylkääminen herätti epäluuloa ja vihaa. Ajatus Pax Romana = pax deorum, jumalien suoma rauha, joka syntyy kun jumalat pidetään suopeina ja hyväntahtoisina. Kristittyjä esim. katsottiin epäsuopeasti nimenomaan maanjäristysten, nälänhätien ja vihollisten menestyksen jälkeen. Heidän katsottiin suututtaneen jumalat (jotka muuten suojelivat yhteisöä) ja aiheuttaneen onnettomuudet.

Kysymys uhraamisesta liittyi kysymykseen yhteisöön kuulumisesta ja lojaalisuudesta.

Erottautuminen ruokkii epäluuloa: Ajatus: jos ei osallistu yhteisön kultteihin, kuuluuko yhteisöön, onko kunnon roomalainen.

Uskonnolliset, moraaliset ja poliittiset syytökset: Rituaalimurha, kannibalismi, insesti ym. Aasinpalvonta, magia, ateismi, ihmiskunnan viha. Uusi uskonto ja esi-isien tavoista, mos maiorumista poiskääntyminen: vanhimpia ja yleisimpiä syytöksiä. Valtion perustan vaarantaminen: salaliittoteoria. (Vrt. Bacchanalia-skandaalissa vastaavat syytökset Bacchuksen kultin harjoittajia vastaan).

Käsityksiä kristityistä ja kristinuskosta (eli miten ulkopuoliset saattoivat hahmottaa liikkeen): 
1. Juutalainen lahko.

2. Itämaista alkuperää oleva superstitio, johon liittyi magian harjoitusta. Jeesus nähtiin maagikkona.

3. Salaliitto. Yöllisiä kokoontumisia (Kahdentoista taulun laissa 8.26 kiellettiin yölliset kokoontumiset kaupungissa).

4. Collegium eli yhdistys (roomalaisissa kaupungeissa oli erilaisia kollegioita eli yhdistyksiä, esim. eri ammatinharjoittajien yhdistyksiä, hautauskollegioita jne).

5. Uusi mysteeri, itämaista alkuperää oleva mysteerikultti.

6. Filosofinen koulukunta. Justinos lanseerasi ensimmäisenä tämän ajatuksen. 

Kristityt kirjoittajat vakuuttivat kristittyjen uskollisesta alamaisuudesta; kristityt osoittivat kuuliaisuuttaan keisarille rukoilemalla keisarin ja yleisen hyvinvoinnin (salus publica) puolesta, mutta rukous ei riittänyt vallanpitäjille lojaalisuuden osoitukseksi.[1] Kristityt joutuivat roomalaisen hallinnon silmätikuiksi sattumanvaraisesti, sen mukaan miten paikalliset käskynhaltijat kiinnittivät heihin huomiota. Heitä ei etsitty ja jahdattu aina ja systemaattisesti ennen keisari Deciuksen valtakunnallista vainoa vuosina 249–250.

Kristityt kirjoittajat valittavat, että kristittyjä pidettiin ei-roomalaisina, muukalaisina ja jopa valtion vihollisina (hostes publici). Tertullianus (Tert. apol. 24.8) kirjoittaa, että kristittyjä ei pidetty roomalaisina, koska he eivät palvelleet roomalaisten jumalia.

Epäluuloa herättivät myös yksityiset kokoontumiset, jotka voitiin tulkita salaliiton valmisteluiksi. (Em. listan kohta 3). Jotkut kristityt kieltäytyivät sotilaspalveluksesta ja samoin hallintotehtävistä, mikä ymmärrettiin valtion vastaiseksi asenteeksi /toiminnaksi. Kristittyjen kuultiin odottavan toisen valtakunnan nousua, mikä tulkittiin Rooma-vastaiseksi mielialaksi.[2] (Liittyy tuohon salaliittoteoriaan)

’Miten me kristityt eroamme muista’

Kristityt kirjoittajat vakuuttavat, että kristityt ottivat osaa yhteisön elämään täysin rinnoin sen jäseninä, mutta he myös myönsivät, että kristityt olivat erillään muusta ihmiskunnasta, muukalaisia.

Eräs kirjoittaja (Kirje Diognetokselle) toteaa:

“Kristityt eivät nimittäin eroa muista ihmisistä minkään maan tai kielen tai tapojen perusteella. … He asuvat kukin omassa maassaan, mutta muukalaisina (paroikoi). He osallistuvat kaikkeen kansalaisten (politai) tavoin, mutta joutuvat kestämään kaikkea kuin muukalaiset (ksenoi). Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa on heille vieras” (suom. Heikki Koskenniemi).[3]

Kristityt pitivät itseään uutena, ’kolmantena kansana’ (tertium genus, tríton génos): he eivät olleet kreikkalaisia eivätkä juutalaisia. Apostoli Paavalilta.

Myöhemmin kristittyjen alun perin oma ajatus kolmannesta kansasta kääntyi heitä vastaan, kun heidät leimattiin roomalaisuuden ulkopuolelle, ei-roomalaiseksi ’kansaksi’.

Kristityt kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että kristityt eivät olleet mikään erillinen kansa, vaan yhtä lailla roomalaisia kuten muutkin. Kristityt ovat vielä kaikkein parhaimpia roomalaisia, vakuuttaa Tertullianus.[4]

Tetrarkkikeisareiden vainon aikaan 300-luvun alussa kristitty Lactantius jopa esittää, että kristityt ovat hyviä roomalaisia ja heidän vainoajansa ovat roomalaisten todellisia vihollisia.[5]

Religio – superstitio –asettelun nurinkääntö

Puolustaessaan omaa uskontoaan kristityt kirjoittajat käänsivat religio – superstitio -asetelman nurin: oikea religio onkin kristinusko, kaikki muut uskonnot ovat superstitio tai falsa religio.

Kristitty kirjoittaja Tertullianus puolustaa kristinuskoa roomalaisen ympäristön ateismisyytöksiä vastaan. Hän vakuuttaa, että kristinusko ei ole jumalattomuutta eikä ateismia. Kristityt eivät ole syyllistyneet rikokseen roomalaista religiota vastaan (crimen laesae Romanae religionis). Kristityt palvovat yhtä ainoaa oikeaa jumalaa. Sen sijaan roomalaiset itse palvomalla vääriä jumalia rikkoivat tosi jumalan tosi religiota (veram religionem veri dei) vastaan.[6]

Näin Tertullianus ja monet muut kristityt kirjoittajat hänen jälkeensä kääntävät nurin syytöksen rikkomuksesta religiota vastaan: kristinusko on vera religio ja muut uskonnot falsa religio.[7]

Kristillisissä hyökkäyksissä muita kultteja vastaan superstitio oli ennen kaikkea väärien jumalien palvontaa, kun taas religio oli oikean jumalan kultti.

Kristillinen ajattelu eroaa roomalaisesta perinteestä, jossa mitään jumalia ei pidetty väärinä, vaan palvonnan muoto tai määrä leimattiin vääristyneeksi tai liiallliseksi. Roomalainen traditio oli kiinnittänyt huomion siihen, miten kulttia harjoitettiin, kun taas kristillisissä hyökkäyksissä kyse oli siitä, mitä jumalaa palvottiin.

KRISTITTYJEN VAINOT

Miten ”ainutlaatuisia” kristityt ja heidän vainonsa olivat? Vainottiinko muita? Edellisillä luennoilla kerrottiin roomalaisen valtaväestön epäluuloisesta suhtautumisesta muihin kultteihin ja siitä, miten vallanpitäjät ajoittain karkottivat joitakin uskonnollia ryhmiä Roomasta. Tässä mielessä kristittyjä ei kohdeltu mitenkään ainutlaatuisella tavalla.

Eri etnisten ryhmien ja uskonnollisten ryhmien väliset konfliktit (paikallisella tasolla). Paikallisia mellakoita Aleksandrian kreikkalaisten ja juutalaisten välillä. Eli eri väestöryhmät vainosivat toisiaan. Eri kristittyjen ryhmien väliset kiistat ja mellakat.

Druidiuskontojen harjoittajia roomalainen valtiovalta kohteli erityisen julmasti (poiskitkemisen ihanne).

Toisaalta keisariaika tunnetaan suhteellisen uskonnonvapauden ja erilaisten uskontojen ja kulttien kukoistuksen aikana. Kristittyjen ryhmät nauttivat suhteellisesta vapaudesta kuten muutkin uskonnolliset ryhmät.

Kristittyjen vainot ennen 200-luvun puoliväliä olivat paikallisia, eivät valtion toimeenpanemia vainoja.

100-luvulla: ei systemaattista, vaan sporadista paikallisia mellakoita ja pogromeja. Kristittyjen vainoamisen alkuperä yleensä paikallinen, erilaisia syitä (myös henkilökohtaisia vihollisuuksia ja kilpailutilanteita esim. taloudellisista eduista ym.?). Paljon oli kiinni paikallisista käskynhaltijoista, jotka näyttävät myötäilleen paikallisen väestön (enemmistön) tuntoja. Paikallisissa mellakoissa roomalaiset käskynhaltijat pyrkivät miellyttämään paikallista väestöä, kun tämä mekkaloi kristittyjä vastaan.

Roomalaiset virkamiehet eivät aina tienneet miten menetellä kristittyjen kanssa. Ei ollut selkeitä ohjeita (suuret alueelliset erot hallinnossa). Suhtauduttiin kuten magian harjoittajiin (näin myös druidien tapauksessa). Kristittyjä ei yleensä erityisesti etsitty. Ei yleensä erityisiä ajojahteja. Esim. Pliniuksen kirje.

Marttyyrikuolemat paikallisen väestön aikaansaamia. Paikalliset verilöylyt, esim. Lugdunumin (Lyon) mellakka (v. 178), jossa tapettiin kristittyjä (kertoo Eusebioksen Kirkkohistoria). Paikallinen väestö mellakoi kristittyjä ryhmiä vastaan.

Tiettyihin keisareihin yhdistettyjä vainoja: Neron vaino (Neron henkilökohtainen tiettyyn poliittiseen tilanteeseen liittyvä operaatio). Domitianuksen vainotoimenpiteet on tutkimuksessa asetettu kyseenalaisiksi. Maximinus Thrax 235-238: puhdistus palatsissa valtaannousun jälkeen vai vaino?

200-luvun puolivälissä: Alkaa aggressiivisempi ja systemaattisempi vaihe roomalaisten (viranomaisten) suhteissa kristittyihin.

Vuonna 249 lopulla/250 alussa alkoi kristittyjen yleinen vaino: Decius määräsi koko valtakunnan väestön suorittamaan uhrin jumalille. Tärkeätä ei ollut mille jumalille, että jumalia palvottaisiin, vaan osallistua uhraamiskäytäntöön kokonaisuudessaan. Uhraaminen merkitsi Rooman valtakunnan lojaalina alamaisena olemista, lojaalisuuden osoittamista valtiolle.

Valerianus (253-260): toimenpiteet oli luultavasti suunnattu nimenomaan kristittyjä vastaan. Toimenpiteet kristittyjen johtajia vastaan. (Valtiovalta noteeraa kristityt – kirkon organisaationa – toimenpiteet organisaatiota vastaan). Ensimmäinen edikti 257 (tieto välillisesti kristillisistä lähteistä). Acta Cypriani (Cyprianuksen marttyyriakta): Valerianus määräsi noudattamaan roomalaisia rituaaleja. Toinen edikti 258: senaattorisäätyiset, ritarisäätyiset ja virkamiehet menettivät asemansa ja statuksensa, jos pysyivät kristittyinä.

Lähdekritiikki. Suurin osa vainojen kerronnasta on kristittyjen kirjoittamaa.

Diocletianuksen traditioiden restauraatio:

Vuonna 297 kristityt pakotettiin lähtemään armeijasta koska he eivät suorittaneet uhria jumalille. Todennäkoisesti kristittyjä ei kuitenkaan edes mainittu nimeltä, vaan uhraaminen koski kaikkia virkamiehiä ja sotilaita.

Tunnetaan neljä ediktiä vuosilta 303-304.

Vuoden 303 edikti: määräsi kirkot hävitettäväksi, kristilliset kirjat poltettavaksi, omaisuus konfiskoitavaksi, kokoontumiskielto kristityille, etuoikeuksien menetys senaattoreille ja ritareille (equites) (ens. edikti)

Toinen edikti: kristityn papiston vangitseminen

Kolmas edikti: krist. papisto määrätään uhraamaan.

Neljäs edikti: kaikki valtakunnan asukkaat määrättiin suorittamaan uhreja ja libaatioita jumalille.

Päämääränä kirkon tuhoaminen instituutiona ja hallitsevien ryhmien kristittyjen vahingoittaminen.

Taustaa: v. 297 myös edikti manikealaisia vastaan. Samanlaisia argumentteja kuin kristittyjä vastaan: ”On suuri rikos kyseenalaistaa sitä, mikä on määritelty ja perustettu kerran kaikkia varten muinaisina aikoina … ”

Kristittyjen vainot uskonnollisen yhtenäisyyden tavoittelun kontekstissa

200-luvulta lähtien on nähtävissä hallinnon tietoinen suuntaus liittää roomalainen uskonto ja Rooman kansalaisuus entistä kiinteämmin toisiinsa.

Vuonna 212 keisari Caracalla antoi kansalaisoikeudet kaikille vapaille miespuolisille provinssien asukkaille. Tässä säädöksessä, joka tunnetaan nimellä Constitutio Antoniniana, keisari julistaa religion Rooman kansalaisuuden perustaksi. Hän määrää, että ulkomaalaiset (peregrini), heti kun he ovat saaneet kansalaisuuden, liittyvät jumalille suoritettavaan kulttiin keisarin ja Rooman kansalaisten kanssa. Caracalla ilmoittaa toivovansa, että jumalien kulttiin yhdistynyt kansa varmistaa näin jumalien jatkuvat siunaukset Roomalle. PGiss 40.1.

Constitutio Antoniniana on tutkimuksessa osana hallinnon suurta pyrkimystä ohjata valtakunnan kansat yhteisten roomalaisten oikeudellisten ja uskonnollisten perinteiden alaisiksi. (Samaan aikaan hallinto pyrki saamaan valtakunnan koko väestön roomalaisen oikeuden alle).

Keisari Decius (keisarina 249–251) jatkoi suuntausta määräämällä kaikki kansalaiset uhraamaan jumalille; hänen toimeenpanemansa kristittyjen vaino vuosina 249–250 oli osa valtakunnan yhtenäistämispolitiikkaa.

Diocletianuksen (keisarina 284–305) tetrarkkihallinto jatkoi linjaa ja esitti politiikkansa roomalaisten perinteiden kohennuskampanjana. Perinteinen uskonto määriteltiin roomalaisuuden perustaksi. Tetrarkit säätivät koko valtakunnan asukkaita koskevan määräyksen uhrien suorittamisesta roomalaisille jumalille.

MUUTOS

Kristittyjen vainojen jälkimainingeissa julkaistiin kaksi keisarillista julistusta, joissa hyvän roomalaisen uskonnollinen suuntautuminen määriteltiin uudestaan.

Keisari Galeriuksen julistuksessa vuonna 311 roomalaista uskontoa laajennetaan siten, että siihen sisältyy myös kristillinen kultti. (Galeriuksen julistuksen teksti on säilynyt Lactantiuksen teoksessa De mortibus persecutorum (Vainoojien kuolemista) 34).

Galerius oli yksi kristittyjä vainonneista tetrarkkikeisareista, ja tässä julistuksessa hän vastentahtoisesti palauttaa kristityille näiden vapauden harjoittaa omaa uskontoaan.

Galerius määrää, että kristittyjen velvollisuutena on rukoilla jumalaansa keisarien, valtion ja oman hyvinvointinsa puolesta (orare pro salute nostra et rei publicae ac sua), jotta valtio pysyisi vahingoittumattomana.

Uhraamisen tilalle lojaalisuuden osoituksena tuli rukous keisarin puolesta. Tämä oli juuri se alamaisuuden osoitus, jota kristityt kirjoittajat, erityisesti Tertullianus, olivat tarjonneet puolustuskirjoituksissaan.

Toisen julistuksen, jota usein kutsutaan Milanon ediktiksi, antoivat Konstantinus (306–337) ja Licinius (308–324) vuonna 313. (Yleisesti käytetty nimitys Milanon edikti on harhaanjohtava, sillä kyseessä ei ole varsinainen edikti eikä sitä annettu Milanossa). (Liciniuksen ja Konstantinuksen julistuksen teksti on säilynyt Lactantiuksen teoksessa.De mortibus persecutorum (Vainoojien kuolemista) 48).

Oikeastaan he omassa julistuksessaan lähinnä jatkoivat ja laajensivat Galeriuksen politiikkaa koskemaan omia alueitaan valtakunnassa. He määrittelivät roomalaisuuden hyvin samaan tapaan kuin Galerius. Rukous korkeimmalle jumaluudelle oli lojaalisuuden osoitus ja roomalaisuuden osoitus. Religio, oikea uskonto, nyt kristinuskon verran laajentuneena, pysyi edelleen roomalaisuuden määrittelijänä.

——————————————————————————–

[1] Esim. Theoph. Autol. 1.11; Athen. leg. 37.2-3; Tert. apol. 29.5-30.1; 33.2; Scap. 2.9; Cypr. Demetr. 20; Arnob. nat. 4.36.

[2] Justin. 1 apol. 11.

[3] Epist. Ad Diognetum 5. Kirje Diognetokselle, suom. Heikki Koskenniemi, teoksessa Apostoliset isät, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 163, Jyväskylä 1989, s. 207.

[4] Tert. Scorp. 10. Ks. myös Tert. nat. 1.8.10: Sed de superstitione tertium genus deputamur, non de natura, ut sint Romani Iudaei et Christiani. Myös Tert. apol. 24.9.35.5; 26.1.

[5] Lact. mort. 9.2; 21.1; 23.5; 38.

[6] Tert. apol. 24.

[7] Falsa religio esim. Tert. apol. 24; Lact. inst. 1; 4; Athan. gent. 40.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.