Sallitun ja kielletyn raja: kristityt ja ’pakanuus’

Maijastina Kahlos

”MILANON EDIKTI”
Rukous korkeimmalle jumaluudelle oli lojaalisuuden osoitus ja roomalaisuuden osoitus. Religio, oikea uskonto, nyt kristinuskon verran laajentuneena, pysyi edelleen roomalaisuuden määrittelijänä.

”Me suomme sekä kristityille että kaikille muille vapauden/vapaan vallan seurata sitä religiota, jota kukin haluaa (liberam potestatem sequendi religionem quam quisque voluisset), niin että mikä tahansa jumaluus taivaan istuimella onkin, hänet lepytetään ja tehdään suosiolliseksi meitä kohtaan ja kaikkia alamaisiamme kohtaan.”

Huomaa:
-kaikki ja kristityt mainitaan erikseen.
-religio (kaikki ei ole religiota)
-libera potestas
-jumaluus taivaan istuimella (jumaluus ilmoitettu epämääräisesti)
-jumaluus pidetään suosiollisena ja lepytettynä (tyypillinen roomalainen ajattelu)
-uskonto ja yhteisön hyvinvointi yhteenkytkettynä.

KONSTANTINUS
Konstantinus yksi tetrarkkikeisareista, joka kukisti kanssahallitsijansa ja vakiinnutti yksinvallan. V. 324 lähtien yksinvaltias

Konstantinus ryhtyi suosimaan kristinuskoa.
Syitä pohdittu, ehdotuksia:
Konstantinus tajusi kristittyjen vaikutusvallan ja varallisuuden. Konstantinus tarvitsi liittolaisia.
Pohdintoja:
Oliko Konstantinus vilpitön kääntyessään kristinuskoon?
Millainen kristitty hän oli?
Konstantinus-tutkimuksen linjaukset suhteessa Konstantinuksen uskonnolliseen suuntautumiseen  voi jakaa kolmeen osaan:

1.    Konstantinus oli vakaumuksellinen kristitty ja suuntautui suoraviivaisesti polyteististen kulttien tuhoamiseen.  Heikkouksia: Konstantinuksen toiminnan ’ristiriitaisuudet’ eivät selity, esim. Sol Invictus-rahat, perinteisten kulttien salliminen noin yleensä. (Tämän suuntauksen äärimmäinen muoto on tulkinnut Konstantinuksen kristityksi syntymästään saakka – hänen ei edes tarvinnut kääntyä kristityksi).
2.    Kiinnitetään huomiota Konstantinuksen persoonan ja politiikan ’ristiriitaisuuksiin’, monimielisyyksiin ja muutoksiin.  ’Ristiriitaisuuksia’ ei pyritä selittämään pois. Ei oteta Konstantinuksen kristillisyyttä itsestäänselvyytenä, vaan pohditaan sitä, millainen kristitty hän mahtoi olla (ei oleteta hänen olleen ’kirkkoisien’ kaltainen tai modernien kristittyjen kaltainen jne). Heikkouksia: mitään ei tarvitse selittää kun kaikki jää epämääräiseksi mössöksi.
3.    (Oikeastaan 2. tulkinnan alalaji 2b). Nähdään hänet tietoisesti rakentamassa eräänlaista konsensusta kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä (ristiriitaisuudet selitetään näin).  Tämä tulkinta ottaa huomioon sen että kristittyjä oli erilaisia: esim. kaikki kristityt eivät ole eksklusiivisia eli muut uskonnot poissulkevia. Konstantinuksen kristillisyys saattoi olla inklusiivista eli sisäänsä mukaanlukevaa lajia. Heikkouksia: ’ristiriitaisuudet’ selitetään sopivasti aina reaalipolitiikan konsensukseksi.

Ajan monoteistiset virtaukset. On tunnettua, että Konstantinuksen isä (Constantius Chlorus) ja Konstantinus esiintyivät Sol Invictuksen suojeluksessa esim. rahoissa (kuten monet muutkin tetrarkit)
Sol Invictus säilyy Konstantinuksen propagandassa, esim. rahoissa. (Sol Invictus sopi mukavasti kristinuskoon, Kristus-aurinko ja Mithran uskontoon, jossa aurinko tärkeä jumaluus – yhteinen aurinkosymboliikka). Sol Invictus säilyy rahoissa, vaikka Konstantinus julisti olevansa kristitty.

Konstantinuksen reaalipolitiikka.
Perinteiset valtionkultit säilyttivät asemansa. (Joitakin poikkeuksia: tiedetään muutaman temppelin tuhoamisesta; syistä paljon kiistelyä tutkimuksessa).
On vaikea nähdä selkeää politiikkaa kaikkia polyteistisia kultteja vastaan. Joitakin yksittäisiä käytäntöjä kielletään. Esim. uhraaminen kielletään.
Monet kiellot noudattavat aikaisempaa perinnettä, jossa keisarit kielsivät yksityisiä vahingollisiksi katsottuja kulttikäytäntöjä. Tässä Konstantinus toimi roolissaan pontifex maximuksena, jonka tehtävänä oli valvoa kulttikäytäntöjä.
Esim. vuosina 313–321 Konstantinus salli perinteisten julkisten rituaalien jatkumisen, mutta kielsi yksityiset uhrit ja yksityisen ennustamisen. Julkinen uhraaminen ja ennustaminen (esim. haruspexien ennustamistoiminta) sai jatkua.  Erikseen mainittiin, että vanhat julkiset rituaalit eivät ole kiellettyjä (nec enim prohibemus praeteritae usurpationis officia libera luce tractari).

Armeijaa ei painostettu kristillistymään (Mithras tärkeä).
Konstantinus (ja hänen seuraajansa) välttivät välirikkoa polyteistien (armeijassa ja yläluokassa) kanssa. Hän tarvitsi myös polyteistien tukea.
Kannattaa myös varoa, ettei tulkitse kaikkea aina uskonnon kannalta: oli myös muita jakoja ja intressejä!
Kristinuskon taloudellinen tukeminen: runsaasti lahjoituksia, kristitylle papistolle erioikeuksia. On sanottu, että sinänsä tässä ei ollut mitään uutta, vaan Konstantinus noudatti tässä roomalaisia perinteitä ja aikaisempien keisareiden linjaa: keisari oli tykästynyt johonkin kulttiin ja jumaluuteen, ja suosi tätä kulttia erilaisin lahjoituksin ja erioikeuksin.

KONSTANTINUKSEN JULISTUKSET
Säilyneet dokumentteina Eusebioksen kautta (Konstantinus-elämäkerta, joka on eräänlainen pyhimyselämäkerta, Konstantinuksesta rakennetaan mitä kristillisin keisari).
Kovaa kielenkäyttöä, mutta vastentahtoista sietämistä.
Kuten edellä mainittiin, Konstantinus salli vanhojen julkisten rituaalien jatkumisen.

Erilaisissa julistuksissa hän ei kuitenkaan peittele, että hän itse henkilökohtaisesti inhoaa joitakin perinteisiä käytäntöjä ja erityisesti veristä uhraamista.
Uhreista: uhraaminen oli ollut kristityille se kompastuskivi suhteessa roomalaiseen valtiovaltaan.
Kristityt osoittivat inhoa uhreja kohtaan. Mutta myös uusplatonilaiste filosofit suhtautuivat varauksella eläinuhreihin: eläinuhrien katsottiin houkuttelevan pahoja demoneita.
Huom. kaikki uhrit eivät olleet eläinuhreja: itse asiassa iso osa uhreja oli muuta: juomia, viljaa, leipää, kakkuja, hedelmiä yms.
Konstantinus esim. kutsuu perinteisiä kultteja idolatriaksi.
Kannattaa kuitenkin tehdä ero kovan kielenkäytön ja varsinaisten määräysten välillä. Ei pidä antaa retoriikan johtaa harhaan. Kaikista inhon ja vastenmielisyyden ilmauksista huolimatta, Konstantinus määrää, että perinteiset polyteistiset rituaalit paitsi uhraaminen saavat jatkua.
Sama pätee Konstantinuksen suhtautumiseen juutalaisiin. Konstantinus valittaa ’Kristuksen murhaajista’, mutta vahvistaa juutalaisten erilaiset oikeudet ja etuoikeudet roomalaisia perinteitä seuraten.

ESIMERKKI
Konstantinuksen kirje idän provinssien asukkaille/käskynhaltijoille v. 324.
(valtakunnan itäosat Konstantinuksen valtaan v. 324, kun Licinius oli kukistettu).
Dokumentti säilynyt Eusebiuksen Konstantinus-elämäkerrassa.
Konstantinus julistaa inhoaan polyteistisia kultteja kohtaan: esim. sanoin ’valheiden temppelit’ (ta tes pseudologias temene), pimeyden voima’ ja ’vahingollinen erehdys’ (kun taas kristinusko on ’jumalan loistava talo’ (ton phaidrotaton tes ses aletheias oikon). Hän ei peittele sympatioitaan: kristinuskoa kohtaan. Hän sanoo, että hän toivoisi ’pakanoiden’ kääntyvän kristinuskoon, oikealle tielle. Mutta: hän korostaa (kahdesti), ettei näitä saa painostaa. Kristityt eivät saa toimia niitä vastaan, jotka eivät halua kääntyä kristityiksi. ’Pakanoiden’, jotka haluavat pysyä ’erehdyksessään’, on saatava nauttia samasta rauhasta kuin kristitytkin.  Ketään ei saa pakottaa rangaistuksen pelossa.
Konstantinus ei siis suhtaudu polyteisteihin kuin vertaisiinsa. Alentuva suhtautuminen. Silti näiden on saatava harjoittaa omia uskontojaan häiriöttä.

Suvaitsevaisuuden käsitteen vaikea käyttö antiikin maailmassa.
Uskonnollinen suvaitsevaisuus modernissa länsimaisessa mielessä: sietämisen politiikka, jossa ei pyritä minkään uskonnon ylivaltaan (enemmistö ei edes yritä saattaa koko väestöä oman uskontonsa piiriin, vaan kaikki saavat jäädä silleen, siihen uskontoon, jossa ovat).
Erona tälle modernille käsitteelle tutkijat ovat kehittäneet esimodernien kulttuurien ilmiöitä varten termin konkordian politiikka (yksimielisyyden tai sovun politiikka): siinä vallanpitäjät ja enemmistö suvaitsevat vähemmistöjen uskontoja yhteiskuntarauhan ja yleisen hyvinvoinnin takia. Taustalla on kuitenkin perimmäisenä päämääränä saattaa koko väestö enemmistön uskonnollisen suuntautumisen piiriin, mutta tähän ei pyritä toistaiseksi.

Konstantinuksen julistukset ilmaisevat konkordian politiikkaa: hallitsija harjoittaa sietämisen reaalipolitiikkaa ylläpitääkseen yhteiskuntarauhaa. Itse asiassa e.m. julistuksessa Konstantinus perustelee politiikkaansa rauhalla: hän haluaa tällä toimia koko maailman (oikoumene= Rooman valtakunta) yhteiseksi hyväksi (tou koinou tes oikoumenes) ja kaikkien ihmisten (panton anthropon) hyväksi, niin että ihmiset voivat nauttia rauhasta ja olla kiistoista vapaita.

TAPAUS HISPELLUM – MITEN KEISARIKULTTI JATKUU
Keisarikultti ollut oli yksi kompastuskivi kristittyjen suhteissa roomalaiseen hallitusvaltaan. Kristityt olivat kieltäytyneet suorittamasta uhreja, paitsi jumalille yleensä, myös keisarille.
Mitä jumalaksi julistetuille keisareille ja keisarikultille tapahtui sen jälkeen, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja lähes kaikki Rooman keisarit hänen jälkeensä olivat kristittyjä?

Konstantinus salli keisarikultin harjoittamisen tietyin rajoituksin. Eräässä piirtokirjoituksessa vuodelta 337 (CIL XI 5265) keisari ilmoittaa Hispellumin kaupungin asukkaille, että hän antaa heidän rakentaa temppelin, harjoittaa kulttia sukunsa gens Flavian kunniaksi.
Tämä Hispellumin piirtokirjoitus on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia tulkintoja tutkijat tekevät lähteistä.
Erään tutkijan mukaan gens Flavian kultti sallittiin, koska keisarikultti oli jo menettänyt uskonnollisen luonteensa. (Mitä uskonnollinen merkitsee tässä?).
Toinen tutkija näkee Hispellumin piirtokirjoituksen osana politiikkaa, jolla Konstantinus pyrki rajoittamaan vanhoja kultteja. Kolmannen tulkinnan mukaan Konstantinus salli keisarikultin jatkumisen, vaikkakin ’puhdistetussa’ muodossa. Näin Konstantinuksen tarkoitus oli miellyttää sekä vanhoja uskontoja harjoittavia ihmisiä että kristittyjä ’vaihtamalla nimeä mutta muuttamatta itse asiaa’.

Minkä tyyppisestä keisarikultin ’puhdistamisesta’ oli kysymys? Paljon on kiinni siitä, miten piirtokirjoituksessa esiintyvä sana superstitio ymmärretään. Keisari määrää, että gens Flavian kunniaksi pystytettyä temppeliä ei saa saastuttaa minkään tarttuvan superstition vääryyksillä (ne aedis nostro nomini dedicata cuiusquam contagiose superstitionis fraudibus polluatur).
Tässä superstition voi ymmärtää joko roomalaisen perinteisen ajattelun mukaan laittomaan ennustamiseen liittyviksi rituaaleiksi tai kristillisessä mielessä (polyteistiseksi) uhraamiseksi yleensä.

KONSTANTINUKSEN JÄLKEEN
Konstantinuksen ja Liciniuksen julistuksessa kristinuskosta tuli sallittu uskonto muiden joukossa.
Konstantinuksen myötä kristinuskosta tulee keisarin suosima uskonto.
Keisarit ovat kristittyjä (Julianusta 361–363 lukuun ottamatta).
Keisari pysyy roomalaisen uskonnon ylipappina (pontifex maximus) aina keisari Gratianukseen 375–383 saakka.

Kristityt keisarit kieltävät erilaisia uskonnon harjoittamisen muotoja kuten suitsukkeiden polttaminen, tietynlaisten alttareiden pystyttäminen ja eläinuhrit. Keisarit kääntyvät ennen kaikkea yksityisiä kultin harjoittamisen muotoja vastaan. Toiset lait puolestaan oli suunnattu ennustamista, erityisesti yksityisesti tapahtuvaa ennustamista, ja magiaa vastaan.
Vastaavanlaisia kieltoja oli ollut jo ennen 300-lukua.

Jälkikäteen kristittyjen keisareiden uskontolainsäädäntö on helppo tulkita tietoisena ja järjestelmällisenä muita uskontoja vastaan suunnattuna ohjelmana. Mistään yhtenäisestä hankkeesta ’pakanuuden’ poiskitkemiseksi ei voida ennen 300-luvun loppua puhua.
Yhteistä politiikkaa ’pakanuutta’ vastaan ei ollut, koska ei ollut yhtä ’pakanuutta’, ’pakanuus’ syntyi käsitteenä 300-luvun kuluessa.
Kuvaavaa: kiellettiin yksittäisiä käytäntöjä, ulospäin näkyviä merkkejä jostakin uskonnollisesta suuntautumisesta.
Lainsäädännössä ei ennen 300-luvun loppua mainittu pakanuutta yhtenä kokonaisuutena.
Se, että me hahmotamme kreikkalais-roomalaisen antiikin lukemattomat erilaiset uskonnot ja kultit yhdeksi kokonaisuuudeksi ja puhumme pakanuudesta, on juuri 300- ja 400 -lukujen jälkivaikutusta historiasta.

On sarkastisesti sanottu, että pakanat eivät tienneet olevansa pakanoita, ennen kuin kristityt kertoivat heille, että he olivat pakanoita. (Vähään samaan tapaan kuin Amerikan intiaanit eivät tienneet, että he olivat löytyneet, kunnes eurooppalaiset löytöretkeilijät tulivat heille ilmoittamaan).
Kristityt kirjoittajat nimeävät nämä ihmiset ’pakanoiksi’ ja määrittelevät heidät omaksi vastakohdakseen: kristityt kirjoittajat luovat vastakkainasettelun kristityt – pakanat.
Nämä ihmiset, joita me nyt kutsumme pakanoiksi, eivät tietenkään mieltäneet itseään minään yhtenäisenä ryhmänä.
Tilanne kuitenkin muuttui 300-luvun kuluessa. (Jotkut katsovat, että jo 200-luvun lopulla on nähtävissä merkkejä tästä ja tetrarkkivaino olisi merkki tästä).
Reaktiona kristinuskon leviämiseen, vakiintumiseen ja nousuun keisarien suosimaksi uskonnoksi 300-luvulla syntyy nämä ihmiset alkavat tiedostaa itsensä ryhmänä, vanhojen jumalien palvojina, vanhojen kulttien harjoittajina.
Idässä monet vanhojen kulttien harjoittajat puhuvat itsestään helleeneinä.
Voidaan puhua helleenisen identiteetin rakentumisesta
Vahvana piirteenä tähän identiteettiin kuuluu platonilainen/uusplatonilainen filosofia sekä synkretismi monien kulttien välillä.
Synkretismi: kulttien/uskontojen yhteensulautuminen.
Keisari Julianus on tästä kehityssuunnasta esimerkki, joskaan ei välttämättä kovin tyypillinen esimerkki.

JULIANUS
Keisari Julianus (yksin keisarina 361–363) on kummallinen poikkeus kristillisten keisareiden joukossa.
Julianus on saanut kristillisestä jälkimaailmalta lisänimen Apostata eli Luopio. Apostata on kristinuskonsa hylännyt ja ’pakanuuteen’ kääntynyt.
Apostatoja tunnetaan myöhäisantiikista muitakin. 300-luvun lopun keisarillisessa lainsäädännössä säädetään rangaistuksia (esim. erilaisten oikeuksien menettämisiä) kristinuskosta pakanuuteen kääntyneille.
Julianus oli Konstantinuksen sukua (velipuolen poika) ja hänet oli kasvatettu kristinuskoon.
Hän kuitenkin kääntyi pois kristinuskosta vanhojen jumalien palvojaksi. Julianuksen kohdalla voimme puhua ’kääntymyksestä’ voimakkaana uskonnollisena muutoksena.
Julianus on hyvin tietoinen pakanuudestaan eli hellenismistään, hän itse käyttää sanaa hellenismi (hellenismos) ja helleenit (hellenes).
Hellenismi on tietysti aikaisemmin etnistä kreikkalaisuutta ja kielellistä kreikkalaisuutta (kreikkalainen on se, joka puhuu kreikkaa), myöhemmin siihen tuli myös kulttuurinen puoli (kreikkalainen on se, joka on omaksunut kreikkalaisen kulttuurin). Nyt siinä korostuu myös uskonnollinen puoli (helleeni on se, joka harjoittaa kreikkalaisia eli vanhojen jumalien kultteja). Kaikki nämä puolet ovat käsitteessä yhteennivoutuneina mukana.

Julianuksen lyhyeksi jäänyt hallituskausi (hän kuoli sotaretkellä Persiaa vastaan) näyttää vahvistaneen helleenistä tietoisuutta /identiteettiä helleeneistä/pakanoista erillisenä ryhmänä.
Miten tyypillisenä helleeninä/’pakanana’ Julianusta voisi pitää?
Monet tutkijat ovat korostaneet, että Julianus oli entinen kristitty ja että tämä vaikutti hänen hellenismiinsä/’pakanuuteensa’. On esitetty, että hän pyrki luomaan jonkinlaisen ’pakanallisen’ ’kirkon’ vastineeksi kristilliselle organisaatiolle: mm. perustamaan erillisen papiston, yhtenäistämään kulttitoimintaa, systematisoimaan teologian perustaksi kultelle ja järjestämään hyväntekeväisyystoiminnan.
Uudemmassa tutkimuksessa on kyllä kyseenalaistettu tätä.
Julianuksen hallituskausi jäi niin lyhyeksi, että on kokonaisuudesta vaikea sanoa paljon. Huomaa myös: Osa tiedoistamme tulee jälleen epäsuorasti kristillisistä lähteistä, jotka mustamaalaavat estoitta Julianusta.
Tosin Julianukselta on itseltäänkin säilynyt kirjoituksia.
Julianuksen suhde uhreihin: hän itse suoritti uhreja ja pyrki palauttamaan uhrikäytännön. Monet polyteistit vierastivat uhraamista (kuten oli edellä puhe) ja siksi vierastivat Julianuksen toimintaa.

Julianuksen on katsottu edustavan ’militanttia’ suuntaa hellenismistä/pakanuudesta. Hän hyökkäsi lukuisissa kirjoituksissaan kristittyjä vastaan. Hänen mukaansa kristityt ovat ateisteja, kristinusko on erehdys ja sairaus. Itse asiassa hänen sävynsä muistuttaa hyvin paljon edellä käsiteltyjä Konstantinuksen julistuksia. Konstantinus vertasi vanhoja kultteja sairauteen. (Vastustajan vertaaminen sairauteen ja tarttuviin tauteihin on yleinen tapa antiikissa ja myöhemminkin).
Samaan tapaan kuin Konstantinus, myös Julianus julistaa uskonnollisen kilpailijansa kelvottomuutta, mutta hänkin samaan hengenvetoon julistaa sietämisen politiikkaa: hän toteaa, että vaikka kristityt ovat hulluja, heitä ei saa rangaista, vaan suostutella ja opettaa.  Kirjeessä Bostran kaupungin asukkaille Julianus yrittää rauhoitella kaupungissa syttyneitä mellakoita polyteistien ja kristittyjen välillä: näiden on elettävä rauhassa keskenään; kristityt eivät saa riehua helleenejä vastaan, eivätkä helleenit saa käydä kristittyjä vastaan eivätkä loukata heitä.
Eli tässä olisi vastentahtoinen sietäminen tai konkordian politiikka Konstantinuksen tapaan. Ja hyvin perinteiseen roomalaiseen tapaan.
On muistettava, että tämä on retoriikkaa.

Modernien tutkijoiden tulkinnat Julianuksesta vaihtelevat laidasta laitaan (kuten myös antiikin kirjoittajien tulkinnat).
Esim. Julianus pyrki alusta alkaen eliminoimaan kristinuskon kokonaan (G. Bowersock).
Julianus pyrki eliminoimaan kristinuskon kulttuurisena ja sosiaalisena mahtitekijänä (R. Smith).

Joitakin huomioita:
-Näyttäisi siltä, että avoin vaino ja väkivallan käyttö eivät kuuluneet Julianuksen keinoihin. Jopa kristityt kirjoittajat (jotka muuten mustamaalavat häntä) myöntävät tämän ja valittavat, että Julianus yritti välttää hankkimasta kristityille marttyyreja.  Julianus ilmeisesti päätyi samantapaiseen reaalipolitiikkaan kuin Konstantinus.

-Kuitenkin: Julianus näyttää jättäneen rankaisematta monia helleenien mellakoita kristittyjä vastaan eli hiljaisesti hyväksyi tällaisen.

-Julianus turvautui toisenlaisiin keinoihin: ’veretön vaino’ – syrjintää, kirkon omaisuuden konfiskoimista. Esimerkiksi v. 362 Julianus julkisti ns. kouluediktin tai ediktin opettajista eli kielsi kristittyjä opettamasta klassista kirjallisuutta. Ne, jotka opettavat kirjallisuutta, ovat muinaisten kirjoitusten tulkitsijoita. Kristityt eivät voi opettaa kirjallisuutta (joissa esiintyy jumalia), koska se on vastoin heidän vakaumustaan; se olisi epärehellistä (koska kristityt ajattelevat, että muinaiset kirjoittajat ovat erehtyneet jumalien suhteen).  Julianukselle klassinen kirjallisuus oli yhteydessä perinteisiin uskonnollisiin käsityksiin.

300-LUVUN LOPPUPUOLI
Julianus jäi merkilliseksi välivaiheeksi.

Valtakunta kristillistyi hyvin hitaasti, hitaammin kuin on usein arveltu.
Nykyajan näkökulmasta tietenkin helposti näkee kristinuskon etenemisen teleologisesti “vääjäämättömänä voittokulkuna”, kun lopputulos on nähtävänä. 300-luvun näkökulmasta kristinuskon eteneminen valtakunnan ainoaksi sallituksi uskonnoksi ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Roomalaisen yhteiskunnan ja Rooman valtakunnan kristillistyminen oli hidas vähittäinen prosessi. Vasta 400-luvun kuluessa yhteiskunta kristillistyi laajemmin niin, että voidaan alkaa puhua kristillisestä yhteiskunnasta.

300-luvun ajan kristinusko ja polyteistiset kultit elivät rintarinnan, kristityt ja polyteistit elivät arkipäivän tasolla samassa yhteiskunnassa, samoissa perheissä rinnakkaiseloa.
Kristinusko ja polyteismi elivät jopa samoissa yksilöissä, joista ei voi sanoa (kristillisen jaottelun mukaan) ovatko he kristittyjä vai ei-kristittyjä.

Vasta Theodosius I:n (379–395) hallintokauden lopussa lainsäädäntö ei-kristittyjä, juutalaisia ja ennen kaikkea valtakirkon kerettiläisiksi määrittelemiä kristittyjä vastaan selvästi kiristyi ja muuttui järjestelmällisemmäksi.  Tämä suunta jatkui lainsäädännössä Theodosiuksen seuraajien Arcadiuksen (395–408) ja Honoriuksen (395–423) aikana.

300- ja 400 -lukujen vaihteen keisarillinen politiikka pyrki valtakunnan uskonnollisen yhtenäisyyteen samaan tapaan kuin 200- ja 300 -lukujen vaihteen tetrarkkihallinto.
Theodosius I, hänen poikansa Arcadius ja Honorius ja heidän seuraajansa 400-luvulla suuntasivat lainsäädännössään kohti yhtä uskontoa ja ennen kaikkea yhtä kristinuskon tulkintaa kohti.

Samalla hyvän roomalaisen kriteerit muuttuivat. Hyvä roomalainen oli kristitty ja nimenomaan Nikaian uskontunnustuksen mukainen kristitty. Keisarillisessa lainsäädännössä julistettiin nikaialainen kristinusko valtakunnan uskonnoksi. Theodosius I julisti, että keisarit tahtoivat kaikkien kansojen kuuluvan sen yhteyteen.

Polyteistien, juutalaisten ja muita kristillisiä suuntauksia edustavien uskonnot olivat superstitioita.  Uhraaminen, joka aikaisemmin oli merkki lojaalisuudesta keisaria ja valtiota kohtaan, oli myös superstitio.
Keisarillisissa määräyksissä lueteltiin kaikki kielletyt vaihtoehdot: laki vuodelta 425 on edustava: “Me kiellämme kaikki harhaopit ja vääristymät, kaikki skismat ja pakanoiden taikauskot, kaikki väärät opit, jotka ovat katolisen uskon vihollisia”.

Nikaialaisen kristinuskon hylkääminen oli yksi vakavimmista rikoksista keisaria ja valtiota vastaan.
Tässä suhteessa tilanne ei muuttunut ratkaisevasti, vaan muistuttaa paljolti roomalaista perinnettä uskonnon ja kansalaisuuden kytköksestä. Roomalaisen yhteiskuntaan kuuluvana yksilö oli myös sen normatiivisen uskonnollisen yhteisön jäsen.
Nyt normatiivinen, oikea, uskonto oli nikaialainen kristinusko.

ROOMALAISET KRISTITYT JA BARBAARISET PAKANAT
Aikaisemmin kristityt olivat leimautuneet roomalaisen yhteiskunnan muukalaisiksi ja vieläpä vihollisiksi.
Nyt sekä ei-kristityt että ei-nikaialaiset kristityt kuvattiin Rooman vallan ulkopuolisiksi ja jopa vihollisina: he jäivät roomalaisen yhteiskunnan ja sivistyksen ulkopuolella – heidät leimattiin barbaareiksi.

Polyteistit, juutalaiset ja vielä erityisesti ei-nikaialaiset kristityt (’kerettiläiset’) sekä kristinuskosta polyteistisiin uskontoihin kääntyneet (’apostatat’) menettivät vähitellen oikeuksiaan roomalaisina kansalaisina 300- ja 400 -lukujen vaihteen keisarillisessa lainsäädännössä.
Uskonnollisesti muukalaiset muuttuivat lainsäädännössä myös ikään kuin ulkomaalaisiksi suhteessa Rooman valtakuntaan. Heidän julistettiin menettävän oikeuden elää roomalaisen oikeuden mukaan (iure Romano).
He menettivät oikeuksiaan mm. tehdä sopimuksia, esiintyä oikeudessa todistajina, tehdä testamentteja, ottaa vastaan perintöjä ja päästä sotilas- ja hallintovirkoihin.

Kristinuskosta luopunut kuvattiin lakitekstissä ihmisyhteisön ulkopuoliseksi sanoin: ”Sillä mitä yhteistä ihmisten kanssa voi olla näillä, jotka sanoinkuvaamattomissa petomaisissa mielissään vihaavat yhteisöllisyyden hyvyyttä ja ovat vetäytyneet ihmisten keskuudesta?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.