6. luento

KEISARIAIKA – USKONTOJEN KIRJAVAT MARKKINAT

Edellisellä luennollani puhuin keisarikauden ”uskontojen markkinoista”, siitä miten aikaisempaan, tasavallan aikaan ja keisarikauden alkuun, verrattuna ihmisen valinnan mahdollisuudet laajenivat.
Kuten oli puhetta, kulttien ja uskonnollisten yhteisöjen kirjo oli melkoinen.
On syytä muistaa, miten valtavasta maantieteellisesti ja etnisesti kirjavasta kokonaisuudesta Rooman valtakunnassa oli kysymys: koko Välimeren alue ja vähän laajempikin.
Valtakunnan laajentuessa roomalaisen ihmisen maisemat laajenivat monella muullakin alalla.

VALTAKUNNALLINEN USKONTOPAKETTI

Roomalainen uskonto ja keisarikultti liittyivät kiinteästi yhteen roomalaisen vallan levittämiseen ja vakiinnuttamiseen, so. roomalaiseen imperialismiin.
Yhtenäisyyttä valtakuntaan rakentavina uskontoina olivat:
– roomalainen uskonto roomalaisinen jumalineen.

Erityisesti Capitoliumin triadi: Juppiter, Juno, Minerva.
Monissa kaupungeissa oma capitolium, jossa triadin temppeli
Monissa provinssien kaupungeissa omat haruspices ja augures

– roomalaiseen uskontoon liittyen keisarikultti.

Elävän keisarin genius
Kuolleet jumaliksi julistetut keisarit, divi
Keisariperheen jäsenet.
Roma-jumalatar
Keisarikultin avulla nivottiin esim. provinssien vapautettuja roomalaiseen yhteiskuntaan mukaan: vapautetut toimivat keisarikultin pappiskollegioissa, augustales.
Esim. eräs 200-luvun kirjoittaja toteaa, että keisari oli yhtenäistävä tekijä koko suuressa valtakunnassa, jonka palvonta oli kaikkien roomalaisten tehtävä. (Cassius Dio 51.20.7).

KANSALAISUUS JA USKONTO
Rooman kansalaisen oletettiin tunnustavan roomalaiset jumalat ja osallistuvan roomalaisen uskonnon juhliin ja riitteihin (esim. uhreihin).
Korosta uhraamiskäytäntöä lojaalisuuden osoituksena.
Roomalainen poliittisessa mielessä = roomalainen uskonnollisessa mielessä.

Meillä oli aikaisemmin puhetta myös uskonnon nivoutumisesta kaikkeen valtiolliseen ja yhteisölliseen elämään (siis niin valtion kuin kaupunki/kyläyhteisöjen tasolla).
Hyvä roomalainen oli sopivan ”hurskas” ja palveli yhteisön jumalia oikealla tavalla (esim. oikeilla uhreilla).

NS. ITÄMAISTEN USKONTOJEN SUOSIO
Aikaisemmalla luennolla puhuttiin ns. itämaisista uskonnoista. (Mm. nimityksen ongelmallisuudesta) ja niiden suosiosta keisariajalla.
Liittyy ”uskontomarkkinoihin” eli uskontojen tarjontaan ja kilpailuun. Myös on kyse keisarikauden suhteellisesta uskonnonvapaudesta ja roomalaisesta sallivuudesta, jolla kuitenkin oli rajansa.
On korostettava, että muiden uskontojen ja jumaluuksien saavuttaessa suosiota (esiintyvät lähteissä: kirjallisuudessa ja piirtokirjoituksissa), myös roomalainen uskonto jumalineen on mukana kuvassa, juuri ”siviili”uskontona (lähteissä)

”HENKISTYMISEN /HENKISYYDEN /HENGELLISYYDEN AIKAKAUSI”
Uuden maailmankuvan muotoutuminen 200-luvulla (170-300).
Henkisyyden aikakausi?
On nähty tietty suuntaus uskontoon ja filosofiaan (on tietysti korkeakirjallisissa lähteissä), spiritualisoituminen. Katseen suuntautuminen todellisuudesta ikuisuuteen.

On nähty ainakin osittain sidoksissa tapahtuneisiin ulkoisiin muutoksiin ja ajan levottomuuteen.
Ulkoisen maailman epävakaus. Tautiepidemiat, nälänhädät, sodat, poliittisten olojen sekavuus (vallankaappaukset, sotilaskeisarit).

Oletus, että ihmiset kääntyvät sisäänpäin tai siis ylimaalliseen, transsendenttiin, vaikeina aikoina. Onko uskonnollisuuden nousu selitettävä yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla ongelmilla?
Oliko tämä aika henkisyyden aikakausi suuremmassa määrin kuin aikaisemmat ajat? Tätä on tutkimuksessa kyseenalaistettu.
Varauksia tähän: eliitin kirjallisuuden luoma kuva …
Nykytutkimus on tuonut esiin hyvin vilkkaan uskonnollisen ja filosofisen elämän jo keisariajan alusta.

Huomattava kulttuurinen toiminta 200-luvulla.
Filosofia: erityisesti uusplatonilaisuus

Plotinos (205-270)
Uusplatonilaisuus moderni termi
Uusplatonilaisuuden vaikutus kristilliseen teologiaan.

Aktiivinen uskonnollinen toiminta:

Ns. itämaiset uskonnot
Ns. hermeettinen kirjallisuus: Hermes Trismegistoksen nimiin kirjoitettu viisauskirjallisuus, myöhäisantiikissa, ehkä jopa aikaisemmin.
Kristinuskon eri suuntaukset
Ns. Gnostilaiset suuntaukset kristinuskon sisällä ja muualla.
Juutalaisuudessa: tekstien kokoamista.

Uskonnollisten johtajien, pyhien miesten, kaipuu.

PYRKIMYKSET VALTAKUNNAN (USKONNOLLISEEN) YHTENÄISTÄMISEEN
200-luvulla on nähtävissä keisarillisen hallinnon pyrkimyksiä lujittaa valtakunnan yhtenäisyyttä.
200-luvun sekavissa oloissa katsottiin, että oli tarpeen lujittaa yhtenäisyyttä.
Yksi tapa lujittaa oli lainsäädännön ja oikeudenkäytön yhtenäistäminen 200-luvulla: roomalainen oikeus.
Toinen tapa lujittaa oli uskonnollinen yhtenäistäminen: roomalaisen uskonnollisen tradition vahvistaminen.
Edellä mainitsemani ihanne roomalaisesta tunnustamassa roomalaiset jumalat ja osallistumassa roomalaisen uskonnon juhliin ja riitteihin (esim. uhreihin).

Vuonna 212 keisari Caracalla laajensi Rooman kansalaisuuden koskemaan myös kaikkia provinssien vapaita asukkaita: säädös oli ns. Constitutio Antoniniana. Kuvaavaa on, että tässä Constitutio Antoninianassa Rooman kansalaisuuden perustaksi julistettiin religio.
Säädöksessä korostetaan, että saadessaan kansalaisuuden peregrini (ulkomaalaiset) he liittyvät jumalien religioon, jumalien palvelemiseen, keisarin ja Rooman kansalaisten kanssa.

“Uskon siis, että suurenmoisesti ja hyvin hurskaasti voin tyydyttää jumalien majesteettisuutta, jos tuon mukaan jumalien riitteihin ulkomaalaiset sitä mukaa kun he astuvat minun ihmisteni (=alamaisteni) joukkoon.” FIRA I, pp. 445-449.

Caracallan Constitutio Antoniniana on nähty osana suurempaa ”projektia” tuoda valtakunnan kansat yhteen yhteisten uskonnollisten ja oikeudellisten traditioiden alle.

200-luvulla muutamat keisarit jatkoivat tätä linjaa.
Voi sanoa, että roomalaisuuden määrittely uskonnon kautta on merkittävä osa keisarillista politiikkaa Caracallasta aina Justinianukseen (527-565) (eli 500-luvulle saakka), siis myös kristittyjen keisareiden aikana. Uskonto vain vaihtuu.

Keisari Decius (keisarina 249-251) määräsi koko valtakunnan väestön suorittamaan uhrin jumalille. Tärkeätä ei ollut mille jumalille, että jumalia palvottaisiin, vaan osallistua uhraamiskäytäntöön kokonaisuudessaan. Uhraaminen merkitsi Rooman valtakunnan lojaalina alamaisena olemista, lojaalisuuden osoittamista valtiolle.
Tähän liittyen Decius aloitti ensimmäisen valtiovallan toimeenpaneman kristittyjen vainon.

Erilaisia näkemyksiä:
Näkemys ”jatkuvasta vainosta” eli kristittyjä vainottiin ”aina” alkuajoista lähtien. Vastaa kristittyjen itseymmärrystä 300-luvulla, jolloin rakennettiin erityistä kristillistä historiaa. Kuvaan kuuluu valtava marttyyrien määrä.

Näkemys: vainoja oli, mutta sporadisia, paikallisia, eivätkä niin totaalisia kuin usein ajatellaan. Marttyyreja oli, mutta marttyyrien määrää on liioiteltu.

Kristittyjen vainot ennen 249-251 olivat paikallisia, eivät valtion toimeenpanemia vainoja (Neron aikana, Domitianuksen aikana). Marttyyrikuolemat paikallisen väestön aikaansaamia. Kristittyjen vainoamisen alkuperä yleensä paikallinen, erilaisia syitä (myös henkilökohtaisia vihollisuuksia?)

200-luvun puolivälissä eli Deciuksen aikana: alkaa aggressiivisempi vaihe roomalaisten (viranomaisten) suhteissa kristittyihin. Viittaa siihen, että kristityistä oli tullut yhteiskunnallisesti merkittävä ja näkyvä ryhmä, ja joitakin hallitsevia piirejä häiritsevä ryhmä.

Kristinusko alkoi levitä Rooman valtakunnassa 200-luvulla suuremmassa mittakaavassa. Tätä ennen lähestulkoon merkityksetön (Hopkinsin laskelmat). Kristittyjen määrä kasvoi 200-luvun loppupuoliskolla, vuosina 260-302 huomattavasti, joillakin alueilla, esim. Antiokiassa ja Aleksandriassa hyvinkin merkittäväksi. 200-luvulla kristilliset yhteisöt: ns. alempaa keskiluokkaa ja kaupunkien käsityöläisiä. Arvio: Konstantinuksen aikana 10-15% väestöstä. Enemmistö idässä ja kaupungeissa.

Keisari Diocletianus (keisarina 284-305) ja hänen tetrarkkikeisarihallintonsa jatkoivat yhtenäistämislinjaa:
Diocletianuksen valtakunnan perinteiden kohennuskampanja (restauraatio).
Diocletianus asetti roomalaisen traditionaalisen uskonnon roomalaisuuden perustaksi (roomalaisen identiteetti määriteltiin roomalaisella perinteisellä uskonnolla).

Vrt. Diocletianuksen lainoppineet tekivät kaksi roomalaisen oikeuden kokoelmaa.

Tetrarkit säätivät koko valtakunnan asukkaita koskevan määräyksen uhrien suorittamisesta roomalaisille jumalille.
Vuonna 297 kristityt pakotettiin lähtemään armeijasta koska he eivät suorittaneet uhria jumalille. Uhraaminen koski kaikkia virkamiehiä ja sotilaita. Taustaa: v. 297 myös edikti manikealaisia vastaan. Samanlaisia argumentteja kuin kristittyjä vastaan:

”On suuri rikos vastustaa sitä, mikä on määritelty ja perustettu kerran kaikkia varten muinaisina aikoina … ”

Vuoden 303 edikti (23.2.303 Terminalia): määräsi kirkot hävitettäväksi, kristilliset kirjat poltettavaksi ym. Päämääränä kirkon tuhoaminen instituutiona ja hallitsevien ryhmien kristittyjen vahingoittaminen.

Valtiolliset vainot vain Deciuksen, Valerianuksen ja Diocletianuksen aikana.
Näistä vain Diocletianuksen vainot olivat systemaattisia ja kohdistuivat yhteisöjen johtajiin.

Syitä pohdittu:
Historialliset syyt (motiivit) – ilmoitetut syyt (retoriikka)
Ilmoitettu syy: vanhan roomalaisen moraalin ja uskonnon palauttaminen (jumalien vihan lepyttäminen).
Uskonnollisten motiivien nivoutuminen poliittisiin motiiveihin.
Keino parantaa valtion rahatilannetta: seurakunnat varakkaita. Seurakuntien takavarikot.
Uusplatonilaisten kilpailu kristinuskon kanssa vaikutusvallasta.
Rooman valtiovallan suvaitsevaisuus tiettyyn rajaan saakka. Yksityiselämässä vapaus harjoittaa (lähes) mitä tahansa uskontoa. Julkisesti osallistuminen valtionuskontoon.

Vuonna 305, Diocletianuksen ja Maximianuksen luovuttua vallasta Constantius Chlorus (Konstantinuksen isä) lopetti alueillaan vainon. Vainon eri vaiheet lännessä ja idässä.

V. 306 Roomassa Maxentius palautti kristityille uskonvapauden. Lännessä: uskonnon rauha. Idässä: vaino jatkui. Galeriuksen alueilla vuoteen 311. Maximinuksen alueilla vuoteen 313.

Idän alueilla vaino loppui vuonna 311 (keisari Galeriuksen aikana) ja vuonna 313 “Milanon ediktillä” sallittiin kaikki uskonnot Rooman valtakunnassa (Konstantinuksen ja Liciniuksen aikana).

V. 311 ns. Serdican edikti (Galeriuksen edikti v. 311 vähän ennen kuolemaansa) (Lact. mort. 34 & Eus. eccl. 8.17). Siinä keisari Galerius vastentahtoisesti antaa takaisin kristityille näiden vapauden harjoittaa omaa uskontoaan.
Galerius laajentaa roomalaista uskontoa siten, että siihen sisällytetään nyt myös kristillinen kultti. Uhraamisen tilalle lojaalisuuden osoituksena tulee rukous keisarin puolesta.

V. 313 ns. Milanon edikti (parempi Milanon julistus) eli suvaitsevaisuusedikti: siinä Konstantinus (306-337) ja Licinius (308-324) määrittelivät roomalaisuuden samaan tapaan kuin Serdican ediktissä. Siinä otettiin mukaan kaikki jumaluudet. Konstantinus ja Licinius jatkoivat jo olemassa olevaa politiikkaa. Rukous korkeimmalle jumaluudelle oli lojaalisuuden osoitus ja roomalaisuuden osoitus. Uskonto, oikea uskonto, edelleen pysyi roomalaisuuden määrittelijänä.

KONSTANTINUS (306-337)
Konstantinus yksi tetrarkkikeisareista, joka kukisti kanssahallitsijansa ja vakiinnutti yksinvallan. Vuodesta 324 lähtien yksinvaltias.

Keisari Konstantinuksen aikana kristinusko vahvisti asemiaan, kun Konstantinus ryhtyi tukemaan kristinuskoa.
Konstantinuksen tiedetään tukeneen Voittamattoman Auringon, Sol Invictuksen kulttia ennen kuin hän alkoi tukea kristinuskoa. Hän esiintyy rahoissa ja ylistysrunoissa Sol Invictuksen ja muiden jumalien kuten Herculeen, Apollon ja Marsin suojeluksessa.

Konstantinuksen uskontopolitiikka on hyvä nähdä valtataistelun taustaa vasten. Konstantinus kävi valtataistelua useita kanssahallitsijoitaan vastaan, ja voitti heidät vähitellen.

Vuonna 312 hän marssi Roomaan Maxentiusta vastaan ja voitti tämän Milviuksen sillan kuuluisassa taistelussa 28. lokakuuta 312.

Konstantinus pystytti voittonsa kunniaksi Roomaan riemukaaren, jonka piirtokirjoituksessa hän julistaa saaneensa voiton jumaluuden vaikutuksesta tai jumalallisesta innoituksesta, instinctu divinitatis, mutta hän ei määrittele tarkemmin mikä tämä jumaluus oli.

Muut (pakanalliset ylistyspuheet) lähteet puhuvat ylimalkaisesti jumalallisesta avusta. Nazarius, Paneg. in 321: divino instinctu.

Lähteemme Milviuksen taistelusta ovat hyvin epäselviä, antiikin kirjalliseen tapaan lähteet mytologisoivat tapahtumat.
Maxentiuksen ja Konstantinuksen valtataistelu, kahden keisarin valtataistelu. Ei mitään tekemistä kristinuskon ja pakanuuden vastakkaisuuden kanssa, joka on myöhempi konstruktio.

Eräässä kristillisessä lähteessä (Lactantius muutamia vuosia myöhemmin, n. 313-316 välillä) kerrotaan Konstantinuksen unesta, jossa häntä kehotettiin laittamaan sotilaiden kilpiin jumalan taivaallinen merkki: käännetty khi-merkki, jonka yläosassa on silmukka. Näin merkittäisiin Kristus.

Toisessa kristillisessä lähteessä (Eusebius myöhemmin Konstantinuksen kuoleman jälkeen Vita Constantinissa) puhutaan hänen näystään, jossa taivaalle ilmestyi valoristi pari viikkoa ennen taistelua ja sanat “Tässä merkissä voitat”. Tätä seurasi yöllinen näky unessa, jossa Konstantinusta neuvottiin käyttämään merkkiä vihollista vastaan. Konstantinus valmisti merkin (semeion), ristinmuotoinen, jonka päällä khi ja rho ristikkäin muodostivat monogrammin.

Joka tapauksessa vuodesta 312 lähtien Konstantinus tuki kristillistä kirkkoa ja alkoi sekaantua kirkon sisäisiin kiistoihin.

Syitä pohdittu: ehdotuksia:
Konstantinus tajusi kristittyjen vaikutusvallan ja varallisuuden. Konstantinus tarvitsi liittolaisia valtataistelussa ja asemansa vakiinnuttamisessa.
Myös Konstantinuksen kilpailijat Maxentius ja Licinius näyttävät suosineen kristittyjä.
Roomalainen traditio, jossa sotapäälliköt ja keisarit omaksuvat suojelusjumaluuden ja esiintyvät tämän suojeluksessa.
Konstantinus tarvitsi jonkin jumalan “liittolaisekseen”, on tulkittu, että hänen tapansa ottaa kristittyjen jumala liittolaisekseen ja kumppanikseen muistuttaa perinteistä roomalaista tapaa ottaa suojelusjumala valtion jumalien joukkoon.
Kuten mainitsin ennen kristillistä jumalaa Konstantinus esiintyi esim. Sol Invictuksen ja Apollo-jumalan suojeluksessa.

Sol Invictus säilyy Konstantinuksen propagandassa, esim. rahoissa. (Sol Invictus sopi mukavasti kristinuskoon, Kristus-aurinko ja Mithran uskontoon, jossa aurinko tärkeä jumaluus). Sol Invictus säilyy rahoissa, vaikka Konstantinus julisti olevansa kristitty.
Ajan monoteistiset virtaukset.
Ajan yhteinen symboliikka: esim. aurinkosymboliikka.

Perinteiset valtionkultit säilyttivät asemansa. Keisari pysyi pontifex maximuksena, room. uskonnon ylipappina.
Konstantinus ei kieltänyt polyteistisia kultteja, vaan sieti niitä edelleen, keisarikulttikin jatkui edelleen uhreista siivotussa muodossa. (Keisarikultin pappeina mainitaan piirtokirjoituksissa kristittyjäkin).
Konstantinus eri julistuksissaan ei salaillut inhoaan polyteistisia kultteja, esim. uhrikäytäntöä kohtaan.

Konstantinuksen reaalipolitiikka.
Armeijaa ei painostettu kristillistymään (Mithras tärkeä).
Konstantinus (ja hänen seuraajansa) välttivät välirikkoa pakanoiden (armeijassa ja yläluokassa) kanssa.
Yhteiskunta kristillistyi hyvin hitaasti, ei ollut mitään massakääntymisiä kristinuskoon, vaikka monet roomalaiset varmasti katsoivat, että oli edullista kääntyä kristinuskoon esim. edetäkseen virkauralla tai keisarillisessa hovissa.

Nikaian kirkolliskokous
Konstantinus sekaantui kirkon sisäisiin kiistoihin ja kutsui kokoon kirkolliskokouksia selvittääkseen näitä kiistoja.
Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325, jossa kiisteltiin kristinuskon opista Pyhästä Kolminaisuudesta, erityisesti Isän ja Pojan suhteesta, hän oli hyvin aktiivinen ja ohjasi kokouksen kulkua.
Hän tuntuu ymmärtäneen, että kirkon yhtenäisyys merkitsi myös valtakunnan yhtenäisyyttä – kirkkohistorioitsija Eusebius korostaa tätä.
Areios ja muutamat muut piispat kieltäytyivät tunnustamasta Nikaian kokouksessa läpirunnottua oppia ja heidät leimattiin harhaoppisiksi.
Tämä aiheutti kristillisissä yhteisöissä (kirkossa) kaikenlaista sotkua (ja jopa väkivaltaisuuksia). Myöhemmin 300-luvun lopulla areiolaiset tuomittiin lopullisesti harhaoppisiksi (Konstantinopolin v.381 Theodosiuksen kokoonkutsumassa kirkolliskokouksessa) ja heitä alettiin vainota.

Kristityt 300-luvulla (eivätkä aikaisemminkaan) eivät siis olleet mikään yhtenäinen ryhmä, vaan jakaantuivat eri lahkoihin. Nikaian opin tunnustavat olivat (tosin eivät ylivoimainen) enemmistö (ns. katoliset), muita pidettiin harhaoppisina ns. kerettiläisinä, esim. edellä mainittuja areiolaisia.
Myös muita opillisia riitoja esiintyi jatkuvasti.

YHTEISELO 300-LUVULLA
Valtakunta kristillistyi hyvin hitaasti, hitaammin kuin on usein arveltu.
Nykyajan näkökulmasta tietenkin helposti näkee kristinuskon etenemisen teleologisesti “vääjäämättömänä voittokulkuna”, kun lopputulos on nähtävänä. 300-luvun näkökulmasta kristinuskon eteneminen valtakunnan ainoaksi sallituksi uskonnoksi ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Roomalaisen yhteiskunnan ja Rooman valtakunnan kristillistyminen oli hidas vähittäinen prosessi. Vasta 400-luvun kuluessa yhteiskunta kristillistyi laajemmin niin, että voidaan alkaa puhua kristillisestä yhteiskunnasta.

300-luvun ajan kristinusko ja polyteistiset kultit elivät rintarinnan, kristityt ja polyteistit elivät arkipäivän tasolla samassa yhteiskunnassa, samoissa perheissä rinnakkaiseloa – ja kristinusko ja polyteismi elivät jopa samoissa yksilöissä.
Julistusten tasolla: keisarillisen lainsäädännön kiellot ja kirkkoisien kirjoituksissa moitteet.

Kristillisellä kulttuurilla 300-luvulla oli hyvin paljon yhteistä (oli tietysti myös eroja) pakanallisen maailman kanssa, jossa se nyt levisi.
Esimerkiksi sekä pakanoilla että kristityillä oli lopultakin samanlainen maailmankuva: he uskoivat, että maailmassa oli universaali järjestys, joka perustui yliluonnolliseen tahtoon.
Heidän maailmansa oli täynnä yliluonnollisia henkiä ja demoneita.

Maailmansa määrittelemisessä he käyttivät samanlaista kieltä, terminologiaa ja muoto- ja kuvakieltä, filosofiassa ja teologiassa, taiteessa, esim. hautojen ja sarkofagien koristelussa, DM- formulat hautakivissä

Kielloista huolimatta pakanalliset rituaalien ja juhlien tiedetään jatkuneen 400-luvulla, ja vielä 500-600-luvuilla, yksityisesti ja salaa vietettyinä. Jotkut pakanalliset juhlat olivat niin suosittuja, että ne julkisina jatkuivat, esim. ikivanha roomalainen Lupercalia-juhla, jonka tiedetään jatkuneen Rooman kaupungissa vielä vuoteen 494. Jossakin muodossa eli kristillisiin käytäntöihin sekoittuneina pakanalliset tavat ja rituaalit elivät vielä pitkälle keskiajalle ja uudelle ajallekin ja itse asiassa sekoittuneina elävät vieläkin.
Esim. meikäläinen joulu on sekamelska antiikin pakanallisia perinteitä, skandinaavisia ja suomalaisia pakanallisia perinteitä, ja on siinä mukana kristillistäkin perinnettä.

USKONNOLLINEN YHTENÄISYYS
Voimme nähdä Theodosiuksen ja Arcadiuksen ja Honoriuksen ja myöhempien 400-luvun keisareiden pyrkimyksenä vahvistaa valtakunnan uskonnollista yhtenäisyyttä. Pyrkimys kohti yhtä uskontoa, yhtä kristinuskoa (yksi kristinuskon tulkinta)
Roomalainen kansalainen = oikeaa uskontoa harjoittava
Vrt. Konstantinuksen pyrkimys
Vrt. tetrarkkikeisarien pyrkimys
Vrt. 200-luvun keisarien pyrkimys

NÄIN HELPOSTI SE EI KUITENKAAN KÄYNYT!

USKONTOA KOSKEVA LAINSÄÄDÄNTÖ
Kaikki 300-luvun keisarit, keisari Julianusta (Apostataksi kutsuttu) lukuunottamatta, olivat kristittyjä ja suosivat kristinuskoa.
Kuitenkaan useimmat 300-luvun keisarit eivät käyneet polyteisteja vastaan, eivät ainakaan mitenkään systemaattisesti.

Lainsäädännössä kiellettiin nimenomaan yksityiset (yksityisesti ja salassa tehdyt) uhrit ja rituaalit, ja yölliset rituaalit, mutta julkiset esim. vanhaan roomalaiseen valtionkulttiin liittyvät uhrit ja rituaalit, kulkueet ja juhlat saivat jatkua ja jatkuivatkin jopa valtion tuella, valtion rahoituksella, 300-luvun loppupuolelle saakka.

Uskonnollisessa lainsäädännössä kiellettiin – kuolemanrangaistuksen uhalla – ’pakanallisia uhrauksia’ ja rituaaleja ja joitakin temppeleitä määrättiin suljettaviksi. Ankarilta kuulostavista laeista huolimatta kielloilla pakanallisia kultteja näyttää olleen hyvin vähän vaikutusta käytännössä. Toistuvat samanlaiset kiellot jopa voisivat viitata siihen, että ne eivät tehonneet eikä niitä noudatettu eikä niiden noudattamista valvottu kovin tehokkaasti.

Polyteistiset kultit jatkuivat koko 300-luvun ajan ja jatkuivat monissa osissa valtakuntaa vielä 500-luvulla. Polyteistiset uskonnot säilyivät erityisesti kaupungeissa ja seuduilla, joissa pakanakultit liittyivät kiinteästi roomalaiseen ja kreikkalaiseen kulttuuriin ja perinteeseen, esim. Ateenassa ja Roomassa, ja toisaalta valtakunnan syrjäseuduille
Joissakin paikoissa keisarit jopa soivat pakanallisille uskonnoille erityisvapauksia kieltojen soveltamisesta, näin esim. Roomassa.

Vaikuttavampaa kuin kiellot oli se, että valtio lakkasi rahoittamasta Rooman traditionaalista valtionuskontoa ja sen kultteja 380-luvulta lähtien.
Tähän saakka roomalainen uskonto oli toiminut valtion tuella. 380-luvulla keisari Gratianus luopui pontifex maximus -tittelistä eli lakkasi olemasta traditionaalisen roomalaisen uskonnon ylipappi.
Tähän saakka keisarit, kristitytkin keisarit, siis myös Konstantinus ja hänen poikansa, olivat aina olleet pontifex maximuksia eli roomalaisen uskonnon ylipappeja.

Toinen vaikuttava seikka oli kirkon taloudellinen tukeminen (erilaiset verovapaudet papeille, yksityiset ja julkiset lahjoitukset, erilaiset etuoikeudet).
Kirkon varallisuus ja valta kasvoivat 300-luvulla huomattavassa määrin.
Piispoista tuli alueidensa tärkeitä johtajia myös poliittisesti ja taloudellisesti, ei vain hengellisesti.
Kirkon rikkautta arvosteltiin, myös kristityt itse moittivat, esim. kirkkoisä Hieronymus moitti, että kirkko oli kasvanut rikkaudessa ja vallassa, mutta tullut heikommaksi hurskaudessa.

300-luvun lopussa tilanne kiristyi.
300-luvun lopulla kristityt äärimmäisyysliikkeet (esim. munkit) alkoivat tuhota pakanallisia kulttipaikkoja.
Esim. v.392 Aleksandriassa paikallinen piispa organisoi mellakan, jossa Aleksandrian Serapeion, Sarapis-jumalan temppeli tuhottiin. Muuta tällaista tuhoamista tapahtui 300-luvun lopussa idässä, erityisesti Egyptissä ja Syyriassa.

Samoihin aikoihin polyteistivastainen mieliala näkyy myös lainsäädännössä. Keisari Theodosius I (379-395) useissa laeissa kielsi erilaisia uhraamiskäytäntöjä ja kulttikäytäntöjä.
Vuoden 392 täydellinen kulttikielto koski valtakunnan kaikkia asukkaita kaikissa paikoissa. (CTh 16.10.2: 8.11.392). Tätä voidaan pitää jonkinlaisena käännekohtana, lainsäädäntö pakanoita vastaan muuttui systemaattisemmaksi.
Täydellinen pakanallisten kulttien kielto tuli vuonna 395 Theodosiuksen seuraajien ja poikien Arcadiuksen ja Honoriuksen aikana.

Lakeja ei säädetty vain polyteisteja vastaan, vaan myös harhaoppisiksi määriteltyjä muita kristittyjä lahkoja vastaan ja juutalaisia vastaan.
300-luvun lopulla ja 400-luvulla sekä keisarillinen lainsäädäntö että kirkkoisät suuntasivat huomionsa ja intonsa valtavirran kristinuskon kanssa kilpaileviin muihin kristillisiin suuntauksiin eli kerettiläisiksi leimattuihin kristillisten lahkoihin ja skismaattisiin liikkeisiin suuremmassa määrin kuin polyteisteihin. Ns. kerettiläisistä eniten huomiota saivat areiolaiset, jotka 300-luvulla olivat valtakirkon, nk. katolisen kirkon, varteenotettavin kilpailija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.