4. luento

Luentomatskut
Uskonnolliset yhteisöt
Roomalaisessa maailmassa yksilö ei mitenkään ”liittynyt jäseneksi” roomalaiseen valtiolliseen uskontoon tai kreikkalaisten polisten yhteisön kultteihin. (Valtion/valtiollinen uskonto-termin käyttäminen on tietysti modernin harhaanjohtava, voisi puhua siviiliuskonnosta, yhteisöuskonnosta, tms – sopivaa termiä on vaikea löytää).
Ei siis oltu rekisteröityjä jäseniä samassa mielessä kuin nykyisissä länsimaissa ”kuulutaan” johonkin kirkkoon.
Yksilö ei varsinaisesti tehnyt valintaa; jonkin yhteisön jäseneksi syntyneenä hän kuului automaattisesti myös tämän yhteisön kultilliseen traditioon.
Kreikkalais-roomalaisen maailman polisten ja muiden yhteisöjen uhrikäytäntö saattoi olla otteessaan yksilöön hyvinkin ”totalisoiva”.
On korostettu sitä, että valtion/poliksen uskonnon tapauksessa ei ollut tilaa yksilöllisille valinnoille.
Yhteisöjen kultilliseen traditioon osallistuminen oli osa ihmisen osallisuutta yhteisöön, yhteisöllinen velvollisuus, kansalaisvelvollisuus, osana isoa roomalaista valtakuntaa (eli osallisena roomalaista uskontoa, keisarikulttia jne) ja osana pienempää yhteisöä, polista, kylää tms. yksikköä (eli osallisena poliksen, kylän paikallisia uskonnollisia perinteitä).
Ihminen osoitti lojaalisuutensa valtiolle ja yhteisöille osallistumisensa kautta.

Tämän ”siviili”uskonnollisuuden lisäksi ihminen saattoi osallistua muihin kultteihin.
Keisariaikana ”siviili”uskontojen otteen lisäksi yksilön valinnan mahdollisuudet laajenivat, kun ’uskontomarkkinoille’ tuli uusia uskontoja. Tällöin yksilö teki (enemmän tai vähemmän) tietoisia valintoja sitoutuessaan johonkin kulttiin.
Tätä muutosta on kutsuttu siirtymisenä polisten valtiouskonnon / ”siviili”uskonnon monopolista uskontojen ’markkinoille’.

Yhteisöt ja valinnanvapaus

Näitä uskontomarkkinoille tulleita kultteja olivat mm. aikaisemmin mainitsemani ’vieraiden’ jumalien kultit kuten Isiksen kultti ja Mithraksen kultti, joihin yksilö saattoi liittyä mukaan oman valintansa mukaan.
Oli myös erilaisia yksityisiä ja paikallisia yhdistyksiä, collegiumeja, jotka olivat paneutuneet jonkun jumaluuden palvontaan.
Esim. Aesculapiuksen (Asklepioksen) tai Hygieian palvontaan eriytyneitä yhdistyksiä. Aesculapius ja Hygieia olivat myös valtiollisia jumaluuksia eli samoja jumaluuksia voitiin vaalia myös yksityisissä yhteyksissä.
Joidenkin collegiumit huolehtivat jäsenistään järjestämällä kunniallisen hautauksen jäsenilleen.

Eri kulttiyhteisöillä oli julkinen puolensa ja yksityinen puolensa.
Isiksen kultti näkyi julkisesti kaupunkikuvassa kulkueina ja julkisina yhteisöllisinä juhlina (esim. Navigium Isidis, kr. Ploiafesia 5.3. jolloin juhlittiin purjehduskauden alkua Välimerellä, talvimyrskyjen laannuttua). Isiksen kulttiin kuului yksityinen puoli, yksityinen vihkiytymiset mysteeriin.

Mysteerit (< kr. mysteria), salaiset uskonnolliset menot, joihin saivat osallistua vain vihkiytyneet (kr. mystes) ja joista ei saanut kertoa ulkopuolisille.

Joihinkin kulttiyhteisöihin liityttiin initiaatioriittien kautta.

Initiaatio – yhteisöön /kulttiin vihkiminen

Esim.
Isiksen yhteisöissä yleistyi 1. vuosisadalla yksilöllinen initiaatio yhteisöön. Joko pääpyhäköissä tai yksityisissä ryhmissä (taloissa, tällainen on löydetty esim. Roomassa Aventinuksella)
Tärkeä kuvaus initiaatiosta on Apuleiuksen romaanissa Metamorfoosit (Kultainen aasi). Päähenkilö Lucius (joka on muuttunut aasiksi), saa Isiksen ilmestyksen, osallistuu Isiksen julkiseen juhlaan, jossa hän muuttuu takaisin ihmiseksi. Sitten hän pyytää tulla vihityksi Isiksen yhteisöön Korintossa. Ennen varsinaista initiaatioriittiä hänet pestään rituaalisesti, sitten hänen tulee paastota kymmenen päivää ja tänä aikana pidättäytyä lihasta ja viinistä. Sitten seuraa varsinainen initiaatioriitti, johon vihkimättömät eivät saa osallistua. Tästä Apuleius ei kerro yksityiskohtia, koska se ei ole sallittua. Kysymys on siis mysteeristä, josta on vaiettava.
Hän viittaa vain, että hän kävi kuoleman rajoilla ja palasi sieltä takaisin elämään.
Hänet puetaan uuteen liinaviittaan.
Riitti alkaa auringon laskiessa ja päättyy aamun sarastaessa.
Initiaation jälkeen seuraa taas julkista juhlintaa: komeat pidot.
(Lucius siirtyy Roomaan, ja siellä hänen käsketään initioitua vielä Isiksen mysteereihin uudestaan ja Osiriksen mysteereihin.)

Kuva: Fresco Herculaneumista, luultavasti yksityistalosta, n.v. 50-70. Kuvaa Isiksen seremoniaa, ehkä Navigium Isidis-juhlassa (ei siis initiaatio mysteeriin, sellaista ei saanut kuvata).
Takana temppeli, jonka molemmin puolin sfinksit. Temppelin edessä pappi, valkoisessa puvussa, kädessä kultainen malja (jossa ehkä Niilin vettä symbolisoimassa Osirista). Molemmin puolin pappi ja papitar sistrumit käsissään.
Etualalla alttari, jota hoitelee pappi (pää paljaaksi ajeltuna).
Portaiden alapäässä pappi (pää paljaaksi ajeltuna) ohjailee naisia ja miehiä, jotka molemmin puolin näyttävät laulavan.

Esim.
Kristillisiin yhteisöihin liityttiin kaste-rituaalin kautta. Yhteisöillä oli vaihtelevat käytännöt. 100-luvun loppuun mennessä vakiintui välijakso ennen kastetta (jopa kolme vuotta) varsinaista vihkimystä. Henkilö, joka oli tässä vaiheessa, oli catechumen.

Esim.
Mithran mysteereissä oli seitsemän hierarkiaa: Korppi (corax), Nymphus (sulhanen, vastavihitty, tai tulkittu jopa ’koteloksi’), sotilas (miles), leijona (leo), persialainen (Perses), auringon viestinviejä/auringon kierto (Heliodromos), isä (pater).
Kolme ensimmäistä olivat valmistautumista, eivät varsinaisia jäsenyyksiä.
”Leijona” oli ensimmäinen varsinainen jäsenyystaso.
”Isä” oli korkein taso.
Säilynyt piirtokirjoituksia, joissa luetteloidaan mysteereihin initioitujen nimiä. (Esim. SEG XXVII.369)
Tietoja Mithran mysteereistä kovin vähän; suurin osa maininnoista on ulkopuolisilta.
Korpin tasolle vihitty piti riitissä ehkä lintunaamiota.
Nymphuksen tasolle vihittävä peitti päänsä hunnulla, joka muistutti roomalaisten naisten häähuntua (flammeum), ja paljasti kasvonsa vihkimyshetkellä muille vihityille.
Sotilas sai päähänsä seppeleen, mutta hänen piti siirtää se olkapäille ja lausua, että Mithras on hänen todellinen kruununsa.
Leijonan kädet pestiin hunajalla ja kieli siveltiin hunajalla. Myöhemmin (Porfyrios) tulkittiin, että kyseessä oli jonkinlainen puhdistaminen synneistä. Ehkä initioiduilla oli leijonanaamiot.

Kuva: Ns. Felicissimuksen pyhäkkö. Mosaiikkilattia Mithraksen pyhäköstä Ostiasta (ajoitettu 200-luvun puoliväliin). Kuvaa vihkimyksen asteita ja niihin liittyvät symbolit ja suojelusjumalat.
Ylin kuva: Felicissimus ex voto f(ecit) = F. teki votum-lupauksesta (siis lunastaakseen lupauksensa). Sekoitusmalja (krater) ja oksia
Ylin aste: pater, sauva (rabdos), astia (patera), Mithran lakki, Saturnuksen sirppi
Heliodromos: soihtu, ruoska, Auringonkehrä
Persialainen: sirppimiekka (falcatus ensis), viikate, Hesperos (iltatähti), Kuunsirppi
Leijona: (tuli)lapio, sistrum (helistin – viitannee Magna Materiin?), Juppiterin salama
Sotilas: sotilaanlaukku, keihäs, Marsin kypärä
Nympheus: jotain puuttuu, lamppu, Venuksen diadeemi
Korppi: kuppi, Mercuriuksen caduceus (sauva)

Inklusiivisuus – eksklusiivisuus
Uuteen kulttiin sitoutuminen ei sulkenut pois mahdollisuutta olla mukana vanhoissa kulteissa. Sama ihminen oli mukana yhteisön ”siviili”kulteissa ja valitsemassaan kultissa.
Yleistäen: Useimmat antiikin uskonnoista ja kulteista olivat inklusiivisia (eli muut uskonnot ja kultit ”sisäänsulkevia”, mukaanottavia) < in – cludo – sulkea sisään Poikkeuksia olivat kristinusko ja juutalaisuus. Näitä voi luonnehtia eksklusiivisiksi (poissulkeviksi). < ex-cludo – sulkea ulos. Mutta tämä malli poissulkevista ja mukaanottavista uskonnoista on yksinkertaistava: eri uskonnoissa vallitsee erilaisia suuntia ja näkemyksiä siitä, mitä voidaan sallia. Kristinuskon ja juutalaisuuden jyrkimmät tulkinnat eivät sallineet muiden uskontojen harjoittamista oman uskonnon ohella. Huom! Tarkennuksena: Tai ainakin ne kristinuskon ja juutalaisuuden muodot, joista meille on säilynyt tietoa. Meille on säilynyt myös tietoa kristinuskon ja juutalaisuuden muodoista, joissa osallistumista muihin kultteihin ei pidetty niin pahana. Esim. jotkut kristinuskon ”gnostilaiset” muodot eivät nähneet osallistumista muihin kultteihin niin tuomittavana asiana kuin valtavirraksi muotoutunut kristinuskon muoto (tai sen mielipidejohtajat – jotka eivät suinkaan edustaneet kaikkien kristittyjen näkemyksiä!) Kääntymys?
Mitä näissä vihkimyksissä tapahtui ihmisen mielessä? Tai mitä muutoksia ihmisessä ne symbolisoivat?
Meidän on vaikea tehdä kovin selkeitä johtopäätöksiä mysteereistä, joista tiedämme varsin vähän. Mutta sen verran kuin tiedämme, voi sanoa, että mysteeriin osallistuvassa katsottiin tapahtuvan muutos.
Mithran initiaatioriiteissä tapahtuu muutos, jota kuvataan erilaisin nimityksin ja symbolein. Nymphus – ”kotelo”, josta ihminen syntyy uuteen asteeseen?
Apuleius kuvaa Luciuksen muutosta eräänlaisena uudestisyntymisenä, hän käy kuoleman rajoilla ja palaa takaisin elämään (jota myös symbolisoi syntyminen aasista takaisin ihmiseksi).
Kristittyjen kasteen yhteydessä puhuttiin uudestisyntymisestä.

Kääntymys (conversio, e)pistrofh/, metabolh/, meta/noia) käsitteeseen liittyvät yleensä konnotaatiot kristilliseen kääntymykseen (modernisti ymmärrettynä).
Kristillinen tapa määritellä kääntymys: kääntyminen jumalaa kohti ja pois synnistä.
Hellenistinen tyyppi: kääntymys filosofiaan, pois ylellisestä elämästä yms.
Tutkimuksessa on jopa kiistelty, voidaanko puhua kääntymyksestä antiikin ei-kristillisten kulttien kohdalla.

Näin esim. A.D. Nock, Conversion: The Old and the New in Religion from Alexander the Great to Augustine of Hippo, Oxford 1933, repr. 1961.

Kääntymys ei rajoitu kristinuskoon.

Näin esim N. Shumate, Crisis and Conversion in Apuleius’ Metamorphoses, Ann Arbor 1996, 14, 37-38, 186, 289.

Myös muihin kultteihin (erit. ns. mysteerikultteihin) tai filosofioihin käännyttiin.
Apuleiuksen Metamorfooseissa on fiktiivinen kuvaus päähenkilön Luciuksen kääntymyksestä Isiksen mysteereihin. (Ainoa minä-muodossa kirjoitettu kuvaus kääntymyksestä kreikkalais-roomalaisessa uskonnollisessa maailmassa). Apuleius puhuu muutoksesta pimeydestä valoon.

Kääntymyskuvauksia filosofiaan sen sijaan on: Dion Khrysostomoksen puhe 13
Kääntymyskuvauksia filosofiaan esim. Diogenes Laertioksen filosofielämäkerroissa.
Huomio! Tosin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa kääntymys johonkin kulttiin, esim. Isiksen kulttiin, ei sulkenut pois muihin kultteihin osallistumista. Näitä ei tarvinnut hylätä.

Uskontojen välinen kilpailu
Nykytutkimuksessa on keisariajan Rooman valtakunta nähty uskontojen markkinapaikkana.
Kuvaa hyvin valtakunnan uskonnollisen kartan kirjavuutta: monia paikallisia uskontoja, monia etnisiä uskontoja, jotka levisivät eri osiin valtakuntaa, eri jumaluuksien eri aspektien erilaisia kultteja ja yhdistyksiä, polisten suojelusjumaluuksien kultteja, valtakunnallinen roomalainen uskonto, keisarikultti jne.
Eliitin valtiollinen virallinen uskonto, mutta sen rinnalla monia muita yksittäisiä kultteja ja uskonnollisia traditioita, kansanomaisia.

Markkinapaikka –vertaus pitää sisällään ajatuksen uskontojen välisestä kilpailusta.
Taistelua sieluista, kannattajista, elintilasta, taloudellisesta tuesta jne.
Toisaalta ”rauhanomainen rinnakkaiselo” ainakin periaatteessa.

Eri uskonnollisten ryhmittymien välinen kiistely, mellakat, kirjallinen polemiikki. Meidän tietomme ovat lähinnä
-juutalaisten ja muiden (kreikkalaiset) kiistoista
-kristittyjen ja muiden (ns. pakanat) kiistoista
-kristittyjen ja juutalaisten kiistoista
-kristittyjen ryhmien keskinäisistä kiistoista
Druidiuskonto herätti vihaa valtaväestössä.
Isiksen uskonto herätti närää, mutta nivoutui osaksi roomalaista uskontoelämää.
Bacchuksen tietyt kultit herättivät närää, mutta nivoutui osaksi roomalaista uskontoelämää.

Roomalaisen yhteiskunnan ”suvaitsevaisuus” ja ”suvaitsemattomuus”
Useimmat näistä uskonnoista olivat polyteistisia eli monijumalaisia.
Tämän polyteististen uskontojen kirjon on yleensä otaksuttu olleen salliva ja pluralistinen systeemi jo määritelmällisesti ja automaattisesti.
Ainakin periaatteessa polyteistisen systeemin sisällä oli mahdollista harjoittaa vapaasti erilaisia uskontoja ja kultteja.
Voimme tietyssä määrin puhua kreikkalais-roomalaisesta polyteismista pluralistisena systeeminä mutta tietyin varauksin.
Se ei ottanut syleilyynsä kaikkia uskonnollisia liikkeitä: surullisenkuuluisana esimerkkinä tietysti kristityt, mutta tunnemme muitakin ryhmiä: manikealaiset ja druidit.

Mielestäni on ongelmallista puhua roomalaisesta uskonnollisesta ”suvaitsevaisuudesta” kuten usein roomalaisesta uskonnollisesta maailmasta puhuttaessa tehdään.
Uskonnollisen suvaitsevaisuuden käsite tai ihanne on moderni;
-siihen sisältyy oletus yksilön valinnasta (jollaista antiikin maailmassa ei täysin ollut); -siihen sisältyy ajatus uskontojen yhdenvertaisuudesta, samanarvoisuudesta.
Voidaan ehkä parhaimmillaan puhua joustavuudesta roomalaisessa maailmassa, tai sietämisestä. Sana sietäminen kuvaa roomalaisten vallanpitäjien käytännön reaalipolitiikkaa. Vallanpitäjät sallivat erilaisten uskontojen ja kulttien harjoittamisen valloittamillaan alueilla.
Roomalaisten vallanpitäjien uskonnollisella sietämisellä oli rajansa ja sallittujen ja kiellettyjen tapojen ja rituaalien ym. harjoittamisen rajoja määriteltiin lainsäädännössä Silloin tällöin tietyt uskonnot ja kultit jäivät sallitun ulkopuolelle: tiedämme esimerkiksi roomalaisten vallanpitäjien epäluuloisesta ja välillä vihamielisestä suhtautumisesta kristinuskoon, välillä juutalaisuuteen ja druidien uskontoon. Uskontoasiat nivoutuivat yhteen poliittisten ristiriitojen ja lojaalisuuskysymysten kanssa.

Polyteismi ja monoteismi
Uskonnot jaotellaan yleensä monoteistisiin ja polyteistisiin uskontoihin.
Polyteismi määritellään yleensä: ”usko jumalalliseen maailmaan, jossa on monia samanarvoisia jumalia ja jossa jumalat eivät ole täysin alisteisia yhdelle korkeammalle jumaluudelle tai ymmärrettävissä sisältyviksi tähän yhteen korkeampiarvoiseen jumaluuteen”.
Monoteismi määritellään: “usko yhteen ainoaan / ainutlaatuiseen jumalaan. Muut jumaluudet suljetaan pois”.
Monoteismi ja polyteismi nähdään toistensa vastakohtina.
Tuskin mikään uskonto istuu näihin luokituksiin.
Sen takia uskontojen tutkimuksissa on kehitelty erilaisia lisäluokituksia.
Esim. henoteismi: usko yhteen korkeimpaan jumalaan, mutta ei vain yhteen jumalaan. Eli muita jumalia ei suljeta pois.
On katsottu, ettei henoteismikaan riitä kuvaamaan kreikkalais-roomalaisen antiikin monimutkaisia uskonnollisia ilmiöitä.
Erilaisia tapoja ilmaista: monoteistiset suuntaukset kreikkalais-roomalaisessa polyteismissa, ja polyteistiset suuntaukset monoteismissa.
Filosofinen monoteismi: kreikkalaisten filosofien spekulaatiot yhdestä korkeimmasta jumaluudesta. Platonilaiset ja stoalaiset, uusplatonilaiset.
Mutta keisariaikana ja jo aikaisemmin (jo klassisen Kreikan kirjallisuudestakin draamasta, runoudesta) ajatuksia korkeimmasta jumaluudesta, ei pelkästään filosofipiireissä, vaan laajemmaltikin.
Piirtokirjoituksissa
Puheissa
Runoudessa
Draamassa
Hymneissä
Oraakkelilausumissa

Korkeimman jumaluuden transendentti (tuonopuoleinen, yliluonnollinen, kaiken ylittävä), ruumiiton/kehoton, tunteeton, muuttumaton, sanomaton (ei voi kuvata), sukupuoleton, ajaton /ajan ulkopuolella/ ennen aikaa, syntymätön /itsestäänsyntynyt jne.
Korkeimman jumaluuden kuvaaminen ns. negatiivisen teologian keinoin: mitä jumala ei ole … (kun ei voida kuvata).

Transendentti – tuonpuoleinen < trans-scendo – nousta yli Immanentti - tuonpuoleinen

Näissä on usein esiintyvä ajatus korkeimmasta jumaluudesta (jumalten isästä tai jumalten äidistä), jota ihmiset palvovat eri ilmentymismuotoina monien jumalien eri nimillä.
Esim. Zeus /Juppiter nousee tällaiseksi korkeimmaksi jumaluudeksi.
2. luennolla oli puhetta: aretalogioista (Isiksen aretalogioista).
Usein verrattiin korkeinta jumaluutta itsevaltiaaseen hallitsijaan (keisariin), joka oli korkein hallitsija, mutta oli jakanut tehtäviä palvelijoille, pienemmille jumalille.
Muut jumalat olivat selvästi hierarkiassa alempia kuin tämä korkein jumala.
Esim. Oinoandan piirtokirjoitus (Apollon oraakkelilausuma Kolofonissa), jossa Apollo toteaa, että korkein jumaluus on jopa heitä jumalia korkeampi:

”Itsestäänsyntynyt, kasvattamaton, äiditön, lyömätön,
nimeämätön/ei voi nimetä, moniniminen, tulessa asuva,
sellainen on jumala (theos), me olemme osa jumalaa, enkeleitä (angeloi)
…”

Plutarkhos De Iside 67:

”Ei ole eri jumalia eri kansoja varten. Ei ole barbaarisia jumalia ja kreikkalaisia jumalia, pohjoisen jumalia ja etelän jumalia. Vaan samoin kuin aurinko ja kuu paistavat kaikille ihmisille, samoin kuin taivas, maa ja meri ovat kaikkia varten, huolimatta suuresta erilaisuudesta nimissä, joilla heitä kutsutaan, on kuitenkin yksi Järki, joka hallitsee maailmassa, yksi ainoa kaitselmus, joka ohjaa, ja he ovat samoja voimia, jotka vaikuttavat kaikkialla; vain nimet vaihtelevat, kuten myös kultin muodot; ja symbolit, jotka nostavat hengen jumalallista kohti, ovat milloin selviä, milloin hämäriä.”

theos ja deus –sanojen käyttö antiikissa
Modernissa mielessä sanan jumala käyttö: jumala on jotain todella isoa, transendenttia.
Jumalallisten olentojen eri tasoja.
Välittäjähahmot ihmisten ja jumalien välillä: angeloi; daimones, daemones.
Ihmisessäkin jumalallista. Ihminen voi tulla jumalaksi.

Keisarikultti: keisari jumalana
Rooman keisari voitiin julistaa jumalaksi kuolemansa jälkeen.
Antiikissa vallinneen käsityksen mukaan ihmisestä, yleensä hallitsijasta saattoi kuolemansa jälkeen – joskus jo eläessään – tulla jumala. Ihminen siirtyi jumalien luo taivaaseen, usein itse asiassa tähdeksi tähtitaivaalle.
Keisarin jumalaksi korottaminen oli erityinen virallinen senaatin tekemä päätös. (Kyseessä oli consecratio, joka oli sakraalioikeudellinen toimenpide, jossa asia, esine tai ihminen siirrettiin inhimillisen oikeuden piiristä jumalallisen oikeuden (ius sacrum) piiriin).
Keisari siirrettiin jumalallisen piiriin eli liitettiin jumalaksi valtion jumalien joukkoon: hänestä tuli jumala, divus. Hän sai roomalaisen valtionuskonnon piirissä oman kulttinsa, keisarikultin, ja häntä palvottiin roomalaisen riitin mukaan, eläinuhreineen, pappeineen ja temppeleineen.
Jumalaksi julistettujen keisarien kultit levisivät provinsseihin.
Yhdistettyinä abstraktin Roma-jumalattaren kulttiin.

Uuden keisarin pyhä velvollisuus oli tehdä senaatille aloite edeltäjänsä jumalaksi julistamisesta. Keisarin jumalaksi julistamisen seremonia oli perustana keisarikultille.

Päätöksen jumalaksi julistamisesta teki aina senaatti, ylin uskontoviranomainen, joka muutenkin hyväksyi uudet jumalat ja kultit Rooman valtionuskonnon piiriin. Roomaan oli jo kauan saapunut uusia jumalia ja kultteja, ja uusia jumaluuksia tunnustettiin aina tarvittaessa lisää valtion jumalien joukkoon.

Senaatti saattoi jättää keisarin julistamatta jumalaksi, kuten kävi Tiberiuksen kohdalla tai tehdä sen vastahakoisesti, esim. Trajanuksen ja Hadrianuksen kohdalla.
Jumalaksi julistaminen oli eräänlainen kuolemanjälkeinen oikeudenkäynti, jossa senaatti pääsi langettamaan viimeisen tuomionsa edesmenneestä keisarista ja tämän hallinnosta. Näin senaatti sai kuoleman yli symbolisen ja moraalisen ylivallan itsevaltiaasta keisarista.
Keisarikauden alussa jumalaksi julistaminen ei ollut jokaisen keisarin kohdalla itsestään selvä, mutta 100- ja 200-luvulla siitä tuli yleinen käytäntö, jota ei asetettu kyseenalaiseksi, eikä senaatti enää 200-luvulla kieltäytynyt divinisoimasta keisaria. Senaatin aseman heikentyessä sen päätöksestä tuli poliittinen muodollisuus, jolla siunattiin edesmenneen keisarin elämäntyö.
Uusi keisari legitimoi oman valtaantulonsa esiintymällä jumalaksi julistetun edeltäjänsä poikana, divi filius. Suosimalla tämän kulttia hän vahvisti omaa asemaansa.
Roomalaisten hyviksi tulkitsemat keisarit saavuttivat jumalallisen aseman ja kuolemattomuuden. Hyvät “tasavaltalaiset” keisarit olivat pysyneet hyvissä väleissä senaatin kanssa, sillä tasavaltalaisten ihanteiden mukaan keisarin toiminnalla oli sääntönsä ja rajansa.

Kommentointi on suljettu.