Luento 6.11: Augustinus roomalaisen kulttuurin arvostelijana

Maijastina Kahlos

Augustinuksen suhtautuminen Roomaan on monitahoinen.

1) Rooman menneisyys oli tuomittava, koska roomalaiset olivat palvoneet monia vääriä jumalia ja hylänneet ainoan oikean jumalan.

2) Toisaalta Rooman valtakunnan suuruus ei ollut sattumanvarainen asia, sillä ihmisten valtakunnat syntyivät jumalallisen kaitselmuksen (divina providentia) alaisina (5.1).

Rooman valtakunta kuului kristillisen Jumalan suureen suunnitelmaan, jota kukaan ihminen ei kuitenkaan voinut täysin käsittää ja jonka perusteet olivatkin ihmisiltä salatut (vaikka Augustinus yhtä ja toista siitä lausuu, 5.21). Roomalla oli maailmanhistoriallinen tehtävä.

3) Nykyisen Rooman tuomittavuutta vähensi myös se, että keisarit olivat Augustinuksen aikana kristittyjä.
(Suhteesta oman ajan hallintoon ja yhteiskuntajärjestykseen tulee myöhemmällä luennolla).

Augustinus käsittelee ihmiskunnan ja erityisesti Rooman historian tapahtumia nimenomaan vastauksena syytöksiin kristittyjen aiheuttamista vastoinkäymisistä.
Hän todistelee, miten roomalaiset kärsivät monia sotia, erilaisia tappioita ja luonnonkatastrofeja jo silloin, kun he tunnollisesti palvoivat monia jumaliaan ja siis kauan ennen kuin kristinuskon jumala oli syrjäyttänyt heidän monet jumalansa.

Rooman historia:
Jumalan valtion ensimmäisessä osassa Augustinus käy läpi Rooman historian tapahtumia kristillisestä näkökulmasta.
Historian läpikäymisen tarkoitus on: vastata syytöksiin, joiden mukaan kristityt olivat aiheuttaneet Rooman valtakunnan vastoinkäymiset hylkäämällä vanhat jumalat.

Augustinus käy läpi kuningasajan ja tasavallan ajan sotia TODELLA perinpohjaisesti osoittaakseen, että roomalaiset olivat saaneet kokea katastrofeja ja kärsimyksiä jo silloin, kun he palvoivat monia jumaliaan ja jo kauan, ennen kuin kristinuskosta vielä tiedettiin mitään Roomassa. Jumalat eivät auttaneet roomalaisia silloin(kaan).

Augustinus syyttää roomalaisia vallanhimosta, libido dominandi. Roomalaiset kuvittelivat, että he olivat alistaneet muut kansat orjikseen, mutta itse asiassa he olivat tehneet itsestään orjia – nimittäin oman vallanhimonsa orjia.
Aug. civ. 1. praef: Unde etiam de terrena civitate, quae cum dominari adpetit, etsi populi serviant, ipsa ei dominandi libido dominatur, non est praetereundum silentio quidquid dicere suscepti huius operis ratio postulat et facultas datur;

Hänen mielestään suuressa ja mahtavassa valtakunnassa ei ole mitään ihailtavaa, kun valtaa oli levitettävä sodilla ja verenvuodatuksella (civ. 4.3).
Ihmiset tavoittelevat onnea, mutta epäoikeudenmukaisilla sodilla saavutettu maailmanherruus ei tuo onnea kenellekään (civ. 4.3.5).
Augustinus kyseenalaistaa hinnan, jolla valtakunnan laajeneminen tehtiin. Hän kysyy (retorisen kysymyksen): “Miksi piti olla sota (ei-rauha), jotta valtakunta kasvaisi suureksi?” Aug. civ. 3.10: Ut magnum esset imperium, cur esse deberet inquietum?
Augustinus kuvaa Rooman sotaa Alba Longaa, Rooman emokaupunkia vastaan. Tässä yhteydessä hän tuomitsee sodan kaiken kaikkiaan. Sanat “maine” ja “voitto” ovat tyhjiä sanoja. Ne vedettiin rikollisten tekojen verhoksi:
”Miksi minulle esitetään verukkeena sanaa ”kunnia” ja sanaa ”voitto”? Todettakoon rikolliset teot ilman kaunistelua, arvioitakoon niitä kaikessa alastomuudessaan ja langetettakoon niistä tuomio sellaisina kuin ne ovat!” (3.14).
Aug. civ. 3.14: Quid mihi obtenditur nomen laudis nomenque victoriae? Remotis obstaculis insanae opinionis facinora nuda cernantur, nuda pensentur, nuda iudicentur.

Augustinus tuomitsee ankarasti Rooman sotaisan historian kaikkine valloitussotineen, sisällissotineen ja sotasankareineen. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Hyväksyy jotensakin vain sellaiset sankarit kuin Scipio Africanuksen, Gaius Iulius Caesarin ja Cato nuoremman (Uticensis) näiden moraalin ja hyveiden vuoksi. Mutta näihinkin Augustinus esittää varauksia. Cato nuorempi (Uticensis) esimerkiksi teki itsemurhan (jonka Augustinus tuomitsee).

Merkittävin poikkeus on Regulus, jota Augustinus arvostaa vanhana ajan roomalaisista eniten:
Marcus Atilius Regulus, otti osaa ensimmäiseen puunilaissotaan. Hän jäi karthagolaisten vangiksi ja lähetettiin Roomaan neuvottelemaan rauhasta. Hän oli luvannut palata karthagolaisten luo vankeuteen, jos ei saisi aikaan rauhaa. Siitä huolimatta hän suositteli senaatille karthagolaisten rauhantarjouksen hylkäämistä ja sodan jatkamista. Hän palasi karthagolaisten luo vankeuteen ja hänet kidutettiin kuoliaaksi (256 eaa.).
Regulus oli Augustinuksen mielestä jalompi ja rohkeampi kuin Cato nuorempi (Cato Uticensis).
Aug. civ. 1.15; civ. 1.24: sed ex litteris eorum eundem illum Marco Catoni Marcum Regulum praeferam.

Augustinuksen keskustelua Rooman valtakunnasta ja sen historiasta voi luonnehtia antikvaariseksi.
Jumalan valtiossa ei ole juuri lainkaan viittauksia kirjoittajan omaan aikaan, lukuun ottamatta 1. kirjan keskustelua vuoden 410 Rooman hävityksestä ja 5. kirjan viimeisiä lukuja, joissa käsitellään kristittyjä keisareita ja keisari Theodosius I:n ylistystä (5.21, 5.23-26).

Kirjoissa 2-5 Augustinus käy perinpohjaisesti läpi Rooman myyttistä varhaishistoriaa ja tasavallan ajan sotia ja vastoinkäymisiä, mutta uhraa varsin vähän tilaa keisarikauden tapahtumille.
Syy: päivänpolttavia kysymyksiä Rooman valtakunnan kohtalosta pohdittiin juuri Augustinuksen aikalaisten ihannoiman menneisyyden kautta.

Augustinus sanoutuu näyttävästi irti roomalaisesta perinteistä ja arvoista.
Irtiotto tapahtuu kuitenkin väittelynä roomalaisen menneisyyden kirjailijoiden kanssa, Sallustiuksen, Ciceron, Varron ja Senecan kanssa.

Esim. Rooman rappeutuminen:
Augustinus seuraa Sallustiuksen kuvausta Rooman rappeutumisesta ja moraalin höllentymisestä puunilaissotien jälkeen.
Sallustiuksen mukaan roomalaisten moraali höllentyi rauhan aikana, kun heillä ei ollut enää vihollista, jonka vuoksi roomalaiset olisivat ponnistelleet hyveissään.
Sallustius Catilinan salaliitto 5.9: ”tuo muinoin niin loistava ja suurenmoinen valtio vähitellen rappeutui ja muuttui kelvottomaksi ja turmeltuneeksi”.
Augustinus viittaa Sallustiuksen, joka puhuu oikeudenmukaisen ja hyvän luonnollisesta tajuamisesta, joka ensin ohjasi roomalaisia tärkeimmissä poliittisissa päätöksissä, mutta lopulta valtio turmeltui civ. 2.17–18.
Sallustius Cat. 9.1: ”oikeus ja hyvät tavat perustuivat ainakin yhtä paljon luonnolliseen vaistoon kuin lakeihin”.
Augustinus käyttää Sallustiuksen terminologiaa moraalista ja sen rappiosta.
Augustinuksen mukaan Rooma oli epäoikeudenmukainen ja paheellinen jo ennen Sallustiuksen kuvaamaa rappiota (Aug civ 2.17). Paheita oli silloinkin, kun ”Rooman valtion mainitaan olleen kauneimmillaan ja parhaimmillaan” (civ. 2.18).

Augustinus haluaa korostaa kuinka merkittävä status on hänen lähteellään, jota hän käyttää todisteenaan Rooman rappiosta, jo muinaisesta rappiosta.
Sallustius on useimmin siteerattu historiankirjoittaja Jumalan valtiossa.
Sallustius esitti teorian Rooman poliittisen ja sosiaalisen elämän rappiosta.

Vastakkainasetteluina: roomalaisten hyveiden uudelleentulkintaa.
Roomalaiset ovat ihailtavan urhoollisia (virtus), mutta vain koska he tavoittelevat niin kovin kiihkeästi kunniaa (gloria).
“He halusivat valtavasti kunniaa”, Augustinus toteaa Sallustiusta siteeraten, “sitä he rakastivat tulisesti, sen vuoksi he halusivat elää, sen puolesta he halusivat elää, sen puolesta he eivät epäröineet kuolla. Tämän yhden valtavan himon takia he painoivat alas muut himot.”
Aug. civ. 5.12: “… gloriam ingentem … volebant” (Sall. Cat. 7.6); hanc ardentissime dilexerunt, propter hanc vivere voluerunt, pro hanc vivere voluerunt, pro hac emori non dubitaverunt; ceteras cupiditates huius unius ingenti cupiditate presserunt.
Jaloimmat roomalaiset siis kehittivät ominaisuuksia, jotka muistuttivat todellisia hyveitä.
Roomalaisten ’hyveiden’ tarkoitus ja päämäärä oli väärä: kunnian tavoittelu
Kunnian pitäisi olla seuraus, ei päämäärä.

Polemiikki jumalia vastaan:
Huomattava osa De civitate dein hyökkäyksistä suunnattu polyteistisiä uskontoja ja jumalia vastaan, ja erityisesti roomalaista uskontoa ja jumalia vastaan.
Pakanalliset jumalat eivät olleet oikeita jumalia, vaan demoneita eli pahoja, langenneita enkeleitä, jotka eksyttivät ihmisiä jumalien nimisinä. Tuomitsee demonien palvonnan, mutta hän ei silti kiistä jumalien/demonien olemassaoloa.
Vahingollisia, väärämielisiä ja ovelia henkiä, täynnä ylpeyttä ja kateutta ja elivät ilmassa, koska ne oli karkotettu taivaan ylimmistä kerroksista. Antiikin maailmankuva: ihmisten ja eläinten lisäksi myös erilaiset henkiolennot (enkelit tai demonit).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.