Luento 28.10: Historiallinen tausta

Maijastina Kahlos

Rooman valtakunnan tilanne

Augustinuksen aikana Rooman valtakunta jakaantui.
V. 395 Theodosius I:n kuoltua valtakunta jakaantui Honoriuksen (länsi) ja Arcadiuksen (itä) kesken.
De facto (kulttuurisesti, taloudellisesti ym.) valtakunta oli jakaantunut itään ja länteen jo aikaisemmin.
Valtakunnan jakoa eri keisareiden kesken jo aikaisemmin (esim. tetrarkkikeisarit) 200- ja 300 -luvulla. 300-luvun lopulla esim. Valentianianus I ja Valens lännessä ja idässä hallitsijoina.
Valentinianuksella pojat Gratianus ja Valentinianus II kanssahallitsijoiksi julistettuina (vallanperimyksen takaamiseksi).
Välillä vallassa vallantavoittelijakeisarit Maximus ja Eugenius, jotka syöstiin vallasta.
Pohjois-Afrikassa Augustinuksen seuduilla oli omat kuohuntansa ja konfliktinsa:
Firmuksen kapina 372-374: Firmus, mauripäällikkö, ryhtyi kapinaan. Firmuksen joukot valtasivat lukuisia kaupunkeja Mauretania Caesariensiksen provinssissa. Kapinallisten menestys sai osan Rooman armeijasta siirtymään heidän puolelleen ja jopa kruunaamaan Firmuksen kuin kuninkaan. Kapina kuitenkin lopulta kukistettiin.
Gildon kapina 397-398: Gildo (Firmuksen veli) oli v. 385 comes et magister utriusque militiae per Africam eli Afrikan joukkojen ylipäällikkö. Gildo mahdollisesti suunnitteli Pohjois-Afrikan irrottamista Rooman valtakunnasta omaksi kuningaskunnakseen. Hän rajoitti viljatoimituksia Roomaan ja lopulta katkaisi ne kokonaan. Kapina kukistettiin.
Molempiin kapinoihin liittyi myös donatolaiskysymys. Firmus ja Gildo suosivat donatolaisia kristittyjä. Uskonnon ja politiikan yhteen nivoutuminen.

Oman osansa kuohunnasta toivat valtakunnan rajoilla ja rajojen sisällä liikehtivät germaanikansat.
Roomalaiset solmivat erilaisia liittolaissuhteita goottien ja vandaalien kanssa.
Kun liittolaisten välit huononivat, seurasi sotaa valtakunnan rajojen sisäpuolella. Augustinuksen aikana länsigootit hävittivät Italiaa ja vandaalit tunkeutuivat Pohjois-Afrikkaan.

Rooman kristillistyminen
Rooman keisarit olivat Konstantinuksesta lähtien kristittyjä – yhtä poikkeusta, Julianusta (361-363) lukuun ottamatta.
300-luku oli valtakunnan kristillistymisen aikaa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt valtakunnan koko väestön kristillistymistä, vaan tämä kesti useita vuosisatoja. Maaseutuväestö, aristokratia ja armeija pysyivät pitkään perinteisten kulttien vaalijoina.

Kirkon ja valtion suhde ja yhteistyö syntyy. Keisarivalta ja kirkolliset johtajat löysivät pian toisensa.
Keisareiden tukiessa kristinuskoa monet kirkolliset johtajat asettuivat vastavuoroisesti tukemaan maallisia valtarakenteita.
Tämä on hyvä pitää mielessä, kun päästään keskustelemaan Augustinuksen suhteesta maalliseen valtaan.

Kristinuskon monet muodot
Yhden kristinuskon tai kirkon asemesta on kohdallisempaa puhua monista kristinuskoista tai kirkoista, sillä kristittyjen ryhmien välillä oli huomattavia paikallisia ja teologisia eroja.
300- ja 400 –luvuilla kristinuskoa koettelivat useat oppiriidat, joita selviteltiin piispojen kesken kirkolliskokouksissa ja tavallisen kansan kesken katumellakoissa.
Merkittävin opillinen kiista käytiin ns. nikaialaisten ja ns. areiolaisten kristittyjen kesken.

Kirkon muuttuminen 300- ja 400 -luvuilla
Myöhäisantiikissa kirkoille keskittyi valtava omaisuus, ja niistä kasvoi eräänlainen valtio valtiossa.
Seurakuntien yhtenäistäminen (aikaisemmat paikallisesti itsenäiset yksiköt).
Vielä 300- ja 400 –lukujen vaihteessa kristinusko oli varsin paikallista. Ei voimakasta keskusjohtoista systeemiä vielä. Kirkolliskokoukset olivat yksi yritys yhtenäistää kirkkoa.
Mutta yleensä paikallisia kirkolliskokouksia, jotka tekivät omia päätöksiään.
Eri piispojen välillä kiistaa johtoasemasta (vahvoja ovat Antiokia, Aleksandria ja Konstantinopoli idässä, Rooma ja Milano lännessä, Karthago P-Afrikassa). Rooman kirkko ei ollut vielä erityisasemassa, esim. piispa Ambrosiuksen Milano oli vaikutusvaltaisempi.
Vähitellen Rooman piispasta kehittyy kirkon johtaja, paavi: paavin johtama kirkko (300-luvun lopulla Damasus).

Tänä aikana piispat nousivat myös poliittisiksi mahtitekijöiksi. Piispoilla oli huomattava vaikutusvalta alueellaan, eikä vain sielunpaimenina, vaan paikallishallinnon johtajina, kuten Augustinus asema Pohjois-Afrikassa osoittaa. Piispoilla oli myös tuomiovaltaa.
Augustinuksen merkitys erityisesti henkisenä vaikuttaja kirjoituksillaan.

Pyrkimys uskonnolliseen yhtenäisyyteen valtakunnassa
300-luvun lopulla ja 400-luvulla sekä keisarillinen lainsäädäntö että kirkkoisät suuntasivat huomionsa ja intonsa valtavirran kristinuskon kanssa kilpaileviin muihin kristillisiin suuntauksiin eli kerettiläisiksi leimattuihin kristillisten lahkoihin ja skismaattisiin liikkeisiin suuremmassa määrin kuin polyteisteihin.

’Kerettiläiset’: Ns. kerettiläisistä eniten huomiota saivat areiolaiset, jotka 300-luvulla olivat valtakirkon, nk. katolisen kirkon, varteenotettavin kilpailija. 
Valtakirkon piispoille aiheuttivat huolta erityisesti donatolaiset kristityt, jotka Pohjois-Afrikassa olivat joidenkin tutkijoiden arvioiden mukaan enemmistönä ennen kuin valtiovalta väkivalloin puuttui asiaan katolisten kristittyjen eduksi.

’Pakanat’: Ei-kristittyjä, s.o. polyteistejä ja juutalaisia, ei varsinaisesti pakotettu kääntymään kristinuskoon, mutta polyteisteiltä riistettiin lainsäädännössä mahdollisuus harjoittaa omia kulttejaan.
Polyteistiset riitit ja seremoniat kiellettiin yksitellen ja temppeleitä määrättiin suljettaviksi. Ei-kristittyjen mahdollisuuksia osallistua yhteisön asioihin (esimerkiksi kieltämällä virkoihin pääsy muilta kuin katolisilta kristityiltä) pyrittiin kaventamaan.
Eri asia oli, miten pyrkimykset käytännössä toteutuivat; tunnemme useita polyteistejä, jotka toimivat korkeissa viroissa 300-luvun lopulla ja 400-luvulla.
Lainsäädännössä jatkuvat kiellot ja valitukset viittaavat siihen, etteivät kielloista paljon piitattu.
Lainsäädännössä vähitellen kiellettiin monia polyteistisiä rituaaleja (erityisesti uhraamiset), mutta monien (uskonnollisten eli yhteisöllisten) juhlien jatkuminen sallittin, perusteluissa: koska ne olivat kansalle rakkaita, siis yhteisöllisesti tärkeitä.
Kärjistynyt uskonnollinen tilanne: mellakoita eri puolilla Rooman valtakuntaa. Sekä kristityt että pakanat kunnostautuivat tuhoamalla toistensa pyhäköitä ja häiritsemällä toistensa pyhiä tilaisuuksia.
Spontaaneilta vaikuttavien kansannousujen takana oli usein paikallinen piispa tai muu kirkollinen mielipidevaikuttaja.

Pohjois-Afrikka 300–400 –lukujen vaihteessa
Augustinus kasvoi ja vietti suurimman osan elämästään Pohjois-Afrikassa.
Keisariajalla Pohjois-Afrikka nautti vauraudesta ja kukoistavasta kaupunkikulttuurista.
Se oli muulle valtakunnalle ja erityisesti Rooman kaupungille elintärkeä vilja-aitta. Edes 200-luvun kriisi ei koskettanut Pohjois-Afrikkaa yhtä ankarasti kuin muuta valtakuntaa.

Roomalaisen vaikutuksen vähittäinen leviäminen rannikolta sisäosiin.
Augustinuksen aikana kaupungit olivat vahvasti roomalaistuneita, mutta latinan lisäksi alueella puhuttiin puunia ja berberikieliä.
Monikulttuurinen ja –kielinen alue: latina, seemiläisiä kieliä (puuni), berberikieliä. Puuninkielisiä Hippossa Augustinuksen seurakunnassa.
Augustinuksen aikana Pohjois-Afrikassa: kristinuskon lisäksi seemiläinen Baal-Ammon ja Astarte (äitijumalatar) roomalaistuneessa muodossa: Saturnus (tärkeä maanviljelysjumaluus) ja Caelestis.

On esitetty, että Augustinuksen pohjoisafrikkalaisuus näkyy nimenomaan hänen varauksellisessa suhtautumisessaan Rooman maailmanvaltaan.

Puhutaan erityisestä pohjoisafrikkalaisesta kristillisyydestä myöhäisantiikissa.
Pohjois-Afrikasta tuli kuuluisia latinankielisiä kristillisiä kirjoittajia: Tertullianus, Arnobius, Lactantius ja erityisesti Augustinus.
Pohjois-Afrikan kristillisyyttä 300- ja 400 –luvuilla leimaava piirre oli suuri kiista:
Pohjois-Afrikan kristityt jakaantuivat ns. katolisiin ja ns. donatolaisiin kristittyihin.

Donatolaiset/donatistit saivat nimityksensä yhden johtohahmonsa Donatuksen mukaan. Huomaa: donatolaisetkin kutsuivat itseään katolisiksi ja vastustajiaan caeciliaaneiksi näiden johtajan Caecilianuksen mukaan.
Konflikti oli saanut alkunsa tetrarkkien vainon aikana 300-luvun alussa. Monet kristityistä olivat luopuneet kristinuskosta (ns. lapsi eli luopuneet tai langenneet). Syntyi kiistaa siitä, miten luopuneisiin suhtauduttaisiin. Katoliset ottivat heidät takaisiin kirkon yhteyteen, mutta donatolaiset eivät.
Katolisilla ja donatolaisilla oli omat piispansa ja kirkkonsa rinta rinnan samoilla alueilla, mutta yhteiselo oli jatkuvaa kiistelyä ja mellakointia. Donatolaiset valitsivat kilpailevat piispat (esim. jo v. 312 oma piispa Karthagoon).

Joidenkin tutkijoiden arvioiden mukaan donatolaiset olivat Pohjois-Afrikassa enemmistönä, ennen kuin valtiovalta väkivalloin puuttui asiaan katolisten kristittyjen eduksi. Hippossa (jonka piispaksi Augustinus tuli) Augustinuksen aikana katolinen kirkko oli vähemmistönä.
Konstantinus ja hänen jälkeisensä kristityt keisarit asettuivat donatolaisia vastaan. Konstantinus halusi yhtenäisen kirkon. Valtion pakkotoimenpiteet donatolaisia vastaan eli vaino.

Käänteeseen donatolaisia vastaan vaikutti ennen kaikkea Augustinus, joka uurasti sitkeästi donatolaisia vastaan niin kirjoituksissaan kuin käytännön poliittisella kentällä. Augustinus kävi kiistaa donatolaisia vastaan, Augustinuksen osuus vainojen legitimoinnissa.
Donatolaisuus ei suinkaan hävinnyt kartalta, vaan Augustinuksen kuoltua vahvistui taas. Vainoista huolimatta donatolaisia oli edelleen Pohjois-Afrikassa islamin tuloon saakka 600-luvulle saakka.

Tämä donatolaisten ja ns. katolisten kristittyjen jatkuva kiistely ja mellakointi löivät ominaisen leiman P-Afrikan kristillisyydelle. Donatolainen kirkko oli kaikkialla P-Afrikassa katolisen kirkon rinnalla, kaksi kirkkoa rinta rinnan – mutta ei rauhanomaisesti!

Kommentointi on suljettu.