Luennot 27.11 ja 2.12: Augustinus ja vallitseva yhteiskuntajärjestys

Maijastina Kahlos

Augustinuksen käsitykset yhteiskunnan synnystä

Augustinuksen yhteiskunnallinen ajattelun perustuu hänen tulkintaansa Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta.
Valtio on syntynyt syntiinlankeemuksen seurauksena ja valtion pakkokoneisto on välttämätön vain ihmisen itserakkauden ja syntisyyden takia.
Ihmisille on luonnollinen taipumus pyrkiä sosiaalisessa olemisessaan kohti harmoniaa.
Syntiinlankeemus on vääristänyt tämän luonnollinen järjestyksen. Ihmisyhteisön alkuperä on luonnossa, mutta valtio on korvike, jonka juuret ovat synnissä.

Historiassa vallitseva yhteiskuntajärjestys on rangaistus syntiinlankeemuksesta.
Itse asiassa Augustinus näkee kuolevaisen elämän kaikessa epätäydellisyydessään, työ mukaan luettuna, kokonaisvaltaisena rangaistuksena (civ. 21.15.6; 22.24.1-4).
Orjuus ja alistussuhteet ovat asiantila, jonka alkuperä ei ole ihmisen luodussa olemuksessa, vaan synnissä.
Vallan käyttämisen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla syntiä. Augustinuksen mukaan valtaa ja alistussuhteita voi käyttää joko luonnonjärjestyksen (ordo) mukaan tai sen vastaisesti.
Yhtäältä ihmisten kesken on luonnollisia alistussuhteita, jotka perustuvat luonnonjärjestykseen (ks. keskustelu aikaisemmassa alaluvussa); toisaalta oli alistussuhteita, jotka olivat seurausta syntiinlankeemuksesta (19.14–15).

Suhde valtiovaltaan
Antiikin kristittyjen kirjoittajien asenteissa valtiovaltaa kohtaan voidaan erottaa kaksi päälinjaa.
Aikaisempien vuosisatojen kirjoittajat Tertullianus (n. 155–230) ja Hippolytos (n. 170–236) edustavat ääripäätä, ehdottoman torjuvaa suhtautumista roomalaista valtiovaltaa kohtaan.
Kaikki kristityt kirjoittajat eivät kuitenkaan tuomineet maallista valtaa, vaan suosittelivat kuuliaisuutta valtiovaltaa kohtaan (näin esim. apostoli Paavali).
Kun keisarit Konstantinuksesta lähtien alkoivat suosia kristittyjä ja kristinusko vakiintui valtakunnan uskonnoksi, monet kristityt kirjoittajat suhtautuivat suopeasti valtiovaltaan.
Rooman idea muuntui kristilliseksi valtakunnanideologiaksi.
Tällä linjalla ovat Eusebios Caesarealainen (n. 265–340), Augustinuksen oppilas Orosius (n. 385 – n. 420) ja runoilija Prudentius (348 – n. 405).
Heidän mukaansa Rooma on ainutlaatuisella tavalla rauhoittanut koko maanpiirin valmistaakseen tietä kristinuskolle, jopa siinä määrin, että jumalan valtakunta toteutuisi maan päällä.
Samalla kun kristinusko on koko Rooman historian täyttymys, on Rooma pelastaja, joka varmistaa kristinuskon voiton (esim. Orosius 2.1.3-6; 7.2.4-6).

Augustinus ei istu kumpaankaan näistä linjoista.
Pikemminkin hänen ajatuksensa Rooman valtiovallasta ovat jossakin näiden välillä. Rooma on rauhoittanut maanpiirin jumalallisen kaitselmuksen tahdosta.
Se ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen siinä mielessä, että se on katoavainen siinä missä kaikki muutkin maalliset vallat (sermo 81.8).
Rooman ja muiden valtakuntien välillä ei ole suurta eroa, vaan kaikki valtiot ovat huonoja (civ. 19.24). Augustinus hylkää ajatuksen jumalan valtakunnasta maan päällä (civ. 18.52).

Epäilyksistään huolimatta Augustinus esittää, että maallinen valtio on välttämätön rauhan ja järjestyksen ylläpitäjänä.
Augustinus hyväksyy valtion ja syntiinlankeemuksen jälkeiset alistussuhteet ihmisten välillä, koska ne estävät joitakin selkkauksia ja pitävät yllä rauhaa – vaikkakin hirveällä hinnalla, kuten Augustinus toteaa, niin kuin kuka tahansa, joka on nähnyt oikeudenkäyttöön liittyvää kidutusta ja teloituksia, voi todeta (civ. 19.6).
Valtio on järjestyksen ylläpitämistä: se on järjestyneisyys (ordinata est res publica). Lain ottaminen omiin käsiin joukkojen väkivallalla on pahinta mitä Augustinus tietää (sermo 302.14).
Yhteiskunnallisen hierarkian tarkoituksena on kanavoida ja hillitä inhimillisiä intohimoja ja hillitä väkivaltaa.

Vaikka todellinen oikeudenmukaisuus toteutuu täydellisenä vasta tämän maailmanajan lopussa, on ”Babylonin rauha” parempi kuin ei mitään.
Sitä on civitas dein jäsenten käytettävä ja noudatettava (civ. 19.26). Augustinukselle Babylonin rauha, kuuliaisuus määräyksille ja järjestykselle ja koko hierarkkinen yhteiskuntarakenne ovat itsestäänselvyys.

Rooman valtion tuomittavuutta vähensi se, että valtakuntaa luotsaavat keisarit olivat Augustinuksen aikana kristittyjä.
Hänelle virallisesti kristillinen valtio on luonnollinen toteutuskelpoinen mahdollisuus.
Hän ei kuitenkaan riehaannu kristillisen valtion ajatuksesta samalla innolla kuin monet aikalaisensa, vaan pitää siihen etäisyyttä.
Augustinuksen ylistys kahdesta kristitystä keisarista, Konstantinuksesta ja Theodosius I:stä ovat varsin maltillisia (civ. 5.25–26).
Kristitty keisari eroaa muista hallitsijoista lähinnä siinä, että hän on tietoinen oman valtansa paikasta jumalan suuressa järjestyksessä.

Augustinuksen mukaan valtion ja sen johtajien kristillisyys ei ratkaise ihmisen syntisyydestä, itsekkyydestä ja vallanhimosta nousevia ongelmia.
Kaikki yhteiskunnat ovat syntiinlankeemuksen seurauksena, perisynnin takia, enemmän tai vähemmän epäoikeudenmukaisia.
Epäoikeudenmukaisuus on väistämätön osa valtiollista elämää, myös kristittyjen hallitsijoiden johtamassa valtiossa (civ. 19.6).

Kuten edellä todettiin, maallinen valtio on teologisesti neutraali Augustinuksen kahtia-asettelussa kahden yhteisön (civitas dei – terrena civitas) välillä.
Häntä eivät esimerkiksi vaivaa sellaiset antiikin filosofeja kiinnostaneet seikat kuin mikä valtiomuoto on paras.

Augustinukselle ei kuitenkaan ole täysin yhdentekevää, millaisessa valtiossa ihmiset elävät.
Poliittinen moraali ja uskonto ovat erottamattomia siinä mielessä, että valtion moraalittomuus voi saastuttaa ihmiset ja heidän uskontonsa.
Siksi keisarien velvollisuus valtakuntansa johtajina oli huolehtia uskonnon puhtaudesta.
Vaikka kristinusko ei selvittänyt kaikkia ongelmia maallisessa valtiossa, kristityillä keisareilla oli velvollisuus vahvistaa oikeaoppista kristinuskoa.
Hallitsijat palvelevat jumalaa maan päällä, eivät vain ihmisinä vaan myös hallitsijoina (ep. 185). Näin Augustinus oikeuttaa valtion osallistumisen voimatoimenpitein oikeaan uskoon painostamiseen.

Augustinuksen mukaan yhteisön tila perustuu yksilön moraaliseen tasoon (esim. civ. 4.3).
Valtion luonne muotoutuu sen mukaan, minne sen jäsenten rakkaus (dilectio) suuntautuu. Kyse on siis yhteisistä arvoista.
”Kansa on joukko järjellisiä olentoja kerääntyneinä yhteisöksi, joka jakaa yhteisen rakkauden samoihin asioihin” (civ. 19.24), Augustinus toteaa Ciceron määritelmän mukaisesti.
Tämä rakkaus saattoi suuntautua itseen, maallisen kunnian ja aineellisen hyvän tavoitteluun tai se saattoi suuntautua lähimmäiseen ja jumalaan.

Muukalaisena maailmassa ja yhteiskunnassa
Augustinus määrittelee suhdetta maailmaan ja yhteiskuntaan käyttämisen ja nauttimisen käsitteillä.
Näitä hän kuvaa latinan verbeillä uti, ”käyttää”, ja frui, ”nauttia”.
Jumalan yhteisöt jäsenet elävät tässä maailmanajassa osana maallista valtiota. He käyttävät hyväkseen maallisen valtion tarjoamaa rauhaa ja järjestystä samalla tavalla kuin he käyttävät maailman tarjoamia muitakin antimia.
He vain eivät saa kiintyä maalliseen niin, että alkaisivat nauttia siitä ja rakastaa sitä sen itsensä takia. He hyötyvät tämän maailman maallisesta rauhasta, mutta heidän on muistettava, että se ei ole todellinen rauha, vaan vain Babylonin rauha (civ. 19.17–19; 19.26).
Mitään luotua asiaa tai olentoa ei pidä rakastaa sen itsensä takia, koska se eksyttäisi ihmisen pois jumalan rakastamisesta eli nauttimisesta.

Augustinus kuvaa jumalan yhteisön jäsenien asemaa tässä maailmassa sanalla peregrini, muukalaiset.
Sanan peregrini kääntäminen pyhiinvaeltajiksi on tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava.
He asuvat maallisessa valtiossa ja osallistuvat sen elämään ja toimintaan, mutta he elävät siinä ikään kuin ulkomaalaisina, sillä heidän todellinen yhteisönsä on civitas dei (civ. 15.7).

Jumalan valtion jäsenten ei siis pidä kiintyä maallisiin valtakuntiin siinä määrin, että niiden kokemat tappiot ja menetykset järkyttäisivät heitä liikaa.
Jopa koko valtakuntaa kuohuttanut Rooman kaupungin hävitys vuonna 410 on lopultakin yhdentekevä ja pieni asia jumalallisen kaitselmuksen suuressa suunnitelmassa.

Kaiken maallisen katoavaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei jumalan yhteisön jäsenellä olisi velvollisuuksia yhteiskunnassa.
Kukaan ei saanut paeta velvollisuuksiaan valtiossa, esimerkiksi oikeudenkäyntien suhteen.
Augustinus kirjoittaa viisaasta, jonka on osallistuttava yhteiskunnan toimintaan. Ihmisten yhteisön hylkäämistä viisas pitää hirvittävänä rikkomuksena (nefas) (civ. 19.6).
Augustinus myöntää, että vaatiessaan ihmistä osallistumaan yhteiskunnalliseen elämään hän on samoilla linjoilla kuin entisaikojen filosofit. Hän kuitenkin varoittaa sosiaalisen osallistumisen vaaroista ja jännitteistä elämän eri tasoilla. Jopa läheisimmät ihmissuhteet voivat olla täynnä tuskaa (civ. 19.5).

Vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kannattaja?
Augustinuksen käsitykset maallisesta yhteiskunnasta liittyvät aikaisemmin esiteltyihin ajatuksiin rauhasta (pax) ja järjestyksestä (ordo).
Kaikki olennot ovat hyviä, kun ne ovat omalla luonnollisen järjestyksen mukaisella paikallaan. Järjestys koskee myös yhteiskuntaa.

Onko alistussuhteisiin perustuva yhteiskuntajärjestys luonnollinen järjestyksen mukainen olotila vai onko se seurausta syntiinlankemuksesta?
Augustinus näyttää monessa yhteydessä olevan sitä mieltä, että tilanne, jossa jotkut ihmiset hallitsevat ja painostavat toisia on luonnoton.
Alistussuhteet ovat syntyneet syntiinlankeemuksen seurauksena.
Orjuus on luonnotonta ja seurausta synnistä. Ihmiset ovat syntisiä, ylpeyden vallassa olevia olentoja, jotka täytyy pitää nöyrinä ja kurissa pakolla ja pakon uhalla. He tarvitsevat isällistä ohjausta.

Augustinuksen mukaan ihminen on luonnostaan sosiaalinen olento. Kaikkien ihmisten alkuperä on Adamissa. Siksi heitä yhdistää ja vetää toisiinsa yhteinen sukulaisuus ja yhteenkuuluvuus (civ. 12.23; 12.24; 12.28).
Augustinus esittää, että ihmiset olisivat aivan syntiinlankeemuksesta riippumatta joka tapauksessa lisääntyneet ja levinneet ympäri maailmaa.
He olisivat myös muodostaneet ryhmiä ja ryhminä tarvinneet johtajia (civ. 13.24; 14.26).
Olisiko tämä ollut alistussuhteisiin perustuvaa poliittista valtaa?

Hän toteaa, että ensimmäiset oikeamieliset ihmiset enemmän eläinten paimenia kuin ihmisten kuninkaita.
Nämä ”ensimmäiset oikeamieliset” tulkitaan useimmiten Vanhan Testamentin patriarkoiksi.
Hänen mukaansa tällä jumala halusi osoittaa sen, mitä luotujen järjestys edellyttää ja mitä syntisten syyllisyys vaatii (civ. 19.15). Nykyisessä maailmanjärjestyksessä siis oli mukana luonnon järjestykseen kuuluvaa valtaa ja syntiinlankeemuksesta seuranneita alistussuhteita.

Augustinuksen mukaan jumala loi ihmisen käyttämään valtaa irrationaalisiin olentoihin (eläimiin), ei ihmisiin – tämä järjestys olisi pätenyt ilman syntiinlankeemustakin (civ. 19.15).
Augustinus toteaa kuitenkin myös, että syntiinlankeemuksesta riippumatta perheessä joka tapauksessa vallitsisi perheenisän (pater familias) valta.
Roomalainen perhe oli modernia ydinperhettä huomattavasti laajempi yksikkö. Siihen kuuluivat varsinaisten perheenjäsenten lisäksi palvelijat ja orjat. Perheenisän valta tarkoitti siis myös isännän valtaa orjiinsa.

Augustinus ei tee selvää eroa yhteiskunnassa vallitsevien alistussuhteiden ja roomalaisessa perheessä vallitsevien alistussuhteiden (esimerkiksi isännän ja orjan suhteen) välillä.
Hän näyttää samastavan tai ainakin yhdistävän ne kiinteästi toisiinsa.
Tämä epäselvyys tuo Augustinuksen ajatteluun ristiriitaisuutta, jota tutkijat ovat selittäneet vaihtelevin tulkinnoin.

Augustinus kyllä luo vallitsevaa maallista järjestystä mullistavan näkymän, mutta hän projisoi kaiken tämän kauas transsendenttiin.
Oman aikansa epäoikeudenmukaisuudet hän tyytyy hyväksymään syntiinlankeemuksesta seuraavana oikeutettuna rangaistuksena.
Hän korostaa, että alamaisen oli taivuttava kuuliaisesti jopa kelvottoman tyrannin valtaan (De catechizandis rudibus 21.37).

Tottelevaisuus on siis Augustinuksen ajattelun perusaineksia.
Kuuliaisuuteen perustuva oikea järjestys (ordo) takaa rauhan niin valtion kuin perheenkin tasolla.
Perheessä mies hallitsee vaimoa, vanhemmat lapsiaan ja isännät orjiaan (civ. 19.14). Isäntien on kohdeltava orjiaan hyvin ja orjien on uskollisesti toteltava isäntiään (civ. 19.15).
Isännän ja orjan suhteessa Augustinus seuraa kristillistä traditiota (esim. Paavalin 1. korinttolaiskirje 15:24).

Suhtautumisessa omaisuuteen Augustinus on samalla tavalla kaksijakoinen kuin suhteessaan valtasuhteisiin.
Hänen mielestään omistaminen ja ihmisen kiintymys maalliseen omaisuuteen ovat seurausta synnistä ja siten luonnon järjestyksen vastaista. Ne ovat ihmisen syntisyyttä.
Hän myös toteaa, että ne, jotka käyttävät väärin omaisuuttaan tai ovat hankkineet sen väärällä tavalla, pitävät sitä hallussaan epäoikeudenmukaisella tavalla (kirje 153).
Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa omaisuuden epäoikeudenmukaiseen jakautumiseen kuitenkin on tyydyttävä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.