Arduum res gestas scribere

Luento 20.10.2009   Maijastina Kahlos

Konstantinus ja opilliset kiistat
Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 (ei virallisia dokumentteja, vaan Eus. vita Const. 3.7-14):
kiisteltiin kristinuskon opista Pyhästä Kolminaisuudesta, erityisesti Isän ja Pojan suhteesta, hän oli hyvin aktiivinen ja ohjasi kokouksen kulkua. Konstantinukselle oleellista oli yksimielisyyteen päätyminen.
Hän esitti, että kirkon yhtenäisyys merkitsi myös valtakunnan yhtenäisyyttä.

Nikaian kokouksessa laadittiin opinkappale Isän ja Pojan suhteesta (Poika on homo-ousios kuin Isä: Isä ja Poika samaa olemusta, ousía, mutta eri persoonia, hypostasis), jota vieläkin kristillisissä kirkoissa tunnustetaan.
Areios ja muutamat muut piispat kieltäytyivät tunnustamasta Nikaian kokouksessa läpirunnottua oppia ja heidät leimattiin harhaoppisiksi. Areios, aleksandrialainen presbyteeri (pappi) (n. 250–336) mukaan. Areios oli jumalan ehdottoman ykseyden kannalla.
Areioksen opin mukaan Isä ja Poika olivat eri olemusta, ousía ja eri persoonia, hypostasis, ja Isä oli luonut Pojan, Poika ei siis ollut samalla tavalla ikuinen kuin Isä.
Tämä aiheutti kristillisissä yhteisöissä (kirkossa) kaikenlaista sotkua (ja jopa väkivaltaisuuksia). Myöhemmin 300-luvun lopulla ”areiolaiset” tuomittiin lopullisesti harhaoppisiksi (Konstantinopolin v. 381 Theodosiuksen kokoonkutsumassa kirkolliskokouksessa) ja heitä alettiin vainota.
”Areiolaisuus” on ongelmallinen termi. Oli monenlaisia näkemyksiä, jotka leimattiin yhteisnimityksellä ”areiolaiset”.
Areiolaiseksi leimaamisesta tulee vastustajan mustamaalaamisen muoto.

Nikealaisen näkemyksen vimmaisin puolestapuhuja oli Aleksandrian piispa Athanasios.
Nikealaista kantaa vastustavat ryhmät ryhmitellään homoiaaneihin, anhomoiaaneihin ja homoiusiaaneihin sen mukaan, miten Isän ja Pojan suhdetta ja olemusta painotettiin.
Kolmas ryhmä, homoiusiaanit halusivat tarkentaa Isän ja Pojan suhdetta kutsumalla Poikaa termillä homoiousios eli olemukseltaan samankaltainen (mutta ei sama) kuin Isä. He eivät pitäneet itseään areiolaisina tai puoliareiolaisina, kuten vastustajat heitä nimittivät.
Homoiaanit halusivat kiertää ongelmat vain toteamalla Pojan olevan samanlainen (homoios) kuin Isä.
Anhomoiaanien mukaan Poika oli erilainen (anhomoios) kuin Isä.

Kristityt 300-luvulla (eivätkä aikaisemminkaan!) eivät siis olleet mikään yhtenäinen ryhmä, vaan jakaantuivat eri lahkoihin.
Nikaian opin tunnustavat olivat (tosin eivät ylivoimainen) enemmistö (ns. katoliset), muita pidettiin harhaoppisina ns. kerettiläisinä, esim. edellä mainittuja areiolaisia.
Myös muita opillisia riitoja esiintyi jatkuvasti.

Gregorios Nyssalainen (n. 335 – n. 395) kuvaa, miten konstantinopolilaiset sosiaaliseen asemaan ja koulutukseen katsomatta osallistuivat kiivaasti teologisiin kiistoihin Kolminaisuudesta:

”Koko kaupunki kuhisee näitä asioita – kaduilla, aukioilla, toreilla, asuinkortteleissa; niistä kiistellään vaatekauppiaitten, rahanvaihtajien, ruokakauppiaitten kesken. Jos pyydät vaihtorahaa, he alkavat filosofoida sinulle Syntyneestä ja Syntymättömästä. Ja jos kysyt leivän hintaa, vastauksena on: ”Isä on suurempi, ja Poika on häntä alempi”. Jos kysyt onko kylpy valmis, he julistavat, että Poika on saanut alkunsa ei-olevasta. En tiedä miksi tätä onnettomuutta pitäisi kutsua – aivojen kuohuksi tai hulluudeksi, tai jonkinlaiseksi kulkutaudiksi, joka sekoittaa järjen.” (Gregorios Nyssalainen, de deitate filii et spiritus sancti (saarna Pojan ja Pyhän Hengen jumalallisuudesta), vuodelta 381.

Eri keisarit tukevat eri suuntauksia:
Constantius II ja Valens tukivat areiolaisuutta.
Areiolaisuus oli valtavirtakirkon ratkaiseva kilpailija 400-luvulle saakka.
Gootit kääntyivät areiolaiseen kristinuskoon.

Rooman kristillistyminen
Kristityt keisarit Konstantinuksesta lähtien
Poikkeuksena Julianus (361-363)

Yhteiskunta kristillistyi hyvin hitaasti, ei ollut mitään massakääntymisiä kristinuskoon, vaikka monet roomalaiset varmasti katsoivat, että oli edullista kääntyä kristinuskoon esim. edetäkseen virkauralla tai keisarillisessa hovissa.
Yläluokka kristillistyi hitaammin kuin muu väestö?

Valtakunta kristillistyi hyvin hitaasti, hitaammin kuin on usein arveltu.
Nykyajan näkökulmasta tietenkin helposti näkee kristinuskon etenemisen teleologisesti “vääjäämättömänä voittokulkuna”, kun lopputulos on nähtävänä. 300-luvun näkökulmasta kristinuskon eteneminen valtakunnan ainoaksi sallituksi uskonnoksi ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Roomalaisen yhteiskunnan ja Rooman valtakunnan kristillistyminen oli hidas vähittäinen prosessi. Vasta 400-luvun kuluessa yhteiskunta kristillistyi laajemmin niin, että voidaan alkaa puhua kristillisestä yhteiskunnasta.

300-luvun ajan kristinusko ja polyteistiset kultit elivät rintarinnan, kristityt ja polyteistit elivät arkipäivän tasolla samassa yhteiskunnassa, samoissa perheissä rinnakkaiseloa – ja kristinusko ja polyteismi elivät jopa samoissa yksilöissä.
Julistusten tasolla: keisarillisen lainsäädännön kiellot ja kirkkoisien kirjoituksissa moitteet.

Kristillisellä kulttuurilla 300-luvulla oli hyvin paljon yhteistä (oli tietysti myös eroja) polyteistisen maailman kanssa, jossa se nyt levisi.
Samanlainen maailmankuva: he uskoivat, että maailmassa oli universaali järjestys, joka perustui yliluonnolliseen tahtoon.
Heidän maailmansa oli täynnä yliluonnollisia henkiä ja demoneita.

Maailmansa määrittelemisessä he käyttivät samanlaista kieltä, terminologiaa ja muoto- ja kuvakieltä, filosofiassa ja teologiassa, taiteessa, esim. hautojen ja sarkofagien koristelussa, DM- formulat hautakivissä

Kielloista huolimatta vanhojen rituaalien ja juhlien tiedetään jatkuneen 400-luvulla, ja vielä 500–600-luvuilla, yksityisesti ja salaa vietettyinä. Jotkut juhlat olivat niin suosittuja, että ne julkisina jatkuivat, esim. ikivanha roomalainen Lupercalia-juhla, jonka tiedetään jatkuneen Rooman kaupungissa vielä vuoteen 494.
Jossakin muodossa eli kristillisiin käytäntöihin sekoittuneina pakanalliset tavat ja rituaalit elivät vielä pitkälle keskiajalle ja uudelle ajallekin ja itse asiassa sekoittuneina elävät vieläkin.

Mitä kristillistyminen käytännössä tarkoitti?
Milloin jotakin aluetta voidaan pitää kristillistyneenä?
Antiikin ihmisille kristittynä oleminen tarkoitti eri asioita.
Ihmiset olivat kaikkea muuta kuin yksimielisiä siitä, mitä oli olla kristitty.
Kristittyjen johtajille ja asketismia harjoittavilla ”superkristityille” kuten Johannes Khrysostomokselle tai Hieronymukselle se tarkoitti eri asioita kuin monille tavallisille kristityille.

Kristillistymisen määrittely ei ole ollut ongelmatonta myöskään tutkimuksessa.
Kriteereinä on yleensä käytetty esimerkiksi kirkollisen organisaation kehittymistä, kirkkorakennusten lukumäärää, kristillisten nimien yleistymistä, kristillisen uskonnollisen terminologian ilmaantumista esimerkiksi piirtokirjoituksiin, kristillisten juhlien viettämistä, kristillisten symbolien yleistymistä.
Esim. terminologia ja symbolit: ei aivan ongelmatonta.
Esim. piirtokirjoitukset, joihin on ”varmuuden vuoksi” laitettu vanhoja jumaluuksia ja kristillisiä jumaluuksia.

Roomalaistuiko kristinusko vai kristillistyikö Rooma?
Kristinusko ei voinut voittaa ilman roomalaistumista.
Rooman kristillistymisestä ja kristinuskon roomalaistumisesta.
On esitetty, että kristinusko ei olisi voinut lyödä läpi ilman roomalaistumista. Vähintään yhtä vaikea on määritellä roomalaistumista kuin kristillistymistä. Osuvampaa on puhua kristinuskon muuttumisesta yhteiskuntakelpoiseksi tai salonkikelpoiseksi.
Kristinusko oli juurtunut roomalaiseen yhteiskuntaan jo ennen Konstantinusta, ja mitä ilmeisimmin tämän vuoksi myös Konstantinuksen oli kivuttomampaa omaksua se keisarilliseksi uskonnoksi.

Konstantinuksen jälkeen Rooman keisarit olivat kristittyjä, joko nikealaisen tai areiolaisen suuntauksen mukaan.
Poikkeuksena oli Julianus (361–363), joka kasvatettiin kristityksi mutta joka kääntyi vanhojen jumalien palvojaksi eli helleeniksi, kuten hän itse asian ilmaisi.

kristinuskosta tuli keisareiden tukema uskonto,
keisarin ja kirkon välille syntyi tiivis yhteistyö.
Keisari tuki monin tavoin kristittyjä yhteisöjä. Vastaavasti monet kirkon johtajat, piispat, osoittautuivat keisarillista vallan uskollisiksi tukijoiksi.
Toisaalta keisarin ja piispojen välillä käytiin kamppailua vaikutusvallasta. 
Piispojen vaikutusvallan kasvu

Konstantinuksen myötä kehittyy kristillinen keisari-ideologia
Keisari ei ole enää varsinainen jumala, mutta hän on jumalan asettama hallitsija ja hänen sijaisensa maan päällä. 
Keisarin rauha (pax Augusti) ja Kristuksen rauha (pax Christi) samastetaan toisiinsa.
Kristillistetyn Rooma-aatteen mukaan valtakunta on yksi ja yhtenäinen ja siellä vallitsee yksi uskonto; kuten valtakuntaa hallitsee yksi keisari, niin maailmaa hallitsee yksi jumala.
Pax Christi ja Pax Augusti ovat rinnakkaisia.
Hyvä roomalainen = kristitty.

Kirkon vallan kasvu
Keisarillisten lahjoitusten ja verovapauksien ansiosta kirkolle kerääntyi valtavia omistuksia.
Piispat nousivat alueidensa johtomiehiksi, joilla oli hengellisen mahtinsa lisäksi tuomiovaltaa ja poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa.
Piispat toimivat usein poliittisina lähettiläinä ja olivat yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa.
Kaikki piispat eivät olleet mahtavia, mutta piispat kollektiivina olivat vaikutusvaltainen ryhmä.
Myöhäisantiikin hiippakunnat olivat yleensä yhden kaupungin ja sen lähialueen kokoisia eli huomattavasti pienempiä alueita kuin esimerkiksi nykyään.
Antiikin aikaista piispaa on verrattu nykyiseen kirkkoherraan.
Suurten kaupunkien kuten Aleksandrian, Antiokian, Konstantinopolin, Milanon ja Rooman piispat ohjailivat muita piispoja ja ajoittain keisareita. Rooman piispasta alkoi vähitellen kehittyä läntisen kirkon johtaja, paavi. Rooman piispan valtaa kasvattivat ja lujittivat erityisesti Damasus (366–384), Leo I (440–461) ja Gregorius I (440–461). Kiistaton johtaja Rooman piispasta tuli kuitenkin vasta keskiajalla.

Edelleen useita kristinuskoja, useita kirkkoja:
Samalla alueella saattoi olla useita kristillisiä kirkkoinstituutioita, kuten 300-400 –luvuilla Pohjois-Afrikassa ”katolinen” kirkko ja donatolainen kirkko.

Kristinuskon tuomat muutokset
Mullistiko kristinusko roomalaiseen yhteiskunnan? Mikä muuttui?
Kristinusko ei tuonut vallankumouksellista muutosta yhteiskuntaan.
Kristittyjen keisareiden säätämät lait olivat yhtä ankaria kuin aikaisemminkin.
Kristityt virkamiehet panivat toimeen teloituksia ja kidutuksia siinä missä polyteistitkin.
Kristittyjen keisareiden aikana rangaistukset kovenivat ja aikaisemmasta rangaistusjärjestelmästä poiketen ankarat rangaistukset laajenivat koskemaan yhteiskunnan alempien ryhmien (humiliores) lisäksi myös yläluokkaa (honestiores). Eli rangaistusjärjestelmä ikään kuin demokratisoitui.
Julkiset teloitukset ja eläintaistelunäytännöt olivat edelleen suosittua viihdettä.
Kristityt palvelivat armeijassa.

Orjuutta ei lopetettu. Kirkkoisät kehottivat orjia pysymään isännilleen uskollisina ja etsimään vain hengellistä vapautusta. Kirkko oli huomattava orjanomistaja.

Kristittyjen keisareiden perhettä koskeva lainsäädäntö perustui perinteiseen roomalaiseen moraalikoodistoon.
Kristinuskoaan puolustavat kirjoittajat korostivat, että kristillinen moraali oli samaa kuin hyvien roomalaisten.
Kirkkoisät tuomitsivat avioeron kristittyjen puolisoiden välillä; myös kristityt keisarit ilmaisivat paheksuntaansa, mutta eivät kuitenkaan kieltäneet sitä lainsäädännnössään.
Sama koskee lasten heiteillejättöä: keisarit paheksuivat käytäntöä, mutta eivät kieltäneet sitä.
Kirkollisten johtajien toistuvat moitteet heitteillejätöstä viittaisivat siihen, että ilmiö oli ongelma heidän seurakunnissaan.
Merkittävä ero aikaisempaan oli ankarampi suhtautuminen miesten seksuaalielämään. 400-luvun loppuun mennessä seksuaalinen normisto oli muuttunut siten, että myös miehen odotettiin hillitsevän halujaan ja myös miehen aviorikoksia alettiin pitää paheksuttavina.

Suurin muutos oli suhtautuminen köyhiin.
Kristinuskon myötä hyväntekeväisyys ja köyhien auttaminen korostuivat merkittävinä ihanteina. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa hyväntekeväisyys oli näkynyt lahjoituksina, viljanjakeluma, uhritoimituksina rakennuksina ja näytäntöina, joilla keisari tai yksityinen hyväntekijä (lat. benefactor; kr. euergetes) hyödyttivät yhteisöjään.
Kirkon organisoima hyväntekeväisyys osittain korvasi keisarien ja yksityisten harjoittaman hyväntekeväisyyden.
Yksityiset ja keisarilliset lahjoitukset kulkivat nyt kirkon kautta. Piispat valvoivat almujen jakelua ja hyväntekeväisyyttä.
Patronaatti: Piispat patronuksina korvasivat aikaisemmat yksityiset hyväntekijät, ja tämä lisäsi piispojen vaikutusvaltaa entisestään.

Myöhäisantiikin talous- ja sosiaalihistoriaa
Paluuta luontaistalouteen
Tässä on nähty merkittävin selitys/oire myöhäisantiikin kriisiin.
Em. rahatalouden kriisi.
Verot kerätään osittain tuotteina. Palkka sotilaille maksetaan osittain tuotteina.
200-luvulta lähtien suurmaanomistajat vaativat maksun luonnontuotteina, osuutena sadosta. Siirrytään rahataloudesta luontaistalouteen.
Diocletianuksen jälkeen kultaan sidottu raha, solidus.
Tavallisilla ihmisillä ei rahaa. Raha kiertää harvojen käsissä.

Colonus – vuokraviljelijä, joka on ”sidottu” maahan. Tietyllä tilalla aina samat colonukset.
Colonus oli lain mukaan vapaa (eli ei servus), mutta käytännössä turpeeseen sidottu.
Viljelijät halusivat jäädä paikoilleen, edullista koska takasi turvallisuuden. Colonukselle perinnöllinen käyttöoikeus maahan. Päivätöitä ja puolet sadosta.
Colonusta ja maata ei voi erottaa.
Suurmaanomistajalle syntyy täysi oikeus colonukseen.
Tämän colonus-systeemin juuret olivat jo keisariajan alussa.

Saltukset syntyvät: maatilakompleksit autonomisia yksiköitä. Valtavia yksiköitä, käsittivät kokonaisia kyliä. 
Oma armeija (turvallisuus), poliisi (järjestys).
Omat markkinat.
Saltuksista omavaraisia. Senaattorit suurmaanomistajina, luxus-villat, hyvin rikkaita.
Joidenkin senaattorien omistukset saattoivat olla osia provinsseista.

Maaseudun voitto kaupungista. Rooman kaupunkikulttuurin hiipuminen.
Kaupunkien käsityöläisyys tyrehtyy (alemmilla luokilla ei ostovoimaa, ei menekkiä).
Kaupunkien ”keskiluokka” häviää.
Ero idän ja lännen välillä: idässä säilyy kauppa ja kaupungit.

Ammattiin sitominen: määrättiin ammatti perinnölliseksi, poika seuraa isäänsä ammattiin. 
Samalla tavalla sitomista tiettyyn asemaan kuin maaseudulla vuokraviljelijöiden sitominen turpeeseen.
Yhteiskunnallinen liikkumattomuutta.

Germaanit ja roomalaiset
”Völkerwanderungen”
”migrations”
”Kansainvaellusten” tutkimuksen kiinnittyminen 1800- ja 1900 –luvulla erityisesti ranskalaiseen ja saksalaiseen kansalliseen historiankirjoitukseen.

”Germaanit”
löyhiä ryhmittymiä, jossa “kansallisuus” ei ole selkeä.
alamannit, frankit, vandaalit, gootit
Esim. gootit olivat jakautuneita eri ryhmiin.
Goottiryhmiä muodostui jonkun johtajan alaisiksi ja ne muodostuivat monista eri kansoista (ei siis vain “puhtaasti” gootteja).

Nykytutkimuksessa korostettu ”kansainvaellusten” pienuutta: pienet joukot liikkuvat;
arvioita: tulijoita 10 000 – 100 000 – 200 000.

Germaanit ja roomalaiset olivat kontaktissa keskenään koko keisariajan.
Germaaneja tuli valtakuntaan rauhan aikana työvoimaksi, rekrytoitiin sotilaiksi.
300- ja 400-luvulla germaaneja johtoasemissa armeijassa: esim. Stilicho (vandaali) oli käytännössä lännen johtohahmo.

300-luvun puolivälin jälkeen roomalaiset joutuivat konfliktiin germaanikansojen kanssa.
Esimerkki: Vuosina 376–378 roomalaiset olivat vaikeuksissa goottien kanssa Traakiassa.
Vuonna 376 Valens taipui päästämään joukon ns. tervingi-gootteja Tonavan yli valtakuntaan. Tässä vaiheessa ei pitäisi vielä puhua itä- ja länsigooteista.
Ulkopuolelta tulevien heimojen asuttaminen valtakunnan alueille ei ollut uutuus roomalaisten politiikassa rajoilla.
Tällä kertaa goottien asuttaminen valtakuntaan ei sujunut kitkatta.
Roomalaiset syyllistyivät väärinkäytöksiin (näistä kertoo Ammianus), mikä katkeroitti maahanmuuttajia.
Fritigernin johtamat tervingit liittoutuivat greuthungi-goottien kanssa, jotka olivat ylittäneet Tonavan ilman roomalaisten lupaa.
Mukaan liittyi myös Rooman armeijaan palkattuja gootteja, jotka ryhtyivät kapinaan siviilivirkamiesten väärinkäytösten yllyttäminä.
Vuonna 378 keisari Valens itse osallistui taisteluun Hadrianopolissa. Roomalaiset kärsivät suuren tappion, ja keisari sai surmansa. Gootit ottivat haltuunsa Traakian ja Illyricumin.

Miksi gootit halusivat kiihkeästi Rooman valtakuntaan?
Perinteinen selitys on painottanut hunnien luomaa painetta, joka tunki gootteja pois aikaisemmilta asuinsijoiltaan Donin, Dnjeprin ja Dnjestrin alueilta Tonavan seuduille aina Rooman valtakuntaa kohti.
Todennäköisesti hunnien vaikutusta on liioiteltu (lähteissä ja tutkimuksessa);
gootit tunsivat vetoa Rooman valtakunnan alueille jo ennen hunnien tuloa.
Hunniselityksen vastineeksi on esitetty, että goottien elinolot heikentyivät Tonavan pohjoisosissa ja väestönkasvu loi painetta levittäytyä.

Erit. goottijohtajat sotketaan mukaan idän ja lännen roomalaisten vallanpitäjien ja vallantavoittelijoiden väliseen kamppailuun.

Valtakunnan jakaantuminen
Theodosius I oli koko valtakunnan keisari, kuoli v. 395.
Hän oli nimittänyt 6-vuotiaan poikansa Arcadiuksen kanssahallitsijakseen, augustukseksi vuonna 383 ja 8-vuotiaan poikansa Honoriuksen augustukseksi vuonna 393.
Theodosiuksen kuten aikaisemmin Valentinianus I:n tarkoituksena oli lapsikeisareiden nimittämisellä varmistaa oman dynastiansa jatkuminen.

Theodosius I kuoli 17.1.395. Hänen poikansa Arcadius ja Honorius jakoivat valtakunnan hallinnon keskenään, 10-vuotias Honorius sai lännen, keisarillisena kaupunkinaan Milano, ja 18-vuotias Arcadius idän, kaupunkinaan Konstantinopoli.
Modernissa historiankirjoituksessa vuosi 395 on nähty käännekohtana, sillä tämän jälkeen Rooman itä- ja länsipuoli eivät enää yhdistyneet yhtenäisen keisarillisen/yhden keisarin hallinnon alle.
Vuonna 395 ei kuitenkaan ollut kyse valtakunnan juridisesta/de iure/perustuslaillisesta jakamisesta kahdeksi eri valtakunnaksi, vaan vain hallinnon jakamisesta kahden keisarin kesken, kuten aikaisemminkin tetrarkkien, Konstantinuksen poikien tai Valentinianus I:n ja Valensin aikana. Rooman valtakunta pysyi juridisena kokonaisuutena aina 500-luvulle saakka.
Jopa vuoden 476 jälkeen, jolloin länsiosan viimeinen keisari pantiin viralta, itäosan keisarit edelleen katsoivat lännen alueiden kuuluvan itseoikeutetusti heidän valtakuntaansa, ja 530-luvulla keisari Justinianus I pyrki valloittamaan Pohjois-Afrikan ja Italian takaisin keisarikunnalle.

Idän ja lännen tiet joka tapauksessa erkanivat, mikä näkyy puoliskojen erilaisessa kehityksessä ja poliittisissa vaiheissa 400-luvulla.
Eriytymistä oli kuitenkin jo aikaisemmin, esimerkiksi jakona latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään.
Lännessä politiikkaa sanelivat (edelleen) sotilaskomentajat, kun taas idän hovissa virkamiehet pääsivät sotilaita vaikutusvaltaisempaan asemaan.
Idässä:
Tällä oli merkittävä vaikutus itäosan kehitykseen kohti siviili/virkamieshallintoa, ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä oli yksi syy siihen, miksi Itä-Rooman valtiorakenne selvisi 400- ja 500 –lukujen kriiseistä länttä paremmin.

Lännessä:
500-luvun alussa syntyi lännessä useita kuningaskuntia, jotka olivat keskiaikaisten valtioiden edeltäjiä:
ostrogootit Italiassa Theoderikin (493-526) johdolla,
frankit (merovingit) Ranskassa Klodvigin (Clovis) johdolla 507,
visigootit Espanjassa 500-luvun puolivälissä
vandaalit Pohjois-Afrikassa 430-luvulla
Uudet kuningaskunnat nojautuivat roomalaisiin hallintorakenteisiin, jotka jatkuivat. Nämä olivat siis myös roomalaisen järjestyksen jatkeita.
Roomalaiset maaomistajasuvut traditioineen vahvoja näissä kuningaskunnissa, näistä suvuista nousi vaikutusvaltaisia piispoja.
Latina jatkui hallinnon ja kulttuurin kielenä.