Luento 15.10.2009 Maijastina Kahlos
Valtakunnan uskonnollinen yhtenäistäminen
Jatkoa edelliseltä luennolta:
Taustaa: 200-luvun puolivälissä eli Deciuksen aikana: alkaa aggressiivisempi vaihe roomalaisten viranomaisten suhtautumisessa kristittyihin. Viittaa siihen, että kristityistä oli tullut yhteiskunnallisesti merkittävä ja näkyvä ryhmä, ja joitakin hallitsevia piirejä häiritsevä ryhmä. Roomalainen hallinto kiinnittää kristittyihin huomiota.
Taustaa: Kristittyjen vainot ennen 249–251 olivat paikallisia, eivät valtion toimeenpanemia vainoja.
Marttyyrikuolemat paikallisen väestön vihanpitoa.
Vainot alkavat siinä vaiheessa, kun kristinusko alkaa olla yhteiskunnallisesti merkittävä tekijä.
Kristinusko alkoi levitä Rooman valtakunnassa 200-luvulla suuremmassa mittakaavassa. Tätä ennen lähestulkoon merkityksetön (Hopkinsin laskelmat).
Kristittyjen määrä kasvoi 200-luvun loppupuoliskolla, vuosina 260-302 huomattavasti, joillakin alueilla, esim. Antiokiassa ja Aleksandriassa hyvinkin merkittäväksi.
200-luvulla kristilliset yhteisöt: ns. alempaa keskiluokkaa ja kaupunkien käsityöläisiä. Arvio: Konstantinuksen aikana 10-15 % väestöstä. Enemmistö idässä ja kaupungeissa.
Gallienus (253-268)
V. 260 Gallienus palasi Valerianusta edeltäneeseen tilanteeseen
Tunnusti kristityille yhteisöille näiden omistusoikeuden. Tällä tavalla roomalainen valtiovalta tunnusti kirkon organisaationa.
Palautti kristityille piispoille toimintavapauden
Keisari Diocletianus (keisarina 284–305) ja hänen tetrarkkikeisarihallintonsa jatkoivat yhtenäistämislinjaa:
Diocletianuksen valtakunnan perinteiden kohennuskampanja (restauraatio).
Diocletianus asetti roomalaisen traditionaalisen uskonnon roomalaisuuden perustaksi (roomalaisen identiteetti määriteltiin roomalaisella perinteisellä uskonnolla).
Vrt. Diocletianuksen lainoppineet tekivät kaksi roomalaisen oikeuden kokoelmaa.
Tetrarkit säätivät koko valtakunnan asukkaita koskevan määräyksen uhrien suorittamisesta roomalaisille jumalille.
Vuonna 297 kristityt pakotettiin lähtemään armeijasta koska he eivät suorittaneet uhria jumalille. Uhraaminen koski kaikkia virkamiehiä ja sotilaita. (Todennäkoisesti kristittyjä ei kuitenkaan edes mainittu nimeltä, vaan uhraaminen koski kaikkia virkamiehiä ja sotilaita). Taustaa: v. 297 myös edikti manikealaisia vastaan.
Samanlaisia argumentteja kuin kristittyjä vastaan: ”On suuri rikos vastustaa sitä, mikä on määritelty ja perustettu kerran kaikkia varten muinaisina aikoina … ”
Vuoden 303 edikti (23.2.303 Terminalia): määräsi kirkot hävitettäväksi, kristilliset kirjat poltettavaksi ym. Päämääränä kirkon tuhoaminen instituutiona ja hallitsevien ryhmien kristittyjen vahingoittaminen.
Lisää muita ediktejä. Kaikki kristityt määrättiin suorittamaan uhreja ja libaatioita jumalille. Diocletianuksen vainot olivat systemaattisia ja kohdistuivat yhteisöjen johtajiin.
Vuonna 305, Diocletianuksen ja Maximianuksen luovuttua vallasta Constantius Chlorus lopetti alueillaan vainon.
Vainon eri vaiheet lännessä ja idässä: V. 306 Roomassa Maxentius palautti kristityille uskonvapauden. Lännessä: uskonnon rauha. Idässä: vaino jatkui. Galeriuksen alueilla vuoteen 311. Maximinuksen alueilla vuoteen 313.
V. 313 ns. Milanon ediktissä = Liciniuksen käskykirjeessä Licinius ja Konstantinus: vapaa oikeus seurata mitä tahansa religiota.
Syitä kristittyjen vainoihin pohdittu:
Historialliset syyt (motiivit) – ilmoitetut syyt (retoriikka)
Ilmoitettu syy: vanhan roomalaisen moraalin ja uskonnon palauttaminen (jumalien vihan lepyttäminen).
Uskonnollisten motiivien nivoutuminen poliittisiin motiiveihin.
Keino parantaa valtion rahatilannetta: seurakunnat varakkaita. Seurakuntien takavarikot.
Uusplatonilaisten kilpailu kristinuskon kanssa vaikutusvallasta.
Rooman valtiovallan suvaitsevaisuus tiettyyn rajaan saakka. Yksityiselämässä vapaus harjoittaa (lähes) mitä tahansa uskontoa. Julkisesti osallistuminen valtionuskontoon.
Epävarmoina aikoina yhteisön perinteisten riittien hylkääminen herätti epäluuloa ja vihaa.
Ajatus Pax Romana = pax deorum, jumalien suoma rauha, joka syntyy kun jumalat pidetään suopeina ja hyväntahtoisina. Kristittyjä esim. katsottiin epäsuopeasti nimenomaan maanjäristysten, nälänhätien ja vihollisten menestyksen jälkeen. Heidän katsottiin suututtaneen jumalat (jotka muuten suojelivat yhteisöä) ja aiheuttaneen onnettomuudet.
Diocletianuksen kausi (284–305)
Sotilaskeisareitten aika päättyi Diocletianuksen noustessa valtaan 284.
Diocletianus, hänen kanssahallitsijansa ja seuraajansa kuitenkin nousivat armeijan riveistä ja tukeutuivat sotilaisiin siinä missä aikaisemmat keisaritkin.
Prinsipaatista dominaattiin
Usein esitetään, että Diocletianuksen myötä roomalaisessa keisarivallassa siirryttiin prinsipaatista dominaattiin.
Prinsipaatissa keisari esiintyy muodollisesti senaattorina muiden joukossa, mutta hän princeps, ensimmäinen kansalainen tai senaatin ensimmäinen jäsen. Dominaatissa keisari on tunnustetusti yksinvaltias, herra (dominus).
Dominus et deus
Tämä tapa hahmottaa muutoksia keisarin asemassa on keinotekoinen ja harhaanjohtava siinä mielessä, että keisarit eivät peitelleet yksinvaltaista asemaansa varhaisemmallakaan keisarikaudella.
Dominus-termiä käytettiin keisareista jo aikaisemmin.
Diocletianus loi neljän keisarin hallinnon eli tetrarkian. Järjestelmään kuului kaksi varsinaista keisaria ja kaksi apukeisaria. Varsinainen eli vanhempi keisari oli arvonimeltään augustus, ja apukeisari eli nuorempi keisari oli caesar.
Tetrarkiaa ei muodostettu yhdellä päätöksellä, vaan ensin, vuonna 285 Diocletianus adoptoi vallanperijäkseen, caesariksi Maximianuksen. Seuraavana vuonna Diocletianus nimitti Maximianuksen hallitsijakumppanikseen toiseksi augustukseksi. Vuonna 293 caesareiksi nimitettiin Galerius ja Constantius.
Tunnetaan historiantutkimuksessa yleensä nimellä Constantius Chlorus tai Constantius I erotuksena myöhemmästä keisarista Constantius II.
Diocletianus päätyi jakamaan valtansa ilmeisesti hallinnon ja erityisesti sodankäynnin taakan helpottamiseksi.
Diocletianuksen tavoitteena oli varmistaa vallan siirtyminen rauhanomaisesti siten, että augustukset luopuisivat lopulta vallasta ja siirtäisivät valtansa caesareille, jotka nousisivat augustuksiksi ja adoptoisivat itselleen caesarit.
Tetrarkkien keskinäistä lojaalisuutta pyrittiin vahvistamaan avioliittojärjestelyin.
Esimerkiksi Constantius oli naimisissa Maximianuksen tyttären kanssa.
Jo varhaisemmalla keisarikaudella oli vallanvaihdosta valmisteltu siten, että vallassa oleva keisari adoptoi seuraajaehdokkaansa, joka kanssahallitsijana usein jakoi vallan.
Tetrarkit jakoivat valtakunnan keskenään siten, että Pohjois-Afrikka ja Italia kuuluivat Maximianukselle, Alppien pohjoispuoliset alueet (Gallia ja Britannia) Constantiukselle, Illyricum ja Kreikka Galeriukselle ja loput alueet eli Vähä Aasia, Syro-Palestiina ja Egypti Diocletianukselle. Jako oli epävirallinen.
Diocletianus propagoi poliittisen tasapainon palauttamista valtakuntaan.
Diocletianus ainakin osittain onnistui saamaan hankalan tilanteen jonkinlaiseen hallintaan. Diocletianus pani armeijan kuriin (mutta armeija pysyi keskuksissa ja kaikkialla).
On esitetty, että Diocletianuksen monet toimenpiteet olivat perustana 300-luvun uudelle taloudelliselle, sosiaaliselle ja poliittiselle nousulle.
Erityisesti hän pyrki vahvistamaan keskusvallan otetta vero-, oikeus- ja hallintoasioissa.
Hallinto uudistuu, esim:
Diocletianus rajoitti armeijan valtaa erottamalla siviili- ja sotilastehtävät toisistaan (tämä oli uutta roomalaisessa hallinnossa).
Jokaisessa provinssissa oli siviilikäskynhaltija ja erikseen sotilasjohtaja (dux).
Provinssihallinnon lisäksi luotiin dioecesis-hallinto, jossa provinssit muodostivat suuremman hallintoalueen (kr. dioikesis lat. dioecesis). Tetrarkkien valtakunnassa dioecesiksiä oli kaksitoista.
Pretoriaaniprefektit (3-4 praet. praef. valtakunnassa) hallintoviroiksi.
Rahareformi: yritys parantaa raha ja palauttaa luottamusta rahaan vaihdannan välineenä, onnistuu jossain määrin.
Yritys hillitä rahan arvon alenemista ja hintojen nousua rahareformilla ja hintasäännöstelyllä, mutta ei erityisen menestyksekkäästi, sillä hintojen nousu jatkui vielä keisari Konstantinuksen aikana. Kuuluisin Diocletianuksen määräyksistä oli hintaedikti vuodelta 301.
Ei onnistunut, kuten papyrukset osoittavat, hinnat jatkoivat nousemistaan.
Verotuksen uudistaminen: yritys systematisoida ja säännönmukaistaa verotusta.
Tetrarkkeja edeltävät sotilaskeisarit olivat usein määränneet epäsäännöllisesti erilaisia yllätysveroja armeijan tarpeiden mukaan.
Diocletianuksen verouudistus vakiinnutti verotuskäytäntöjä siten, että vuodesta 287 lähtien verotus suoritettiin viiden vuoden jaksoissa eli indiktioittain (indictio oli viiden vuoden jakso, myöhemmin 15 vuoden jakso).
Diocletianus sai jonkin verran vahvistettua keskusvaltaa.
Diocletianuksen lainsäädäntö pyrki kontrolloimaan yksilöiden ja yhteisöjen elämään siinä määrin, että jotkut tutkijat ovat verranneet tetrarkkisysteemiä moderneihin totalitaristisiin valtioihin.
Lainsäädännön jylhistä julistuksista oli kuitenkin pitkä matka toteutukseen.
Keisarilliset pääkaupungit olivat siellä missä tetrarkit kulloinkin oleskelivat.
Galerius ja Diocletianus pitivät hovia Sirmiumissa, Serdicassa, Thessalonikassa, Nikomedeiassa tai Antiokiassa, Maximianus Milanossa tai Aquileiassa ja Constantius Trierissä.
Tässäkään ei ollut mitään uutta, sillä monet 200-luvun keisarit olivat oleskelleet muualla kuin Roomassa. Varhaisen keisarikauden hallitsijat eivät olleet asustaneet kaiken aikaa Roomassa:
Esimerkiksi Tiberius vietti hallintonsa 10 viimeistä vuotta Caprilla, Trajanus sotaretkillä ja Hadrianus matkusti ympäri valtakuntaa.
Konstantinus jatkoi tetrarkkien linjalla perustamalla oman pääkaupunkinsa Konstantinopolin Byzantionin kaupungin alueelle.
Myöhäisantiikissa Rooman kaupungin merkitys väheni huomattavasti ja se oli lähinnä suurkaupunki muiden joukossa. Sen loistokas menneisyys, temppelit, senaattoriaristokratia ja myöhemmin Rooman piispa antoivat sille erityistä painoarvoa ja prestiisiä.
Tetrarkkien kausi oli jatkuvaa sotaa rajoilla: Reinin ja Tonavan raja-alueilla taisteltiin germaaniheimoja vastaan ja Persiaa vastaan käytiin sotaa
Tetrarkkien valtataistelut
I tetrarkia: Diocletianus – Maximianus augusti
Galerius – Constantius caesares
Diocletianuksen 20-vuotinen hallituskausi oli vakaan hallinnon aikaa.
Diocletianuksen tetrarkian ideana oli augustusten omaehtoinen vallasta luopuminen caesareiden hyväksi.
Vuonna 305 Diocletianus luopui vallasta ja velvoitti myös Maximianuksen siirtymään eläkkeelle. Diocletianus vetäytyi yksityishenkilönä palatsiinsa Spoletoon (Split).
Aikaisemmat caesarit Galerius ja Constantius nostettiin augustuksiksi. Galerius nimitti caesariksi siskonpoikansa Maximinus Daian, ja Constantius Severuksen.
II tetrarkia: Galerius – Constantius augusti
Maximinus Daia – Severus caesares
Kun tetrarkkien vallanvaihdokset eivät sujuneet kuten Diocletianus oli suunnitellut, syttyi sisällissotia augustusten ja caesareitten kesken, ja muutama muukin vallantavoittelija osallistui taisteluun vallasta.
Constantiuksen poika Konstantinus ja Maximianuksen poika Maxentius halusivat valtaan. Constantiuksen kuoltua vuonna 306 Constantiuksen sotajoukot nostivat Konstantinuksen augustukseksi.
Vastaavasti Maxentius huudettiin keisariksi Roomassa.
III tetrarkia: Galerius – Licinius augusti
Maximinus Daia – Konstantinus caesares (ja myöhemmin v. 310 arvonimillä augusti). v. 310: Konstantinus ja Maximinus Daia molemmat vaativat augustus-arvonimeä, ja heidät korotettiin augustuksiksi. Valtakunnassa oli siis neljä augustus-keisaria.
Huom. Konstantinus ja Maxentius olivat molemmat aloittaneet laillisen vallan haastajina, mutta vain Konstantinus otettiin mukaan tetrarkiaan; Maxentius julistettiin valtion viholliseksi (hostis rei publicae).
Maximianus velvoitettiin vetäytymään uudestaan eläkkeelle. Carnuntumin sopimus oli yritys rauhoittaa tilannetta, mutta Maximianus ja Maxentius eivät alistuneet tähän. Maximianus palasi vaatimaan takaisin keisarin purppuraa.
Pahimmillaan: valtakunnassa oli neljän keisarin asemesta kuusi vallanpitäjää: Galerius idässä tukikohtanaan Thessalonika, Licinius Illyricumissa (Sirmium), Konstantinus Britanniassa ja Galliassa (Trier) ja Maximinus Daia Egyptissä ja Syyriassa (Antiokia); Maxentius pysytteli vallassa Pohjois-Afrikassa ja Italiassa (Rooma) ja Maximianus sinnitteli Etelä-Galliassa.
Konstantinuksen nousu valtaan
V. 311: Licinius, Konstantinus ja Maximinus Daia, sekä vallantavoittelija Maxentius.
Vuonna 312 Konstantinus suuntasi Maxentiusta vastaan, ja hänen joukkonsa etenivät Italian halki Roomaa kohti.
Milviuksen (Mulviuksen) sillan taistelussa 28. lokakuuta vuonna 312 Konstantinus voitti Maxentiuksen ja marssi voittajana Rooman kaupunkiin.
Roomaan pystytetyn riemukaaren piirtokirjoituksessa Konstantinus kuvataan vapauttajana, joka pelasti kaupungin tyrannin vallasta.
Konstantinus piti yksin hallussaan valtakunnan läntistä osaa.
Idässä vallasta kamppailivat Licinius ja Maximinus Daia. Licinius ja Konstantinus liittoutuivat keskenään Milanossa vuonna 313. Muutama kuukausi myöhemmin Licinius voitti Maximinus Daian.
Vuoden 313 jälkeen valtakuntaa hallitsi nyt kaksi keisaria, Konstantinus lännessä ja Licinius idässä. Ennen pitkää keisarit ottivat yhteen.
Konstantinus vahvisti asemiaan alueillaan ja vuonna 324 hän suuntasi uudestaan Liciniusta vastaan. Hän voitti Liciniuksen joukot.
Konstantinus (306–337)
Ainoana keisarina (augustuksena) 324.
Konstantinus nimittää caesareiksi poikiaan: Konstantinus, Constantius ja Constans
Konstantinus on hankala tutkimuskohde, koska voittajana selviytyneestä keisarista kertovat aikalaislähteet ovat suureksi osaksi yhtä ylistystä (esimerkiksi tärkein aikalaislähde Eusebios).
Muutamat myöhemmät polyteistikirjoittajat ovat yhtä lailla puolueellisia, sillä he suhtautuvat Konstantinukseen peittelemättömän vihamielisesti.
Konstantinus jakaa mielipiteitä myös modernissa tutkimuksessa.
Koska Konstantinus oli ensimmäinen keisari, joka alkoi tukea kristinuskoa, hänen koko historiaansa ja toimintaansa on perinteisesti tarkasteltu nimenomaan kristillisyyden kautta.
Kuten edellä ilmenee, Konstantinuksen lähtökohdat olivat tetrarkiassa.
Konstantinusta on syytä tarkastella tetrarkian taustaa vasten, tetrarkian jatkumona.
Hän aloitti keisarillisen uransa vallantavoittelijana, ”laillisen” vallan haastajana, kuten Maxentius, mutta paremmalla menestyksellä.
Hän onnistui hankkimaan vallalleen muiden keisareiden tunnustuksen ja vakiintumaan yhdeksi tetrarkkikeisareista.
Tämän jälkeen hän eliminoi kanssahallitsijansa ja vakiinnutti yksinvallan.
Konstantinuksen matkalla yksinvaltaan voi erottaa sarjan strategioita, joilla hän pyrki vahvistamaan valtaansa. Kuten muutkin keisarit Konstantinus tukeutui sukulaisuussuhteisiin, avioliittoihin ja vallanperimykseen, armeijaan ja uskonnolliseen propagandaan.
Konstantinus nousi valtaan isänsä Constantiuksen perillisenä, kun hänen isänsä joukot huusivat hänet keisariksi vuonna 306. Avioliitto Maximianuksen tyttären Faustan kanssa vuonna 307 vahvisti Konstantinuksen asemia.
Armeijan tuki oli ratkaiseva. Konstantinus sai isänsä joukkojen tuen.
Valtataistelussa uskonto valjastettiin propaganda-aseeksi.
Huom. Uskonto oli propaganda-aseena kautta koko keisarikauden.
Kuten edellä mainittiin, Konstantinus käytti nimeä Herculianus, mikä viittasi Herculeen suojelukseen.
Konstantinuksen lyöttämissä rahoissa esiintyi Mars-jumala.
Vuodesta 310 Konstantinus esiintyi Apollon suojeluksessa. Hänelle omistetussa ylistyspuheessa julistettiin, kuinka ”sinä, Konstantinus, näit oman Apollosi, Victorian seurassa, tarjoamassa sinulle voitonseppelettä ja osoittamassa kolmeakymmentä hallitusvuotta” (Pan. Lat. 7.(6).21).
Konstantinuksen rahoihin ilmestyi samaan aikaan Sol Invictus, Voittamaton Aurinko, joka samastettiin Apolloon.
Vuonna 312 Konstantinus esitti Maxentiuksen kukistamisen Milviuksen sillalla jumalallisesta innoituksesta tai vaikutuksesta (instinctu divinitatis) saatuna voittona, mutta ei määritellyt tarkemmin mikä jumaluus oli kyseessä.
Kristityt kirjoittajat tulkitsivat, että Konstantinus otti suojelijakseen kristittyjen jumalan ennen Milviuksen sillan taistelua.
Samaan aikaan kun kristilliset symbolit ilmestyivät Konstantinuksen propagandaan, myös Sol Invictus säilyi rahoissa, aina vuosiin 320-321 saakka.
Vuodesta 312 lähtien Konstantinus alkoi suosia kristinuskoa; hän mm. rakennutti kirkkoja ja myönsi etuoikeuksia ja verovapauksia kristilliselle papistolle. Esim. v. 313 Konstantinus vapautti kristillisen papiston kaupunkien (kuriaalisista) velvotteista.
Konstantinuksen “kääntymys” oli kristinuskon leviämisen yksi ilmentymä.
Konstantinuksen reaalipolitiikka.
Armeijaa ei painostettu kristillistymään (Mithras tärkeä).
Konstantinus (ja hänen seuraajansa) välttivät välirikkoa pakanoiden (armeijassa ja yläluokassa) kanssa.
Perinteiset valtionkultit säilyttivät asemansa. Keisari pysyi pontifex maximuksena, roomalaisen uskonnon ylipappina.
Konstantinus ei kieltänyt polyteistisia kultteja, vaan sieti niitä edelleen, keisarikulttikin jatkui edelleen uhreista siivotussa muodossa. (Keisarikultin pappeina mainitaan piirtokirjoituksissa kristittyjäkin).
Konstantinus eri julistuksissaan ei salaillut inhoaan polyteistisia kultteja, esim. uhrikäytäntöä kohtaan.
Konstantinus sekaantui kirkon sisäisiin kiistoihin ja kutsui kokoon kirkolliskokouksia selvittääkseen näitä kiistoja.