Luento 13.10.2009 Maijastina Kahlos
KEISARIKAUSI 100-200
Jatko edelliseltä luennolta: keisarivalta
Keisarin nimi- ja arvonimilista, jossa imperator ikään kuin etunimi, Augustus cognomen (lisänimi). Piirtokirjoituksissa (nimilista usein ajoituskriteerinä, sen mukaan mikä arvo minäkin vuonna annettu ja kuinka monennen kerran). Ajoituskriteerinä tärkeä!
Esim. Titus vuosien 80-81 välillä: Imperator Titus Caesar divi filius Vespasianus Augustus, pontifex maximus, tribunicia potestate X, imperator XVII, consul VIII, pater patriae.
(imperator XVII – joukkojen huutama ylipäällikkö 17 kerran)
Keisari perii edeltäjänsä omaisuuden: keisarillinen talous, yksityinen omaisuus.
Keisarillinen talous oli valtava: vapautettujen ja orjien määrä nousi useisiin tuhansiin.
Valtava omaisuus Roomassa ja provinsseissa.
Keisarille annettiin perintöjä, sotasaalista, lahjoja kaupungeilta ja provinsseilta. Keisari yhtenä perillisenä testamenteissa takasi testamenttien täytäntöönpanon.
200-luvulla ero julkisten varojen ja keisarillisten varojen välillä oli hämärtynyt.
Keisarit hankkivat haltuunsa systemaattisesti vilja-alueita, erit. Pohjois-Afrikasta (strategisesti tärkeitä armeijan ylläpidon takia).
Tärkeät alat taloudessa ja kulttuurielämässä päätyvät keisarin alaisuuteen. Esim. keisarit kontrolloivat gladiaattorinäytäntöjen, eläintaisteluiden ja kilpa-ajojen järjestämistä.
Keisari-ideologia: keisariuden sakralisoituminen ja keisarikultti
Vakaan rauhan aika 69-193
Vuoden 69 mullistusten (v. 69 neljän keisarin vuosi) jälkeen keisarivalta vakiintui ja vuosina 69-193 stabiilia ja rauhallista.
Stabiiliuden rakensivat ennen kaikkea Flavius-sukuiset keisarit Vespasianus (69-79) ja Domitianus (81-96).
Heidän aikanaan: keisarillista hallintoa kehitettiin, provinssihallinto järjestettiin selkeisiin yksiköihin, armeijat selkeästi määritellyillä rajoilla.
Flaviusten aikana suunta selkeästi autokraattisempaan, itsevaltaisempaan suuntaan. Tämä herätti närkästystä aristokratiassa, ja Domitianuksen kausi päättyi Domitianuksen murhaan.
Domitianuksen kausi mustamaalauksen kohteena, damnatio memoriae.
Domitianuksen aika nousee muunlaisista lähteistä kuin aristokratian historiankirjoituksessa hyvänä kautena.
Keisarien jakaminen hyviin ja pahoihin, hyvät divinisoitiin, pahat damnatio memoriae. Senaatti teki tämän erottelun, ”jälkimaailman” tuomio.
Senaatti äänesti divinisoimisesta tai damnatio memoriaesta. Kaikkia keisareita ei divinisoitu tai tuomittu.
Merkittävänä tekijänä se, miten keisari oli tullut toimeen senaatin kanssa.
Trajanuksen ja Hadrianuksen ja Antoninus-keisarien aikana uusi keisarius vakiintuu.
Senaatin ja keisarien välit suhteellisen hyvät (paradoksaalista): keisarit olivat oppineet tulemaan toimeen senaatin kanssa (kunnioittamaan sen arvovaltaa tietyissä asioissa, toimimaan diplomaattisesti).
Rooman kansainvälistyminen keisariaikana. Hyvä esimerkki Hadrianuksen toiminta: matkustelu ja osallistuminen asioihin kaikkialla valtakunnassa.
Sekä keisarit että senaattiin rekrytoituneet kuvastavat roomalaisuuden laajentumista ja leviämistä. Roomalainen aristokratia kansainvälistyy. Provinssien asukkaat nousevat eliittiin ja sitten keisareiksi.
Julius-Claudiukset ja heidän aikaiset senaattorit: roomalaisen tasavaltalaisen aristokratian jälkeläisiä.
Flaviukset: nousseet italialaisesta ”keskiluokasta”.
Trajanus, Hadrianus, Antoninus-keisarit: Hispaniasta ja Etelä-Galliasta nousseet.
Severukset: Africasta ja Syyriasta nousseet.
200-luvun loppupuoli: Tonavan ja Balkanin alueen provinsseista nousseet (armeijan kautta nousseet).
Rooman valtakunnan hallinto: paikallishallinto ja keskushallinto
Hallinto keskittyy Roomaan. Kaupungeilla tosin itsehallinto.
Keskushallinnon tehtäviä:
Oikeus ja järjestyksen ylläpitäminen
Verojen keruu.
Veroilla rahoitettiin armeijan tarpeita, viranomaisten palkat (siis ne, jotka saivat palkkaa), näytöksiä, rakennusprojekteja, ruuan- ja rahanjakeluita.
Suhteellisen vähän henkilökuntaa. Byrokratian osuus valtakunnan keskushallinnossa varsin vähäinen (esim. verrattuna Kiinaan).
Provinssihallinto:
Keisarikaudella n. 40 provinssia.
Provinssin johdossa yleensä prokonsuli (pro consule)
tai legaatti (legatus), jos keisari piti provinssia tiukemmin käsissään ja jos provinssissa armeijan tukikohta.
Provinsseja hallittiin eriarvoisten virkamiesten avulla (prokonsuleita, legaatteja, prokuraattoreita, ym).
Egypti oli koko keisariajan tiukasti keisarin alaisuudessa (keisarikunnan vilja-aitta).
Provinssien käskynhaltija vastasi laista ja järjestyksestä. Hän kiersi provinssia pitämässä oikeusistuntoja. Istuntojen välillä kaupungit lähettivät lähetystöjä käskynhaltijan luo.
Hallintoa säätelivät provinssia perustettaessa säädetyt lait sekä käskynhaltijan omat käytännöt.
Tasavallan aikana käskynhaltijoilla suuri valta, keisariaikana tätä rajoitettiin. Keisarille alistettuja ja keisarin valtuutuksilla.
Paikalliset asukkaat saattoivat vedota keisariin väärinkäytösten takia.
Paikallishallinto:
Valtakunnan itäosissa perustui hellenististen polisten vanhaan hallintosysteemiin. Tästä syystä itäisissä provinsseissa roomalaistuminen jäi vähäisemmäksi ja pinnallisemmaksi kuin läntisissä provinsseissa.
Provinsseissa kirjava valikoima itsehallintoa: kaupungeissa, heimojen alueilla, yhteisöissä, jotka maksoivat Roomalle veroa.
Polisten asioita hoitivat edelleen kansankokoukset ja neuvostot ja toisissa paikoissa paikalliset vasallikuninkaat (esim. Herodes Suuri, Juudean ja Idumean kuningas).
Paikallishallintoon kuuluivat mm. julkisten rakennusten ja vesijohtojen ylläpito, yleinen järjestys kaupungissa, uskonnolliset juhlat ja kisat.
Kaupungilta saatettiin vaatia majoitustoimintaa (armeijalle ja virkamiehille), kuljetuseläimiä, sotilaiden värväämistä ja varustamista.
Nykyisessä tutkimuksessa on korostettu Rooman valtakunnan hajanaisuutta enemmän kuin yhtenäisyyttä. Syntyi ’hetkeksi’ yhtenäinen kulttuuri, mutta oli myös valtakuntaa hajalle vetäviä voimia.
Valtakunnassa oli sekä yhtenäisyyttä ylläpitäviä voimia (Rooman kansalaisuus, keisarius ja keisarikultti, keisarillinen keskushallinto, hellenistinen kulttuuri) että valtakuntaa hajalle vetäviä voimia (alueelliset erot, itsehallinto, paikalliset perinteet ja uskonnot).
200-luvulla provinssit alkoivat ajautua erilleen toisistaan ja tulla autonomisemmiksi yksiköiksi. Esim. armeijat olivat lojaalimpia alueilleen, eivät Roomalle.
Provinssien sotajoukot huusivat omia sotapäällikköjään keisareiksi.
Kysymyksen miksi Rooman valtakunta hajosi? voi asettaa toisellakin tavalla: miksi se pysyi koossa?
Hurjat alueelliset erot. Mielikuva Rooman universaalista hallinnosta on illuusio.
Kymmenet tuhannet alamaiset olivat tekemisissä Rooman keskushallinnon kanssa vain oman kaupunkinsa virkamiesten kautta.
Samoin on korostettava Rooman valtakunnan hallinnon erilaisuutta verrattuna moderneihin systeemeihin verrattuna. Anakronismeja on varottava.
Rooman hallinto ei ollut kaikkialle ulottuva byrokraattinen systeemi.
Korostettava tiettyä amatöörimäisyyttä.
Käytäntöjen yksinkertaisuus.
200-luvun kriisi
Sotilaskeisareitten aika
Nk. 200-luvun kriisi (poliittinen tai sosiaalinen tai molempia)
Kriisi-nimitys on oikeutettu siinä mielessä, että 200-luvulla valtakunta oli lähes jatkuvassa sotatilassa: käytiin sotaa rajanaapureita, germaaneja ja persialaisia, vastaan ja sisällissotaa valtaa tavoittelevien sotapäälliköiden kesken. Jatkuvat vallanvaihdokset aiheuttivat levottomuutta ja epävakautta kaikkialla.
Mutta miten syvä kriisi oli, on kiistelty asia.
Viime aikojen tutkimuksessa on arvioitu uudelleen 200-luvun yksittäisiä olosuhteita ja hankaluuksia. 200-luvun tilanteet eivät olleet uutta roomalaisessa maailmassa.
Erilaisia kriisejä oli kohdattu jo aikaisempina vuosisatoina, jolloin koettiin tautiepidemioita, kapinoita, vallankaappauksia ja sisällissotia sekä tappiollisia sotia ulkoisia vihollisia vastaan.
On korostettu sitä, että muutos 100-luvun ja 300-luvun välillä ei olisi ollut niin suuri.
200-luvulla tapahtui paljon sellaista, jonka kehitys oli alkanut jo aikaisemmin.
Esim. valtakunnan desentralisaatio, hajaannus ja keskushallinnon heikentyminen.
Paikallisuuden selvempi esiintulo: esim. kuvataiteissa puhutaan paikallisista tyyleistä.
Sotilasmonarkiasta 176-235
sotilaskeisareiden aikaan sotilasanarkiaan 235-284
Keisari Alexander Severuksen (222–235) murhan jälkeen keisarit vaihtuivat tiuhaan tahtiin vuosina 235–284. Jatkuvat nopeat ja väkivaltaiset vallanvaihdokset 235-284. Lyhyet hallituskaudet.
Useimmat keisarit hallitsivat vuoden tai pari ja kohtasivat väkivaltaisen kuoleman.
Poikkeuksena on Gallienuksen 200-luvun oloissa pitkä hallituskausi vuosina 253–268.
Vallanvaihtojen aiheuttamaa levottomuutta:
Provinssien sotajoukot huusivat omia sotapäällikköjään keisareiksi.
Armeija palaa rajoilta keskuksiin: Muutos aikaisempaan keisariaikaan: armeija kasvaa ja on hallitseva ja on kaikkialla ja keskuksissa (varh. keisariaikana pidettiin tarkoituksellisesti poissa keskuksista).
Jatkuva sotatila – armeijan dominoiva rooli yhteiskunnassa.
sotilailla oli aina ollut hallitseva rooli roomalaisessa yhteiskunnassa. Useissa tapauksissa pretoriaanikaarti ja armeija vaikuttivat keisarin valintaan.
Sotatilaa sekä ulkoista että sisäistä.
Oliko niin, että sisäisten ongelmien vaivaama valtakunta oli alttiimpi ulkoisille hankaluuksille (vai aiheuttivatko ulkoiset ongelmat sisäisiä levottomuuksia)?
200-luvun puoliväliin saakka sodat suhteellisen menestyksekkäitä.
Siitä lähtien viholliskansojen paine rajoilla kasvoi.
Tonavan ja Reinin varrella levotonta. Germaaniheimot aiheuttivat ongelmia rajoilla. Gootit voittivat keisari Deciuksen joukot (v. 251).
Joitakin vihollisjoukkoja pääsi pohjoisten rajojen sisäpuolelle ryöstöretkille Kappadokia ja Kreikka (mm. herulit v. 267 Ateenassa).
Germaanien ym. joukot olivat suhteellisen pieniä. Usein tätä uhkaa on liioiteltu.
Persian valtakunta oli noussut kilpailijaksi idässä, Sassanidien hallitsijasuvun myötä.
Parthialaisten hallitsijoiden jälkeen Sassanidit nousivat Persian valtiaiksi 224 lähtien. Persia oli Rooman jatkuva uhka tästä lähtien aina 600-luvulle saakka, kunnes keisari Heraclius 628 voitti persialaiset.
Sodankäynti Persiaa vastaan tuli kalliiksi.
Armeija kärsi tappioita. Esim. keisari Valerianus (253-260) joutui Persian Shapur I:n (242-272) vangiksi. Shapur valloitti Mesopotamian, Syyrian, Vähän-Aasian, valtasi Antiokian.
Valerianuksen tappio: Sodassa Persiaa vastaan, Persian kuningas Shapur I (Sapor) voitti. Roomalaiset Valerianuksen johdolla kärsivät tappion v. 259 lopulla tai v. 260 alussa Edessan taistelussa ja otettiin vangiksi (ainoa roomalainen keisari, joka koskaan joutui vangiksi).
Paikallisia nousi valtaan:
Postumus ja hänen seuraajansa 258-274 Galliassa, (Britanniassa ja Hispaniassa) ns. Gallian imperiumi. (Postumus 260-268)
Kuningatar Zenobian itsenäinen hallinto Palmyrassa 267-270, jonka Aurelianus kukisti
Vastaavanlaisia pyrkimyksiä oli ollut jo varhaisella keisarikaudella.
Keisari Aurelianus (270-275) rakennutti Aurelianuksen muurit Rooman ympärille v. 271. Myös muissa kaupungeissa linnoittamista.
Rajakaupunkien ja -asutusten autioitumista.
Väestö ja taudit
Arvio: Väestö kasvoi hieman 1. vs:lla ja 100-luvulla.
Tutkijoiden laskelmat valtakunnan väkiluvusta keisariajan alussa vaihtelevat 45 miljoonasta 60 miljoonaan.
Nämä olettamukset perustuvat laskelmiin siitä, miten suurta väestöä Välimeren alue pystyi elättämään antiikin sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa.
Pitkä rauhanaika, Pax Romana, takasi sisäisesti ja ulkoisesti vakaat ja turvalliset olot. Valtakunnan väkiluku ilmeisesti nousi jatkuvasti, tosin hyvin hitaasti.
160-luvulla jKr. valtakunnan väkiluku olisi saavuttanut huippunsa.
200-luvulla jKr. väkiluku laski, sillä sisällissodat, erilaiset levottomuudet ja ennen kaikkea kulkutautiepidemiat aiheuttivat väkiluvun tuntuvan notkahduksen.
Tartuntatautiepidemiat aiheuttivat sotien ohella suurimmat väestökatastrofit Rooman valtakunnassa.
100-luvun lopussa ja 200-luvulla riehuneet epidemiat ja pandemiat
Ennen ajanlaskumme alkua laajalle levinneet ja tuhoisat epidemiat olivat harvinaisia – poikkeuksena historiankirjoittaja Thukydideen kuvaama Ateenan kulkutautiepidemia 430-426 eaa. (nk. Ateenan rutto).
Syynä: useat tartuntataudit tarvitsevat menestyäkseen ja levitäkseen suhteellisen korkean väestöntiheyden ja riittävät vilkkaat kulkuyhteydet. Rooman keisarikunta näyttää tarjonneen sopivat olosuhteet monille tartuntataudeille.
Laajalle levinneitä epidemioita esiintyi jo Domitianuksen ja Hadrianuksen aikana.
100-luvun puolivälistä lähtien jKr. laajat ja tuhoisat epidemiat olivat toistuvia koettelemuksia (esim. vuosina 165-180, 189, 232, 238, 251-266, 302, 312, 359, 376, 408, 410).
Yleisnimellä pestis tai pestilentia, kulkutauti, ’rutto’.
Vaihtelevasti identifioitu isorokoksi, paiserutoksi, punataudiksi tai eri tautien yhdistelmiksi.
165-180 nk. Antoninuksen rutto eli Marcus Aureliuksen hallitusaikana raivonnut kulkutautiepidemia. Tauti levisi lähes kaikkialle valtakuntaan; ainoastaan Pohjois-Afrikka näyttää säästyneen pahimmalta.
Tautia ei ole voitu tunnistaa täydellä varmuudella. Ehdotettu isorokkoa tai isorokon ja punataudin yhtäaikaista esiintymistä.
Arvio: 10 % tai jopa 20 % koko valtakunnan väestöstä olisi menehtynyt kulkutautiin.
251-266 nk. Cyprianuksen rutto, joka on nimetty kulkutautia kuvanneen Karthagon kristityn piispan Cyprianuksen mukaan, tautiepidemia tällöin Pohjois-Afrikassa. Ehkä isorokko.
Tautiepidemioiden, sisällisotien ja muiden sotien aiheuttamat notkahdukset väkiluvussa olivat varmasti osasyynä sosiaalisiin ja taloudellisiin vaikeuksiin 100-luvun lopussa ja 200-luvulla jKr.
Taloudelliset vaikeudet:
Talouselämän taantuma. Näkyy esim. julkisen rakentamisen ja yksityisen euergetismin vähenemisenä.
Kaupunkien taloudelliset vaikeudet.
Poikkeuksena Pohjois-Afrikka, jossa kaupungistumista ja kasvua. 300-luvulla pohjoisafrikkalaiset kaupungit olivat vauraimpia koko valtakunnassa.
Valtakunnan itäosa vaurastui 300-luvulta eteenpäin paremmin kuin länsi, ja idässä väestönkasvuakin arvioitu tapahtuneen.
Rahan arvon lasku. Hintojen nousu.
Rahatalouden (hopearahakannan) romahdus ja paluuta luontaistalouteen. Denarius – hopearaha huononee ja luottamus denaariin menee.
Paluu luontaistalouteen tarkoittaa: Verot kerätään osittain tuotteina. Palkka sotilaille maksetaan osittain tuotteina. 200-luvulta lähtien suurmaanomistajat vaativat maksun luonnontuotteina, osuutena sadosta.
Huomio: maksujen suorittamista tuotteina myös aikaisemmin!
Henkinen elämä 200-luvulla (170-300)
Keisarikauden lähteissä 200-luvulta lähtien: itsetutkiskelua, uskontoa ja filosofiaa
suuntautuminen tämänpuoleista todellisuudesta tuonpuoleiseen.
Tästä murroksesta puhutaan tutkimuksessa henkistymisen, hengellistymisen tai spiritualisoitumisen aikakaudesta vuosina 170–300.
On nähty ainakin osittain sidoksissa tapahtuneisiin ulkoisiin muutoksiin ja ajan levottomuuteen.
Oletus, että ihmiset kääntyvät sisäänpäin tai siis transsendenttiin onnettomina aikoina. Käykö näin aina? Onko uskonnollisuuden nousu selitettävä sosiaalisilla ongelmilla?
Ulkoisen maailman epävakaus. Tautiepidemiat, nälänhädät, sodat.
Näitä oli ennenkin … tosin keisariaikana oli tätä ennen vakaat olot.
Oliko enemmän henkisyyden aikakausi kuin aikaisemmat ajat?
Nykytutkimus on tuonut esiin hyvin vilkkaan uskonnollisen elämän jo keisariajan alusta.
Ihmisten kasvava tuonpuoleiseen suuntautuminen ja itseensä kääntyminen on usein tulkittu seurauksena Rooman valtakunnan epävakaisiin ja levottomiin oloihin 200-luvulla.
Tämän tulkinnan mukaan tautiepidemiat, nälänhädät, sodat, vallankaappaukset ja sotilaskeisareitten lyhyeksi jääneet hallintokaudet olisivat suurelta osalta vaikuttaneet siihen, että ihmiset alkoivat etsiä turvaa ja lohtua ylimaallisista asioista.
Tätä varsin yksioikoista syy – seuraus –suhdetta on paljon arvosteltu.
Se perustuu oletukseen, jonka mukaan ihmiset suuntautuvat vaikeina aikoina tuonpuoleiseen.
Onko uskonnollisuuden nousu selitettävissä näin yksinkertaisesti yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla ongelmilla? Miten muina vaikeina aikoina? Oliko tämä aikakausi henkisempi, filosofisempi tai uskonnollisempi kuin esimerkiksi varhaisempi keisariaika? Nykytutkimus on tuonut esiin, miten vilkas ja monimuotoinen uskonnollinen ja filosofinen elämä oli jo keisarikauden alkupuolella.
Roomalaisten maailmankuva laajentui keisariaikana.
Rooman rauha, pax Romana tyynnytti Välimeren alueen kaupalle, matkustamiselle ja siirtolaisuudelle.
Tavallisenkin ihmisen näkökulma maailmaan avartui huomattavasti.
Paikallisia eroavaisuuksia ja kirjavuutta jonkin verran tasoittivat Rooman poliittinen valta, roomalainen uskonto, keisarikultti ja hellenistinen yleiskulttuuri.
Rooman valtakunnassa oli sosiaalista tilausta universaaleille uskonnoille kuten Isiksen kultin, mithralaisuuden ja kristinuskon suosion nousu osoittavat.
Huomattava kulttuurinen toiminta 200-luvulla.
Filosofia: erityisesti uusplatonilaisuus
Plotinos (205-270)
Uusplatonilaisuus moderni termi
Uusplatonilaisuuden vaikutus kristilliseen teologiaan.
200-luvulla syntyy uusi merkittävä filosofinen suuntaus, jota modernit tutkijat kutsuvat uusplatonilaisuudeksi (erotuksena klassisen Kreikan platonilaisuudesta ja myöhemmästä keskiplatonilaisuudesta).
Koulukunnan filosofit kutsuivat itseään platonilaisiksi.
Uusplatonilaisuuden perustajahahmona pidetään Plotinosta (205–270) (vaikka hän itse ei katsonut perustavansa koulukuntaa, vaan jatkavansa Platonin perintöä). Plotinos hahmotteli filosofiaansa esseissä, jotka koottiin Enneadiksi.
Muita merkittäviä uusplatonilaisia olivat Plotinoksen oppilas Porfyrios Tyroslainen (n. 233 – n. 309) ja Jamblikhos (n. 245 – n. 325).
Aktiivinen uskonnollinen toiminta:
Myöhäinen keisariaika oli vilkasta aikaa uskonnoille.
Jo varhaisempi keisariaika näyttäytyy uskontojen kirjavana kenttänä.
Ihmiset hakeutuivat perinteisten kreikkalaisten ja roomalaisten kulttien lisäksi ”uusien” uskontojen, Isiksen kultin, Mithran kultin ja kristinuskon eri suuntausten piiriin.
Kristinuskon eri suuntaukset
Ns. Gnostilaiset suuntaukset kristinuskon sisällä ja muualla.
200-luvun loppupuolelta lähtien manikealaisuus levisi Persiasta Rooman valtakuntaan.
Pyrkimykset Rooman valtakunnan uskonnollisen yhtenäistämiseen ja kristittyjen vainot
Taustaa: kreikkalais-roomalaisesta polyteismista voi puhua pluralistisena systeeminä mutta tietyin varauksin.
Se ei ottanut syleilyynsä kaikkia uskonnollisia liikkeitä: surullisenkuuluisana esimerkkinä tietysti kristityt, mutta tunnemme muitakin ryhmiä: manikealaiset ja druidit.
Roomalaisten vallanpitäjien uskonnollisella sietämisellä oli rajansa ja sallittujen ja kiellettyjen tapojen ja rituaalien ym. harjoittamisen rajoja määriteltiin lainsäädännössä
Silloin tällöin tietyt uskonnot ja kultit jäivät sallitun ulkopuolelle: tiedämme esimerkiksi roomalaisten vallanpitäjien epäluuloisesta ja välillä vihamielisestä suhtautumisesta kristinuskoon, välillä juutalaisuuteen ja druidien uskontoon.
Uskontoasiat nivoutuivat yhteen poliittisten ristiriitojen ja lojaalisuuskysymysten kanssa.
200-luvulla on nähtävissä keisarillisen hallinnon pyrkimyksiä lujittaa valtakunnan yhtenäisyyttä.
200-luvun sekavissa oloissa katsottiin, että oli tarpeen lujittaa yhtenäisyyttä.
Yksi tapa lujittaa oli lainsäädännön ja oikeudenkäytön yhtenäistäminen 200-luvulla: roomalainen oikeus.
Toinen tapa lujittaa oli uskonnollinen yhtenäistäminen: roomalaisen uskonnollisen tradition vahvistaminen.
Ihanne roomalaisesta kansalaisesta tunnustamassa roomalaiset jumalat ja osallistumassa roomalaisen uskonnon juhliin ja riitteihin (esim. uhreihin).
Vuonna 212 keisari Caracalla laajensi Rooman kansalaisuuden koskemaan myös kaikkia provinssien vapaita asukkaita: säädös oli ns. Constitutio Antoniniana. Kuvaavaa on, että tässä Constitutio Antoninianassa Rooman kansalaisuuden perustaksi julistettiin religio.
Säädöksessä korostetaan, että saadessaan kansalaisuuden peregrini (ulkomaalaiset) he liittyvät jumalien religioon, jumalien palvelemiseen, keisarin ja Rooman kansalaisten kanssa.
“Uskon siis, että suurenmoisesti ja hyvin hurskaasti voin tyydyttää jumalien majesteettisuutta, jos tuon mukaan jumalien riitteihin ulkomaalaiset sitä mukaa kun he astuvat minun ihmisteni (=alamaisteni) joukkoon”.
Caracallan Constitutio Antoniniana on nähty osana suurempaa ”projektia” tuoda valtakunnan kansat yhteen yhteisten uskonnollisten ja oikeudellisten traditioiden alle.
200-luvulla muutamat keisarit jatkoivat tätä linjaa.
Keisari Decius (keisarina 249–251) määräsi koko valtakunnan väestön suorittamaan uhrin jumalille. Tärkeätä ei ollut mille jumalille, että jumalia palvottaisiin, vaan osallistua uhraamiskäytäntöön kokonaisuudessaan. Uhraaminen merkitsi Rooman valtakunnan lojaalina alamaisena olemista, lojaalisuuden osoittamista valtiolle.
Tähän liittyen Decius aloitti ensimmäisen valtiovallan toimeenpaneman kristittyjen vainon.
Huomaa: Deciuksen sotilaalliset tappiot
Tutkimus: Decius ei välttämättä määräyksessään maininnut kristittyjä erikseen, ei välttämättä ollut suunnattu erikseen kristittyjä vastaan. Vaan ehkä yleinen määräys, joka kosketti kristittyjä myös.
(Deciuksella saattoi olla määräyksen yleisestä luonteesta huolimatta olla mielessä kristityt ryhmänä?)
Deciuksen vaino ei ilmeisesti ollut erityisen tehokas (valtakunnan suuruus): millä alueilla Deciuksen hallinnon käskyjä toteutettiin ja missä määrin?
Valerianuksen (253-260) aikana vastaava toinen vaino 257-258.
Valerianus (253-260)
Valerianuksen toimenpiteet oli luultavasti suunnattu nimenomaan kristittyjä vastaan.
Valerianus esiintyy (Eus. eccl. 7.10) ensin kristittyjä symppaavana keisarina, joka kääntyy heitä vastaan. Yllyttäjänä ja pahana henkenä on Makrianos-niminen egyptiläinen maagi, joka viettelee Valerianuksen ”kammottaviin taikamenoihin” (mm. rituaalimurhiin).
Toimenpiteet kristittyjen johtajia vastaan. (Valtiovalta noteeraa kristityt – kirkon organisaationa – toimenpiteet organisaatiota vastaan).
Ensimmäinen edikti 257 (tieto välillisesti kristillisistä lähteistä). Acta Cypriani (Cyprianuksen marttyyriakta): Valerianus määräsi noudattamaan roomalaisia rituaaleja: eos qui non Romanam religionem colunt, debere Romanas cerimonias recognoscere.
Toinen edikti 258: senaattorisäätyiset, ritarisäätyiset ja virkamiehet menettivät asemansa ja statuksensa, jos pysyivät kristittyinä.
Muutos ediktien välillä: ensimmäisessä tarkoitus saada kristityt uhraamaan; toisessa määritellään kristittynä pysyminen rikokseksi, josta rangaistuksena statuksen menettäminen.