Luento 8.10.2009 Maijastina Kahlos
Jatkoa edellisen luennon yhteiskuntaoloista
Kansalaiset
Edellä puhuttiin kansalaisoikeuksista.
Hyvin heterogeeninen ryhmä:
Kansalaiset erilaisissa asemissa, varallisuuden mukaan.
Kaupugeissa asuva väestö plebs urbana
Eri ammateissa: vapaat työntekijät, käsityöläiset, kauppiaat
Pienviljelijät.
Ei enää poliittista valtaa.
Vapautetut (libertus, mon. liberti, fem. liberta, mon. libertae)
Yksi tyypillinen piirre roomalaisessa yhteiskunnassa oli orjien vapauttaminen. Syntyi vapautettujen yhteiskuntaryhmä.
Vapautettu orja sai kansalaisuuden ja sen merkkinä roomalaisen nimen – kolmiosaisen nimen. Usein vapautettiin isännä testamentissa, jopa kymmeniä tuhansia orjia kerralla.
Esim. Lucius Cornelius Sullan orja Abascantus vapautettiin, vapautetusta tuli Lucius Cornelius L(ucii) lib(ertus) Abascantus.
M. Tullius Ciceron orja Tiro -> M. Tullius M. lib. Tiro
Vapautettu saattoi rikastua ja menestyä. Esim. keisarilliset vapautetut, joista saattoi tulla varsinaisia mahtimiehiä.
Fiktiivinen esimerkki upporikkaasta vapautetusta Petroniuksen Satyriconissa: Trimalchio.
Livius mainitsee entisestä orjastaan, joka itse omisti 4000 orjaa ja 60 miljoonaa sestertiusta.
Roomalaisessa yhteiskunnassa, varsinkin keisariaikana, oli ”säätykierto”, sosiaalinen nousu mahdollista: vapautettujen jälkeläisistä saattoi tulla jopa senaattoreita. (Vapautetusta itsestään ei, mutta jälkeläisistä kyllä).
Miksi orjia vapautettiin niin paljon?
Vapautetuista oli etua entisille isännilleen (tai näiden jälkeläisille). Vapautetut pysyivät klienttisuhteessa isäntiinsä tai emäntiinsä. Sidonnaisuus säilyi vapauttamisesta huolimatta.
Senaattorit harjoittivat vapautettujen kautta liiketoimintaa, jota senaattorit eivät saaneet harjoittaa.
Vapautettu maksoi esim. osuuden elinkeinonsa tuotosta entiselle isännälle.
Vapautuksen motivoiva vaikutus yksilöön.
Orja saattoi ostaa itsensä vapaaksi.
Orjat
Suurten valloitussotien aikana orjien määrän lisääntyminen, orjien suurisuuntainen taloudellinen käyttö alkoi. Orjat yksi sotien sivutulos, mutta lopultakin ehkä tärkein osa sotasaalista.
Roomasta tulee enenevässä määrin orjayhteiskunta.
Instrumentum vocale = puhuva väline, omaisuutta. Väline ja työkalu.
Orjien osuus tuotannossa merkittävä. (Hopkins: oli harvoja muita näin selviä orjayhteiskuntia kuin Rooma).
Arviot orjien määristä vaihtelevat. 1. vs:n lopulla eaa. Italiassa miesorjia 1 200 000. Naiset ja lapset mukaan luettuna 2 200 000 (toiset tutkijat ovat arvostelleet liian pieneksi määräksi).
Arvio: yhtä orjaa kohti kaksi vapaata.
Arvio: Caesar valloitti 1.vs:lla Gallian sodissa 1 miljoona sotavankia (joista kaikista ei kuitenkaan tullut orjia).
Augustuksen aikana Deloksen saarella (orjakaupan keskus) myytiin päivittäin 10 000 orjaa.
Orjien hankintatapoina 1. vs:lla eaa. vielä sodat ja orjakauppa.
Orjakauppaan saatiin orjia, Vähän-Aasian köyhiä orjiksi, ryöstämällä tai jopa vanhemmat myivät lapsiaan tai haettiin Rooman alueiden ulkopuolelta (esim. nyk. Ukrainan alueelta).
Merirosvot myivät vankejaan orjiksi (jos lunnaita ei maksettu). Kreikkalaisissa (viihde)romaaneissa suosittu aihe.
Roomalainen oikeus ei sallinut ihmisen tekemistä orjaksi kaappaamalla: oli siis rikos.
Orjat lisääntyivät luonnollisesti, kotona syntyneet orjat, vernae.
Tutkimuksen kiistely kotona syntyneiden orjien edullisuudesta. 1800-luvulla Max Weber arveli, ettei ollut edullista isännille. Myöhemmin on esitetty eriäviä näkemyksiä. Kotona syntyneitä ja koulutettuja orjia arvostettiin; orjat erikoistuivat erityistehtäviin. Maatalousoppaan kirjoittanut Varro suositteli, että orjien kannatti antaa solmia keskenään (avio)liittoja.
Joidenkin laskelmien mukaan orjat olivat halvempia kuin palkkatyöläiset.
Hopkinsin mielestä puolestaan olivat kalliita.
Keskiverto-orja maksoi (suurten sotien aikaa lukuunottamatta) 2000 sestertiusta, joka vastasi köyhän perheen neljän vuoden viljoja.
Ylläpito: ruoka, vaatetus, majoitus, valvontakustannukset.
Etuna orjaa saattoi käyttää työssä milloin tahansa missä tahansa sosiaalisista suhteista irrallaan (vapaasyntyinen tuli vain silloin kun halusi tai oli pakko).
Eivät filosofiset suuntaukset (stoalaisuus ym) eikä kristinuskokaan muuttaneet tilannetta miksikään. Eivät puuttuneet orjuuden perusteisiin.
Stoalaisuus korosti ihmisten samankaltaisuutta (oli orja tai vapaa), mutta ei kyseenalaistanut orjuutta.
Esim. Paavalin kirjeessä Filemonille, jossa käsitellään karanneen orjan ongelmaa, ja muissa Paavalin kirjeissä ei aseteta orjuutta instituutiona kyseenalaiseksi.
Kirkkoisä Augustinuskaan ei aseta kyseenalaiseksi. Periaatteena on, että tyydytään vallitseviin oloihin (tässä maailmassa); jokainen pysyköön asemassa, johon on syntynyt.
Myöhäisantiikin kirkko omisti orjia.
On mahdollista, että stoalaisuus ja kristinusko vaikuttivat lieventävästi orjien kohteluun ja suhtautumiseen.
Myöhemmissä (keisariaikaisissa) laeissa rajoitettiin orjan myymistä häpeällisiin töihin, esim. prostituoiduksi ilman perusteltua syytä.
Soveliaisuussääntö: ei saanut rangaista kohtuuttomasti eikä tappaa.
Tietoja julmuuksista orjia kohtaan.
Orjakapinat kukistettiin julmasti. Orjakapinoiden syttymistä pelättiin. Suuria orjamääriä vahdittiin epäluuloisesti. Orjakapinoita jo 200-luvulla eaa.
Useita orjasotia: 133-129 eaa Sisiliassa, Napolissa ja Roomassa ja Pergamonissa; 104-101 Italiassa; Spartacuksen kapina kuuluisin 73-71, Capuan gladiaattorikoulusta.
Spartacuksen kapinan alkumenestys oli hyvä, voitti 8 legioonaa, pyrkimys organisoitua.
Nykytulkinnat: orjasodissa yhteisiä piirteitä (alkoivat aseisiin tottuneista orjista, karismaattiset johtajat, osallistui maaseudun köyhtyneitä kansalaisia). Ei pyritty orjuuden instituution lakkauttamiseen, vaan esim. paluuseen vapauteen omalle kotiseudulle (esim. Spartacus).
Ei ”luokkatietoisuutta”, koska orjat eri asemissa yhteiskunnassa.
Suurin osa orjista teki raskaasta työtä: maatyössä, kaivoksissa, soutajina laivoissa.
Roomalainen yhteiskunta
Orjayhteiskunta.
Klientti- ja ystävyys (amicitia) systeemi rikkoi yhteiskuntaryhmien välisiä eroja. Senaattorit, ritarit, klientit, jopa orjat ystävyyssuhteissa keskenään.
Klienttisysteemin tärkeys: klienteistä saattoi polkaista itselleen kokoon armeijan. Esim. Pompeius kokosi isänsä klienteistä kolme legioonaa.
Valtakunnan asukkaat jakaantuivat keisarikaudella:
1) Honestiores (=kunniallisemmat), joihin kuuluivat senaattorit, ritarit, veteraanit, kaupunkien decuriot). Decuriot olivat maaseutukaupunkien neuvostojen, kuurioiden, jäseniä eli kaupunkien johtomiehiä, curiales.
Nauttivat etuoikeuksia alempiin luokkiin verrattuna.
Oikeudellisesti ei täsmällisesti määritelty, mutta käytännössä lievempiä rangaistuksia.
2) Humiliores (=alempisäätyiset), alemmat yhteiskuntaryhmät. Sosiaalinen ja oikeudellinen ero. Ruumiilliset rangaistukset.
Molemmissa luokissa kansalaisia ja ei-kansalaisia (esim. ei-kansalaisuuden saaneiden kaupunkien rikkaita).
Oikeussysteemi muuttui hierarkkiseksi: kohtelu vapaiden välillä.
Eri rangaistukset samasta rikoksesta eri luokan ihmisille. Ja tämä on kirjattu lakeihin ja niiden tulkintoihin. Lähteenä esim. Digesta, jossa on koottuna keisariajan, 100-200 -lukujen lainsäädäntöä.
(Digesta on osa Corpus Iuris Civilis- lakikokoelmaa, joka koottiin 529-534 Itä-Rooman keisarin Justinianuksen aikana; sisältää paljon aikaisempaa lainsäädäntöä).
Honestiores saivat lievemmät rangaistukset
Humiliores saivat ankarammat rangaistukset
Esim. testamentin väärentämisestä säädettiin rangaistukseksi:
honestiores: karkoitettaviksi jollekin saarelle
humiliores: lähetettäviksi kaivoksiin pakkotyöhön tai ristiinnnaulittaviksi. (Sententia Pauli 5.25.1).
Roomalainen perhe
Käsite familia: koko kotitalous: perhe, orjat, vapautetut.
Pater familias: perheen vanhin miespuolinen.
Kaikki kotitalouden jäsenet olivat pater familiaksen vallan (patria potestas) alla.
Minkä tahansa ikäiset miehet olivat myös pater familiaksen vallan alla, mutta vapautuivat hänen kuolemansa jälkeen.
Vapautua saattoi myös emansipaatiossa (emancipatio): rituaali, jossa poika vapautui isän käskyvallasta.
Perheeseen kuuluivat kaikki miespuolisten jälkeläisten suorat jälkeläiset ja adoptoidut perheenjäsenet sekä vaimo jos oli solminut sellaisen avioliiton jossa siirtyi miehen hallintaan.
Pater familiaksella periaatteessa rajaton valta perheen sisällä, jopa päättää perheenjäsenten elämästä ja kuolemasta (ius vitae necisque).
Vain yksityisoikeudellinen valta (perhe oli oikeudellinen yksikkö).
Täysi-ikäiset miehet olivat julkisoikeudellisesti itsenäisiä: poliittiset oikeudet (äänestys- ja vaalikelpoisia).
Keisarikaudella patria potestasta ryhdyttiin rajoittamaan melkoisesti.
Laissa nainen pater familiaksen tai tämän määräämän holhoojan holhouksessa.
Ainoat naiset, jotka pääsivät irti pater familiaksen vallasta, olivat vestaalit.
Pater familiaksen kuoleman jälkeen tyttäret (ja alaikäiset pojat) siirtyivät lähimmän sukulaismiehen holhoukseen.
Naimisissa oleva nainen ei ollut automaattisesti aviomiehensä holhouksessa, vaan pater familiaksen tai tämän asettaman miehen holhouksessa. Pater familias päätti siitä, siirtyikö tytär aviomiehensä holhoukseen avioliittoa solmittaessa – tämä riippui avioliiton muodosta.
Esimerkiksi jos haluttiin järjestää niin, että naisen omaisuus pysyisi alkuperäisessä perheessä, ei haluttu antaa holhousta aviomiehelle.
Naisten holhoojasysteemi oli siis teoriassa, mutta käytännössä useat naiset hoitivat itse asiansa. Holhoojaa vaadittiin oikeudellisissa asioissa (perinnön vastaanottaminen, testamentin tekeminen, orjien vapauttaminen jne).
Tieto naisista lähinnä yläluokasta.
Yläluokkaisen roomalaisen naisen vahva asema.
Tasavallan ajan lopussa yläluokkaisen naisen vahva asema: omaisuus, aristokraattisuus, käytännön vallankäyttö, asioiden hoitaminen ja johtaminen miesten poissaollessa sotilaallisissa ja hallinnollisissa tehtävissä; osallistuminen politiikkaan (kulissien takana).
Rooman valtakunta keisarikaudella
Augustus: Palestinasta provinssi Iudaea
27 eaa. Provinssi Moesia (Serbia, Pohjois-Bulgaria)
14 jaa. Noricum (Etelä-Itävalta) tunnusti Rooman yliherruuden
Pannonia (Länsi-Unkari) ja Raetia (Itä-Sveitsi, Tiroli ja Etelä-Baijeri)
Palestinasta tehtiin Iudaean provinssi jo Augustuksen aikana.
Tiberius (14-37): Friisiläiset alkavat maksaa veroa Roomalle
Mauretania
Claudius (41-54):
Thracia (Traakia)
Britannia
70 jaa. Jerusalemin hävitys (Titus)
Domitianus (81-96):
Ns. Agri Decumates / Decumates agri (kymmenysmaat, nyk. Württemberg, Baden, Etelä-Hessen)
Domitianuksen aikana rakennettiin limes-linja Bonnin eteläpuolelta Regensburgin lounaispuolelle (Taunusvuoristossa), puiset vartiotornit.
Trajanus (98-117)
106: Provinssi Dacia
Armenia, Mesopotamia, Assyria
Rooman valtakunnalle helposti puolustettavat rajat.
Domitianuksen aikana rakennettiin limes-linja Bonnin eteläpuolelta Regensburgin lounaispuolelle (Taunusvuoristossa), puiset vartiotornit.
Hadrianus (117-138): Britanniassa vakiintui rajaksi Tynen-Solwayn linja
Hadrianuksen muuri Britanniassa
Hadrianuksen aikana kivivallit myös Numidiaan ja paaluvarustukset Raetiaan (nyk. Augsburgin ympäristö) ja Etelä-Germaniaan.
Myöhemmin lisää linnoittamista ja rajojen vahvistamista.
Pax Romana – 200 vuotta
Keisarikautta pidetään perinteisesti ns. roomalainen rauhan (pax Romana) aikana.
Täyttä rauhan aikaa tämäkään ei ollut
Roomalaiset kävivät rajasotia pohjoisten ja läntisten rajanaapuriensa kanssa (juuri varmistaakseen valtakunnalle helposti puolustettavat rajat).
Kuten edellä oli puhetta, valtakunnan aluetta laajennettiin Britanniassa ja Daciassa.
Viime aikoina on tuotu esiin, että roomalaisilla oli erilaisia taloudellisia intressejä ja sitä kautta kiinnostusta vallata tai dominoida näitä alueita (esim. metallien ja jalometallien takia).
Sotilaat pyritään pitämään rajaseuduilla (poissa politiikasta). Keisarit estävät loistavien sotilasurien syntymiset.
Rajojen pysyttäminen rauhallisina.
Valloitussotien jälkeen rajat onnistuttiin pitämään suhteellisen rauhallisina.
Rooman rauhan aikaan mahtui myös mellakoita ja kansannousuja Galliassa, Egyptissä ja Juudea-Palestiinassa.
Hallitsijavaihdokset eivät aina sujuneet rauhanomaisesti, vaan niiden yhteydessä syntyi sisällissotia vallantavoittelijoiden kesken. (esim. Neron kuoltua; esim. Septimius Severuksen valtaannousun yhteydessä).
Rooma yhdisti Välimeren kulttuuriyhteisön.
Itsehallinnollisten kaupunkien liitto.
Keisarikaudella kaupunkien itsehallinto korostuu. Valtakunnasta tulee itsenäisten urbaanien yhteisöjen kokonaisuus.
Roomalaistaminen ja roomalaistuminen
Eri kansallisuuksien kanssa eläminen jo aivan alkuajoista lähtien, Italiassa oli ollut jo monia kansallisuuksia.
Muiden kansojen nousuja pyrittiin hillitsemään ja tarvittaessa nujertamaan.
Roomalaistaminen: Tietty Rooma-ideologia koko valtakunnan kansoja yhdistäväksi ideologiaksi.
Erityisesti keisarikultin ja Roma-jumalattaren kultin kautta: nämä levisivät provinsseihin.
Provinssikaupunkien paikalliset johtohahmot rekrytoitiin keisarikultin pappistehtäviin (augustales-papit).
Pappistehtävät olivat ”poliittisia” luottamustehtäviä (nykyvastine ehkä kunnalliset luottamustehtävät).
Rooma esiintyy maanpiirin rauhoittajana, kesyttäjänä ja sivistäjänä. Tämä historiallinen tehtävä oikeutti roomalaisen vallan valloitetuilla alueilla.
Vergiliuksen Aeneis-eepos on hyvä esimerkki roomalaisten itseymmärryksestä maailman valtiaina.
Roomalaisten tehtävänä on: parcere subiectis et debellare superbos
“(Muistaos, roomalainen) … armahtaa alistettuja ja nujertaa ylimieliset”. (6.853)
Plinius vanhempi (Naturalis historia 3.39.93): ei voida edes laskea miten suuressa velassa maailman kansat ovat roomalaisille siitä hyvästä, että roomalaiset ovat puhdistaneet maanpiirin sellaisista hirveyksistä kuin ihmisuhrit. Roomalla oli ennaltasinetöity tehtävä kesyttää ja yhdistää villit barbaarikansat roomalaisen rauhan alaisiksi. Uskonnollisten tapojen pehmentäminen oli osa roomalaisten suurta tehtävää.
Roomalaisten maailmanvallan saavutuksia oli kerätä kansat kanssakäymiseen ja sivistykseen (conloquia et humanitatem) ja pehmentää uskontoelämä (ritusque molliret).
Rooman valtakunnan poliittista, sosiaalista, kulttuurista ja uskonnollista yhtenäistämistä:
Roomalaistuminen levitti hellenistis-roomalaisen kaupunkikulttuurin myös länteen: temppelit, teatteri, circus, amfiteatteri, stadion, kylpylät, vesijohdot, tieverkosto.
Kreikkalais-roomalainen kaupunkielämäntapa.
Kreikka ja latina hallitsevina kielinä.
Valtakunnan jako kreikankieliseen itään ja latinankieliseen länteen: säilyi myöhäisantiikissa.
Kreikankielinen itä dominoi: vauraampi taloudellisesti ja enemmän väestöä.
Maaseutu ei roomalaistu samaan tahtiin, siellä säilyvät omat kielet ym.
Joidenkin kansojen ”nationalismia”, etnistä tietoisuutta, partikularismia:
Juutalaiset, kolme juutalaisotaa/kapinaa.
Ensimmäinen juutalaissota 66-73 (70 jaa Jerusalemin hävitys)
Välissä yksi juutalaiskapina 115-117
Toinen juutalaissota 132-135 (Bar Kokhban kapina): suuri osa juutalaisista asukkaista siirrettiin muualle valtakuntaan. Jerusalemin nimi muutettiin: Aelia Capitolinaksi, ja Iudaean provinssista tehtiin Syria Palaestinan provinssi.
Galliassa kansannousuja.
Alueellisia eroja roomalaistumisessa provinssien maaseuduilla: Egyptissä ja Kreikassa, jossa omat vahvat vanhat kulttuurit, varsin vähäistä.
Etelä-Hispaniasta merkit aikaisemmista kulttuureista hävisivät ajanlaskumme alkupuolella.
Vallanvaihdokset
Keisarivallan ongelmana oli, ettei ollut kehitetty toimivaa vallanvaihdossysteemiä.
Jokainen keisarinvaihdos oli vaarallinen ja kriittinen tilanne, josta saattoi kehkeytyä vallankaappauksia ja sisällissotia.
Monarkian pelossa perinnöllinen keisarius oli pitkään mahdoton (roomalaisten perinteinen epäluulo kuninkuutta kohtaan), ja keisarillinen valta oli piilotettava tasavaltalaisten arvonimien alle.
Augustus oli turvannut oman asemansa huolellisesti yhdistämällä oman henkilökohtaisen asemansa tasavaltalaisiin traditioihin.
Tulevan vallanperijä nimitettiin etukäteen tärkeisiin virkoihin ja kanssa- tai sijaishallitsijaksi, ja asema vahvistettiin avioliitoin ja adoptioin.
Esim. Augustus naitti tyttärensä Julian ensin ensimmäiselle seuraajakandidaatille Marcellukselle (sisarenpoika), sitten seuraavalle kandidaatille Agrippalle.
Oli mahdollista tehdä suunnitellusta vallanperijästä sijaishallitsija ja kanssahallitsija, valituttaa hänet tärkeille virkapaikoille ja hankkia erilaisia arvo- ja kunnianimiä, konsuliksi valitseminen, tribuuniksi valitseminen – myöhemmin muuttui sekin lähinnä muodollisuudeksi – arvot tulivat automaattisesti seuraajaksi valitulle.
Näin tapahtui esim. jo Julius-Claudiusten aikana.
Jos keisarilla ei ollut omaa poikaa, vallassa oleva keisari adoptoi seuraajan. Jo Augustus adoptoi esim. Tiberiuksen, poikapuolensa eli vaimonsa Livian pojan). Suvun ulkopuolelta adoptoiminen: Nerva adoptoi Ulpius Traianuksen. Näin rakennettiin jatkuvuutta.
100-luvulla keisarillinen seuraajaehdokas sai (adoption kautta) tittelin Caesar, joka nimenomaan ilmaisi, että hän on keisarin tuleva seuraaja. Myöhemmin 100-luvulla keisari saattoi ottaa tulevan seuraajansa kanssahallitsijaksi. Näin Marcus Aurelius ja Commodus olivat kanssahallitsijoina 177-180.
Sotilaat kuvaan keisarien valinnassa. Pretoriaanikaarti ja armeija.
Esim. v. 41 Claudiuksen nosti pretoriaanikaarti Caligulan murhan jälkeen tai Galban Neron kukistuttua. Nero itse nousi valtaan siten, että Claudiuksen kuoleman jälkeen hän antoi pretoriaanikohortille suuren rahalahjan, ja huudettiin sitten keisariksi.
Armeija huusi usein keisarin (tai useampia keisareita).
Senaatin tehtäväksi jäi vahvistaa valinta äänestämällä uudelle keisarille annettavista arvonimistä ja valtaoikeuksista.
Seuraaja nojasi edeltäjänsä jumalallisuuteen ja esiintyi jumalaksi julistetun poikana, divi filius.