8.9.2009
Maijastina Kahlos
AJALLISET RAAMIT
Puhutaan n. 2500 vuoden ajanjaksosta: 2000 eaa. – 500 jaa.
Teemoja, jotka toistuvat:
-Välimeren alue
-Poliittiset kokonaisuudet, valtakunnat: miten valtakunnat pysyvät koossa ja miten hajoavat, mitkä voimat pitävät niitä koossa ja mitkä hajottavat niitä
-keskuksen (keskushallinnon) ja periferian (paikallistason) suhde
-maaseudun ja kaupunkien suhde
KREIKKALAIS-ROOMALAINEN ANTIIKKI
Antiikki: antiquitas = muinaisuus, ns. vanha aika
On muutakin antiikkia! Egyptiläinen, mesopotamialainen (sumerilainen, babylonialainen, assyrialainen), foinikialainen, heettiläinen, kelttiläinen, persialainen jne.
Miten kreikkalais-roomalaisesta antiikista on muodostettu antiikin aikakausi, käsite.
Renessanssiajan oppineet (humanistit) erottivat aikaisemmasta historiasta vanhan ajan (antiikin) ja keskiajan: selkeä antiikin arvostaminen ja keskiajan väheksyminen.
Raamit AIKA:
PITKÄN KESTON HISTORIA
Pitkän keston historia
Annalistinen koulukunta (aikakauslehti Annales)
Esim. F. Braudel, La Méditerranée et le monde méditerranéen à l’époque de Philippe II, 1949.
Rethinking the Mediterranean, ed. W.V. Harris, 2005.
Välimeren alue kulttuurialueena, jonka kansat olivat kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään: kauppa, muuttoliike, kulttuuriset kontaktit, myös sota.
Elämänmuotojen yhtenäisyyden pitkä kesto, näkyy arjen historiassa arjen käytäntöjen pysyvyytenä poliittisista mullistuksista huolimatta.
Elämän käytäntöjen jatkuvuus.
Esimerkiksi: kultillinen jatkuvuus joissakin tapauksissa, pyhien paikkojen ja aikojen jatkuvuus. Monilla kulttipaikoilla oli pitkä historia
Esim. monia kirkkoja rakennettiin vanhojen temppeleiden tilalle tai temppeleitä muutettiin kirkoiksi kristilliseen kulttikäyttöön.
Mutta myös elinolojen muutoksia, esim. ympäristössä tapahtuvat muutokset.
Arkeologit tutkivat ympäristössä tapahtuneita muutoksia (maaperä, kasvillisuus, ilmasto, maan hyväksikäyttö).
Raamit: PAIKKA
VÄLIMEREN ALUE
Välimeri kreikkalaisille ja foinikialaisille 800-700-luvuilla eaa. merkittävä toiminnan ja asuttamisen alue. Välimerestä puhuttiin ”suurena merenä”.
Kreikkalaiset kutsuivat Välimerta ”meidän mereksemme”, he hemetera thalassa (Hekataioksella ensimmäistä kertaa FGrH 1 F26; Harris 2005, 15)
Rooman valtakunnan sisämeri, roomalaiset kutsuivat mare nostrum
Rooma Välimeren valtakuntana
Nimitys mediterraneum mare (ensimmäisen kerran esiintyy Isidorus Sevillalaisella n.570-636, eli 600-luvun alussa)
Piirteenä alueen merellisyys
Välimeri (Mare nostrum, Mare magnum, Mare) 3800 kilometriä pitkä idästä länteen, rantaviivaa on 22 000 kilometriä.
Välimeri yhdistävänä tekijänä:
Cicero totesi: valtava meri Oceanuksesta (Atlantilta) Pontukselle (Mustalle merelle) on kuin yksi turvallinen ja suljettu satama.
Rannikkoja pitkin purjehtiminen, kesäaikaan, purjehdusreittejä
Mustalta mereltä Gibraltarin salmeen saakka Atlantille.
Purjehdusreitit tuulien ja merivirtojen mukaan
Välimeri erottavana tekijänä: muistettava: puoli vuotta (syyskuusta maaliskuuhun) Välimeri on lähes mahdoton purjehtia.
Merirosvous.
Välimeri siis liikkuvuuden takaajana. Rannikolta jatkettiin purjehtimista sisämaahan jokia pitkin. Vielä roomalaisaikana (roomalaisten kuuluisista teistä huolimatta!) vesiväylät ovat tärkein liikkumisen muoto.
Yhteydet: kauppa ja kulttuurivaikutteiden leviäminen. Erilaisten keksintöjen ja taitojen leviäminen: esim. laivanrakennus, metallien työstäminen, kehrääminen ja kankaiden kutominen, aakkoset. Vakaissa rauhan oloissa kauppa kukoisti (merirosvot häiritsivät, laitettiin kuriin moneen otteeseen). Yhteyksiin liittyy myös sota.
Yhteydet myös Välimeren alueen ulkopuolelle. Kauppayhteydet ns. germaanikansojen kanssa, ja aina nykyisen Puolan alueille saakka. Kauppayhteydet Intiaan.
Välimeren ilmasto. Atlantti ja Sahara vaikuttavat: Atlantti tuo talvella sateita ja Sahara kesällä kuuman sirocco-tuulen. Horatius: plumbeus Auster – lyijyinen etelätuuli.
Talvella kasvillisuuden vaarana liiat sateet, kesällä kuivuus
Talven sateet saattoivat olla rajuja. Sateet ja eroosion vaara: maanviljelijät tekivät terassiviljelmiä estääkseen maata huuhtoutumasta sateen mukana.
Myös koillistuulet huhtikuusta syyskuuhun.
Yhteistä Välimeri, mutta Välimeren alueiden erilaisuus ja erilaiset vaiheet.
On korostettu, että Välimeren alue oli sarja mikroalueita/seutuja, jossa kullakin seudulla oli oma ”ekologinen lokeronsa” eli tapansa selvitä ja hankkia elantonsa.
Mutta ei pelkästään Välimeri! sillä Rooman valtakunta levittäytyi Välimeren aluetta laajemmalle Britanniaan saakka ja Reinin alueille ja Tonavan alueille.
Muut meret:
Musta Meri – kr. Póntos eúkseinos, Pontus Euxinus, vieraanvarainen meri – vastakkainen nimitys. Katsotaan usein Välimeren jatkeeksi.
Atlantin valtameri – Oceanus (Atlanticus)
Selvät rajat: Atlantin valtameri lännessä, suuret metsät Germaniassa ja Sarmatiassa (Braudel kutsuu tätä rajaa ”Euroopaksi”), skyyttien arot Etelä-Venäjällä, Sahara ja muut aavikkoalueet etelässä (tosin Sahara ei ollut sellainen laaja autiomaa antiikissa kuin nyt), Syyrian ja Arabian aavikkoalueet idässä.
Niemimaat: Pyreneiden, Apenniinien ja Balkanin niemimaat
Vuoristoisuus
Vuoristot : Pyreneet, Apenniinit, Balkan, Vähä-Aasia, Atlas, Libanonin vuoret.
Esim. Vuoristo kattaa ¾ Kreikan maapinta-alasta ja hedelmällistä tasankoa jää siis vähän.
Vuoristot rajoittavat viljeltäviä maa-alueita ja ovat liikkumisen esteenä.
Joet: tärkeitä liikkumisväyliä rannikolta sisämaahan: esim. Niili
Kreikkalaiset joet kuivuivat, uursivat uusia uomia
Italiassa hyväkulkuisia jokia: Tiber, Arno, Po (jonka ei katsottu kuuluvan Italiaan, vaan Gallia Cisalpinaan).
Elämisen ehdot:
Maanviljely: Viljelykasvien leviäminen
Pyhä kolmiyhteys: vehnä, oliivipuu, viini
-Viljaa viljelevä kulttuuri, pääravinto vilja.
Spelttivehnä (far, adoreum), triticum spelta, vehnä, jossa jyvän kuori on sitkeästi kiinni, käytettiin puurona. Kreikkalaiset kutsuivat arkaaisen ajan roomalaisia ”puuronsyöjiksi”.
Triticum-vehnä, triticum aestivum, 600-700 –luvuilta eaa. lähtien, puitiin, leivottiin leiväksi.
Viljan jauhaminen kotona tai leipomoissa.
Viljan jakelun poliittinen merkitys Roomassa keisarikaudella.
-Oliivi (olea europaea) on kotoisin Välimeren alueelta.
Oliivipuu kuivuutta kestävä, kestää huononkin maan, vaatii lämpöä, pitkä kasvuaika, antaa satoa 20 vuoden ikäisenä. Kreikkalaisten kaupunkien, polisten välisissä sodissa oliivipuiden hävittäminen oli suuri rikos.
Oliiviöljyn puristaminen, oliiviöljyn moninainen käyttö: öljylampuissa, saippuana, hajuvoitiessa, rasvana, ruuissa.
-Viinirypäle (vitis vinifera) on kotoisin Välimeren alueelta. Viini: juotiin sekoitettuna, kuumana tai kylmänä. Viininjumala Bakkhos Traakiasta, vierasperäisenä Kreikkaan. Foinikialaiset levittivät Espanjaan. Roomalaiset levittivät Galliaan ja Egyptiin.
Kasvispainotteinen ravinto
Liha harvinainen, juhlaruoka (lihaa syötiin uskonnollisissa juhlissa uhraamisen jälkeen – lihan yhteisöllisyys).
Karjanhoito: lammas (villan takia), vuohi (maidon takia)
Vesi: veden puute jatkuva ongelma
Veden kerääminen, veden keräämisaltaat (cisternae).
Veden johtaminen vesijohdoilla.
Keinokastelu, tekniikka tuli idästä.
Varoitus!
Välimeren maailman raamien hahmottamisella ja yleiskuvan antamisella en tarkoita kulttuurista ja sosiaalis-psykologista yhtenäisyyttä. (Tällaisiakin on yritetty joskus löytää).
Alueella oli antiikin aikana (ja sen jälkeen) monia erilaisia paikallisia kulttuureita.
Esim. jopa Rooman valtakunta poliittisena kokonaisuutena oli kulttuurisesti epäyhtenäinen. Valtakunnan eliitti oli varsin yhtenäinen: kielet latina ja kreikka, koulutus, ihanteet, taide ja kirjallisuus, uskonto. Mutta avoin kysymys on, miten yhtenäiskulttuuri levisi eliitin ulkopuolelle
Toinen varoitus!
Antiikin aikakautta ja kulttuuria ei tule nähdä yhtenäisenä.
Poliittis-taloudellisten ja kulttuuristen vahvojen alueiden ja painopistealueiden vaihtelu aikakausittain.
Kreikka – Vähä-aasia
Karthago 200-100 eaa.
Rooman kaupunki ja Italia
Lännessä: Pohjois-Afrikka 300-luvulla ja Gallia 300-luvulla
Itä taloudellisesti vahvoilla
Egyptin Aleksandria
Syyrian Antiokia
Konstantinopoli 330-luvulta eteenpäin
HISTORIAN ERI NÄKÖKULMIA – tapoja hahmottaa
Poliittinen historia
Sen avulla tällä kurssilla rakennetaan lähinnä raamit, joiden kautta tarkastellaan antiikin historiaa.
Aikakausijaottelut ja niiden keinotekoisuus.
Milloin antiikki ”alkaa” ja milloin ”loppuu”?
Hellenistinen kausi Aleksanterista eteenpäin – mihin saakka? Rooman valloituksiin saakka, esim. Egyptissä Rooman valtaan saakka, vuoteen 30 eaa. saakka.
Hallintohistoria: Miten poliittisia kokonaisuuksia, valtakuntia, kaupunkeja, kyliä hallitaan, miten pidetään niitä koossa?
Miten yksittäinen ihminen on käsittänyt, esimerkiksi hellenistisen valtakunnan tai Rooman valtakunnan, hallinnon ja hallitsijan?
Sotahistoria: tämä ei tarkoita vain käytyjen sotia, vaan uusi sotatutkimus pohtii myös sitä, miten sodat vaikuttavat ihmisiin ja ympäristöön, miten armeijat toimivat (tarkoittaa huoltoa, liikenneyhteyksiä, joukkojen liikuttelua), samoin tutkitaan myös.
Taloushistoria
Talouspainotteinen tarkastelutapa
Modernismin harhaa varottava: antiikissa ei ollut ilmiötä nimeltä kapitalismi.
Sosiaalihistoria, sosiaalinen rakentuminen, yhteiskuntarakenteet
Samoin on varottava moderneja käsitteitä ’luokka’, ’sääty’ (tai kannattaa muistaa puhua niistä lainausmerkeissä), mutta jotenkin on viitattava yhteiskuntaryhmiin. Antiikissa oli tietty status yhteiskunnassa.
Sosiologis-antropologinen tarkastelutapa (tuli antiikintutkimukseen joskus 1980-luvulla). Tämä lähestymistapa on tehnyt hyvää vetämällä antiikkia sieltä ylevän valkoisen antiikin jalustalta.
Naisen ja lapsen historia, perhehistoria
Orjien näkökulma
Ulkomaalaisten näkökulma, esim. metoikit Ateenassa.
Maanviljelyn, karjanhoidon, kalastuksen, merenkulun, teidenrakennuksen ym. elinkeinojen historia.
Ympäristöhistorian näkökulma: luonnon hyväksikäytön historia.
Luonto ihmisen herrana: ihminen luonnonvoimien armoilla. Luonto ja maailmanjärjestys ihmisen harkinnan ja suunnittelun ulkopuolella.
Historiaa voisi hahmottaa myös vakauden/tasapainon ja epävakauden/epätasapainon vaihteluina: saadaanko ravintoa riittävästi vai ei. Nälänhätien historia.
Olemassaolon taistelu: vesi, ravinto, taudit
Liikkumisen historia: esim. merenkulku antiikissa
Väestöhistoria: väestön kasvu, taudit, nälänhädät, ravinto, kuolleisuus, syntyvyys, elinikä.
Terveyden ja tautien historia
Arjen käytäntöjen ja tapojen historia
Eri alueiden historia, provinssien historiat, etnisten ryhmien historiat
Kulttuurihistoria (laaja käsite!)
Uskontohistoria, antiikin uskontojen kehitys
Mentaliteettien historia
Antiikin aikakautta tutkivat eri oppialat:
Filologia, historia, arkeologia, taidehistoria, uskontotiede, kirjallisuustiede jne.
Eri oppialojen rajojen hälveneminen ja kyseenalaistaminen
LÄHTEISTÄ JA TULKINNASTA JA HISTORIALLISESTA YMMÄRTÄMISESTÄ
ELI MIHIN TIETOMME ANTIIKIN MAAILMASTA PERUSTUVAT
Lähteet:
Antiikin lähteiden yksipuolisuus
Vain murto-osa on säilynyt. Tunnemme paljon teosten nimikkeitä, jotka eivät ole säilyneet.
Monet lähteet ovat säilyneet sattumanvaraisesti. Edustavuusongelma – miten edustavia ne ovat? (esimerkiksi papyrukset, piirtokirjoitukset). Pompeji esimerkkinä sattumanvaraisuudesta.
Lähteet ovat säilyneet epätasaisesti: ajallisesti ja paikallisesti. Varhaisilta kausilta vähemmän kuin ns. klassisilta kausilta. Egyptistä papyruksia enemmän kuin muualta valtakunnasta, vaikka papyruksille kirjoitettiin muuallakin.
Kirjallisuus on säilynyt tradition kautta:
Kirjallisuuden säilymisessä on hyvä ottaa huomioon, että kirjallisuus on suurimmaksi osaksi säilynyt keskiaikaisina käsikirjoituksina (joitakin antiikin aikaisina papyruksina) eli kirjallisuus on käynyt läpi melkoisen matkan näihin päiviin ja tällä on tietenkin myös oma vaikutuksensa (tosin tämä on arvioitu vähäiseksi, virheet ja muutokset vähäisiä).
Samoin on muistettava, että kirjallisuutta säilytettiin tietoisesti ja valikoivasti, eli tässä kirjallisuuden säilymiseen ovat vaikuttaneet tiettyinä aikakausina vallinneet makusuunnat. Esimerkiksi myöhäisantiikissa 300-luvulla ja 400-luvulla valikoitiin kreikkalaisten auktorien ”kaanon” (Homeros, Euripides, Platon) ja latinalaisten auktorien ”kaanon” (Vergilius, Cicero, Horatius), jotka ovat pysyneet kutakuinkin samoina vuosisatojen ajan. Eli kannattaa miettiä kuka/ketkä säilyttivät ja miksi (mikä kiinnosti: uskonto, aatteet, politiikka), mikä osa kirjallisesta kulttuurista on säilynyt.
Aina 1800-luvulle saakka tutkimusta tehtiin lähinnä kirjallisuuden perusteella. Päälähteenä on edelleen antiikin säilynyt kirjallisuus. Yleisö otettava huomioon (kirjoittaja kommunikoi yleisönsä kanssa). Kirjoittaja on aina dialogissa ympäristönsä ja yleisönsä kanssa).
On sanottu, että kirjallisuus heijastaa ympäröivää yhteiskuntaa ja todellisuutta – mutta miten se sen tekee, ei olekaan aivan yksinkertainen juttu.
Kirjailijat harvemmin kertovat sosiaalisista tai talousasioista (mutta näitäkin voi kaivaa esiin rivien välistä); he keskittyvät ”isoihin” asioihin, poliittisiin, uskonnollisiin, aatteellisiin, filosofisiin ongelmiin. Kirjalliset lähteet eliitin kirjoittamia – yläluokan historiaa, mutta lähteistä voi yrittää kaivaa esiin piirteitä myös muista yhteiskuntaryhmistä ja naisista ja lapsista, taviksista!
Tämä on pitkään heijastunut antiikin historian tutkimukseen.
Esineellinen materiaali, papyrukset ja piirtokirjoitukset kertovat enemmän arjesta. Ne ovat säilyneet satunnaisesti.
Esineellisen materiaalin osuus (arkeologia) on korostunut paljon viime aikoina, esimerkiksi arkielämän tutkimuksessa, asutuksen tutkiminen.
Piirtokirjoitukset, joita tutkii epigrafiikka, ovat siitä hedelmällinen materiaali, että niitä on paljon! (satoja tuhansia 200 000/500 000). Ja niitä löytyy jatkuvasti lisää. Ne ovat välittömästi säilyneitä (ei siis välikäsiä) dokumentteja, niitä on säilynyt kaikkialta Välimeren piiristä, Rooman valtakunnasta.
Rakennus-, kunnia-, kultilliset piirtokirjoitukset, tiilileimat, graffiitot. Hautapiirtokirjoitukset koskevat melkein kaikkia yhteiskuntaryhmiä.
Piirtokirjoituksistakin on sanottava, että esimerkiksi hautapiirtokirjoituksia pystyttivät ihmiset, joilla oli siihen varaa (kaikkein köyhimmillä ei ollut varaa tällaiseen); mutta siis kertovat jotakin ”keskiluokasta”. Piirtokirjoituksetkaan eivät kuitenkaan ole kuin satunnainen osa todellisuutta; joten tilastoja tehdessä on oltava kriittinen.
Papyrukset, joita tutkii papyrologia, on piirtokirjoitusten tavoin hedelmällinen materiaali (paljon satoja tuhansia, 500 000).
Egyptissä aavikon kuivuudessa säilyneet
Hapettomassa tilassa säilyneet papyrukset
Arkistojen tulipaloissa (esim. Herculaneum, Petra) hiiltyneinä säilyneet
Yksityiskirjeitä, laskuja, koulutehtäviä, arkistojen virallisia papereita (sopimuksia, kauppakirjoja ym.), kirjallisuutta.
LÄHTEIDEN TULKINTA JA HISTORIALLINEN YMMÄRTÄMINEN
Tutkimuksen perustana ovat lähteet (kaikki väittämät dokumentoidaan).
Mutta: tieteellinen tutkimus on ongelmakeskeistä: lähtökohtana on ongelma tai vanhan tiedon uudelleenarvioiminen, kyseenalaistaminen, tarkistaminen.
Historiantutkimuksen tarkoitus ei ole pelkästään löytää uusia ”faktoja”, tyyliin: keisari se ja se syntyi silloin ja silloin, koska piirtokirjoituksessa se ja se ilmoitetaan niin.
Vaan: myös tutkia ilmiöitä ja niiden yhteyksiä, suhteita, muutoksia, eri muutosten välisiä suhteita, pitkäaikaisia muutoksia jne; tyyliin: e.m. keskustelussa Kreikan metsistä: vähenivätkö Kreikan metsät antiikin aikana, milloin ja missä määrin, tai miten kreikkalaiset kirjoittajat kuvasivat asiaa. Tai jokin pienempi asiakokonaisuus.
Uskottava kertomus: Tutkija rakentaa kertomuksen menneisyydestä; kertomus on hyvä, jos se selittää luontevasti ja uskottavasti mahdollisimman laajasta näkökulmasta mahdollisimman paljon käsitellyistä lähteistä.
Arvoista ja arvottamisesta tutkija ei tieteellisessä tutkimuksessakaan pääse eroon. Subjektiivista.
Tutkimuksessa tavallisesti tutkija pyrkii häivyttämään itsensä jonnekin taustalle, näkymättömiin, ikäänkuin kyse olisi jostakin objektiivisesta tutkimuksesta. Mutta siellä taustalla hän kuitenkin on, ja tämän tiedostaminen on tärkeää.
Tekstien tulkinta ja ymmärtäminen:
Tekstin tulkinnassa on kaksi poolia:
• Toisaalta on kirjoittaja ja hänen aikeensa ja tunteensa. Kirjoittaja on tarkoittanut jotakin kirjoittaessaan tuon tekstin. Lukemisessa pyritään rekonstruoimaan kirjoittajan aikeet. Tekstin, oli se sitten miten uusi tai vanha, on kirjoittanut toinen ihminen.
• Toisaalta on lukija. Lukija pyrkiessään ymmärtämään tekstiä, luo siihen uuden merkityskokonaisuuden. Lukija siis luo tekstin uudelleen.
Tärkeää on erottaa teksti ja oma lukutapa.
Usein tekstiä lukiessaan lukija tarttuu tuttuihin piirteisiin ja lukee sitä ikäänkuin se olisi omaa tekstiä. Siinä on harhaan joutumisen vaara, koska tällöin lukija rupeaa helposti lukemaan tekstiä ikäänkuin se olisi omaa tekstiä, omassa maailmassa syntynyttä. Tekstiä lukiessa on jatkuvasti muistettava, että sen on kirjoittanut toinen, toisessa ajassa ja paikassa.
Tekstin kirjoittajan ja lukijan välillä on ylittämätön kuilu. Tässä mielessä tekstin täydellinen ymmärtäminen ei ole koskaan mahdollista.
Lukija tulkitsee tekstiä tässä ja nyt. Lukijan omien lähtokohtien ymmärtäminen, paljastaminen on tärkeää, pyrittäessä lähemmäs tekstin ymmärtämistä. Lukijan on siis ymmärrettävä itseään.
Lukijan on pystyttävä selittämään ja perustelemaan oma lukutapani myös muille. Tämä on tärkeää!
Traditiosta ja merkitysten antamisesta
Tutkija ei pelkästään välitä tietoa jostakin ilmiöstä, vaan myös löytää sen merkityksen, antaa sille merkityksen. Tutkija määrittelee uudestaan tutkittavan asian/ilmiön merkityksen.
Tutkija tekee tätä suhteessa aikaisempaan tutkimusperinteeseen. Mutta hän tekee tätä myös suhteessa muihin ilmiöihin, laajempiin merkityskokonaisuuksiin ja kultuurissa ja yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin ja arvostuksiin.
Tutkimustradition merkitys antiikintutkimuksessa on valtava.
Tutkimustraditio on vuosisatoja vanha, ja se ei voi olla vaikuttamatta meihin.
Tutkijan, lähteiden lukijan kokemusmaailma kaikkine piirteinen on mukana lukemisessa ja tulkitsemisessa. Siten antiikintutkijan ja opiskelijan lukutapahtumassa on mukana tutkimuksen traditio.
Tutkimuksen traditio on myös taakka. Sitä sitovampi traditio, mitä vähemmän sitä tiedostaa.
Esimerkkinä Rooman historian tutkimisesta Theodor Mommsen
Esimerkki: Kukapa ei jaottele antiikkia erilaisiin aikakausiin ja enemmän tai vähemmän lajittele niitä kukoistus- ja rappiokausiin? Samoin kukapa ei esimerkiksi ajatellessaan myöhäisantiikkia ajattelisi ainakin hetken, että se on rappion aikaa?
Mistä kreikkalais-roomalaisen antiikin historia alkaa?
Muualla maailmalla:
3000-2000 eaa. ajoitetaan urbanisoituminen
2600-1100 eaa. ensimmäisten suurvaltojen synty, pronssikauden huippu
(esim. n. 2600-2100 Egyptin vanha valtakunta, 2000-1650 keskimmäinen valtakunta, 1500-1000 uusi valtakunta)
1100-700 eaa. rautakausi
Kreikan esihistoria
Varhaisimmat löydöt Kreikasta ajoitettu 7500-7000 eaa. (mesoliittinen asutus): Argoliksessa: metsästys, kalastus, keräily.
Saman alueen asutus 6500-6000 e.a.a: karjanhoito ja maanviljely. Pysyvä asutus, kyläyhteisö.
Esihistoriaa Roomasta:
Paleoliittinen kausi: Rooman varhaisimmat asutusjäljet ovat paleoliittiselta kaudelta (piikivestä iskettyjä työkaluja ja valmistusjätettä) ennen 10 000 eaa.
Ilmasto nykyistä lämpimämpi.
Metsästys, kalastus. Ei kiinteää asutusta.
Neoliittinen kausi 10 000–1500 e.a.a
Hautalöytöjä. Keramiikkaa.
Paimentolaisuus, mutta myös: väestö jo viljeli maata ja asui pysyvästi tietyillä paikoilla.