Odysseuksen vanavedessä

Edellisessä blogauksessani ’Hercules vai konjunktiivi?’ kirjoitin toiveikkaasta porttiteoriastani. Antiikista voi innostua yllättävien asioiden kautta kuten vaikka viihde-elokuvien kautta.

Omakohtaiset porttini antiikkiin ovat olleet paitsi Troijan sodasta kertovat tarinat myös italialainen tv-sarja l’Odissea (1968). Sitä esitettiin Suomen televisiossakin joskus 1970-luvun puolivälissä, ja ihmeellistä kyllä sain katsoa sitä. (Oli monia muita mielenkiintoisia ohjelmia, joita en saanut katsoa, vaikka kaikki muut saivat – tai siltä ainakin tuntui. Ja tämä tuntuu olevan ylisukupolvinen tunne).

Odysseuksen ja Penelopen esittäjät Bekim Fehmiu ja Irene Papas olivat karismaattisia, Penelopen silmämeikki upea, ja italian kieli oli niin kaunista ja sointuvaa. Kohtaukset olivat taianomaisia, jännittäviä ja mieleenpainuvia. Seikkailu Polyfemoksen luolassa oli niin hurja, että toistui tietysti painajaisunissa, varsinkin se kun Polyfemos valtavilla käsillään tavoittelee Odysseuksen miehiä, jotka pakenevat luolan nurkkiin. L’Odissea tuntuu kestävän uudelleenkatsomista lähes neljänkymmenen (sic!) vuoden tauon jälkeen. Kohtaukset ovat hidastempoisempia kuin nykyään.

Toinen lapsuuden antiikkikokemus oli Pier Paolo Pasolinin elokuva Edipo re (Kuningas Oidipus,1967). Sekin näytettiin Suomen televisiossa samoihin aikoihin kuin L’Odissea (tai ehkä aikaisemmin?). Elokuvan autiot rujot maisemat korostivat tarinan lohduttomuutta. Siitä jäi kaihertamaan Oidipuksen epäoikeudenmukainen osa: yrittäessään välttää kohtaloaan Oidipus vain varmisti sen toteutumisen.

 

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.