Nuoruus

J.M. Coetzeen Nuoruus (Otava 2003, Youth, Scenes from Provincial Life II, 2002, suomentanut Seppo Loponen, ) on omaelämäkerrallinen romaani. Coetzee kertoo John-nimisen nuoren miehen opinnoista ensin Etelä-Afrikassa, sitten työelämästä Lontoossa, ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tunteista, rakkauden etsinnästä, kaipuusta Suuren Taiteen tekemiseen.

Nuori John opiskelee matematiikkaa ja siinä samassa kirjallisuutta. Osana tutkintoa hän opiskelee myös latinaa. Kreikkaa hän tyytyy ihailemaan:

Kreikan kieli ja puhdas matematiikka ovat hänestä jaloimmat aineet, mitä yliopistossa voi opiskella. Hän kunnioittaa kaukaa kreikan kielen lehtoreita, joiden kursseja hän ei voi käydä …

Sen sijaan latinan opintoihin kuuluvat Rooman historia osoittautuu kompastuskiveksi:

Ilman faktoja ei ole historiaa, eikä John ole koskaan ollut etevä faktoissa; kun koittaa tenttiaika ja häntä kehotetaan esittämään käsityksiään, mikä aiheutti mitäkin Rooman imperiumin loppupuolella, hän tuijottaa onnettomana tyhjää paperia.

1960-luvun alussa John pakenee Etelä-Afrikan ahdistavaa tilannetta Lontooseen. Siellä hän haikailee kirjailijan urasta, mutta käytännön pakosta on mentävä töihin. John päätyy ohjelmoijaksi IBM:lle, reikäkorttien pariin. Samalla hän tekee kirjallisia kokeiluja, opinnäytettä kirjallisuudesta,

Kun lukee Coetzeen muisteluita, miettii, miksi nuoruutta niin kovasti ihannoidaan. Ihminen on kokematon, epävarma ja haavoittuvainen. John yrittää kaikkea, sopeutua, kirjoittaa, tavata naisia, saada ystäviä. Hän ihailee Lontoon ihmisvilinässä vastaantulevia sulavan salamyhkäisiä naisia ja erityisesti pitkiä, hunajaihoisia ruotsalaisia.

Nuoruus on tuskallista ja nautinnollista luettavaa, Nautinnollista tietysti, koska proosa soljuu kauniisti (suomennos on erinomainen), tunnelmat ja oivallukset on kiteytetty tiiviisti. Tuskallista on lukea Johnin tragikoomista sätkyilyä sinne tänne. Coetzee ei anna armoa nuorelle minälleen, vaan repii auki hämillisimmätkin tilanteet (esimerkiksi kuvaukset muutamasta naisseikkailusta ovat eeppisen noloja) ja typerimmät luulot (Coetzee ruotii Johnin yleviä käsityksiä kärsivistä boheemeista taiteilijoista ja näiden kiihottavista, vaistojensa varassa elävistä naisista). Omaelämäkerrallisuuteen kannattanee suhtautua lavealla mielellä: ennen kaikkea tämä on kaunokirjallisuutta. Ulkopuolisuutta ja epävarmuutta kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa Coetzee kuvaa näin:

Varmasti on olemassa jokin ele, jokin yksinkertainen vastavuoroisuus, mutta hän ei keksi sitä, tai ehkei tahdo keksiä, ja pian alkaa olla myöhäistäkin. Mikä häntä vaivaa? Miksi hän tekee arkisimmatkin asiat itselleen niin vaikeiksi? Jos vastaus kuuluu, että se on hänen luontonsa, niin mitä iloa sellaisesta luonnosta on? Miksi hän ei muuta luontoaan?

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.