Tunnustuksettomuus

vartija.jpg

Guy Haarscher, Tunnustuksettomuus, suom. Tapani Kilpeläinen, 23 45 niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2006, 142 sivua. (Ranskankielinen alkuteos La laïcité, Presses Universitaires de France 1996 & 2005)

Julkaistu Vartijassa 1 / 2007

Ranskassa säädettiin vuonna 1905 laki, jonka mukaan valtio kohtelee puolueettomasti ja yhdenvertaisesti kaikkia uskontoja ja uskonnottomia maailmankatsomuksia. Guy Haarscherin Tunnustuksettomuudesta julkaistiin vuonna 2005 uusi laitos Ranskan satavuotisen tunnustuksettomuuden kunniaksi. Ranskaksi tämä julkisen vallan puolueettomuuden periaate on laïcité, suomeksi sen voi kääntää tunnustuksettomuudeksi.

Juuri suomennettu Tunnustuksettomuus pohtii julkisen vallan suhdetta uskontoihin.  Kirjan kirjoittaja on Brysselissä professorina toimiva Guy Haarscher, joka on tutkinut moraali-, yhteiskunta- ja oikeusfilosofiaa erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Haarscher selostaa tunnustuksettomuuden vaiheita ja siitä käytyjen keskusteluja ja kiistoja Ranskassa. Hän esittelee myös tilannetta useimmissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi hän pohtii tunnustuksettomuuden suhdetta moraaliin, uskonnonvapauteen ja ilmaisunvapauteen.

Ranskassa tunnustuksettomuuden periaate toteutettiin jo yli sata vuotta sitten, kun taas Suomessa kahdella uskonnollisella yhteisöllä – evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella uskontokunnalla – on edelleen erityissuhde julkiseen valtaan.

Haarscherin Tunnustuksettomuuden puolueettoman pohdiskeleva ote on tervetullut uutuus, sillä mitään tämän kaltaista ei ole aikaisemmin suomeksi ilmestynyt. Haarscher selvittelee tunnustuksettomuuden yhteiskuntafilosofisia perusteita ja pohtii mm. sitä, miksi julkisen vallan ei tule sitoutua mihinkään uskontoihin ja maailmankatsomuksiin.

Tunnustuksettomuus avaa uuden lähestymistavan keskusteluun, joka Suomessa on jämähtänyt ”kirkko eroon valtiosta” -mantraan. Suomessa vaatimukset tunnustuksettomasta valtiosta leimataan virheellisesti usein vasemmistolaisiksi, ateistisiksi tai jopa uskonnonvastaisiksi. Monet ”kirkko eroon valtiosta” -tason vaatimukset ovat varmasti tätä olleetkin. Tunnustuksettomuus ei kuitenkaan ole ateismia eikä uskonnonvastaisuutta. Tunnustukseton valtio ei voi olla ateistinen eikä toimia uskontoa tai uskontoja vastaan. Tunnustuksettomuus on periaate, jonka mukaan julkinen valta ei aseta mitään uskontoa tai uskonnotonta maailmankatsomusta erityisasemaan, vaan kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti ja takaa jokaiselle omantunnonvapauden. Sillä ei ole siis mitään tekemistä Vapaa-ajattelijoiden liiton kaltaisen dogmaattisen ateismin kanssa.

Nyt olisi syytä herätä siihen, että Suomi ei ole enää sama harvapiirteinen luterilainen maa kuin ennen. Elämme nykyään varsin monimuotoisessa ja monikulttuurisessa maassa, jossa kahden uskonnollisen yhteisön erityissuhde julkiseen valtaan sotii uskonnollisen ja katsomuksellisen yhdenvertaisuuden ihanteita vastaan. Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen uskontokunnan erityisasema näkyy monenlaisina, useimmiten symbolisina, epäkohtina. Esimerkiksi eduskunnan istuntokausi aloitetaan jumalanpalveluksella. Erityisasemassa olevilla uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus vihkiä avioliittoon, toisilla ei. Suomen tilannetta ja erityisaseman aiheuttamia epäkohtia esitellään Tunnustuksettomuuden suomenkielisen laitoksen esipuheessa.

Tunnustuksettomuutta lukiessa (s. 26) huomioni kiinnittyy kuuluisaan sitaattiin compelle intrare, joka on latinankielinen käännös kreikan sanoista a)na/gkason ei)selqei¤n  (anánkason eiseltheîn) Luukkaan evankeliumin pitovertauksessa (Luuk. 14:23). 400-luvun alussa kirkkoisä Augustinus käytti sanoja compelle intrare oikeutuksena donatolaisten kristittyjen pakkokäännytykselle valtavirtakristillisyyteen. Sanoilla on siis pitkä surullinen vaikutushistoria. Nykyisessä Raamatunkäännöksessä kohta kuuluu: ”Silloin Herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi’”. Onko nykyisessä käännöksessä haluttu sanoutua irti sanojen compelle intrare synkästä vaikutushistoriasta vai häivyttää pois mielistä pakkokäännytys, tuo vähemmän mieluisa osa kristinuskon historiaa? Sekä kreikan a)nagka/zw (anankázo) että sen latinankielinen käännös compello viittaavat todella pakottamiseen ja ahdistamiseen, jopa voimakeinoihin; ’vaatiminen’ on tällöin melkoisen kesy suomennos.

Antiikintutkijana Haarscherin Tunnustuksettomuus herättää myös ajatuksia kreikkalais-roomalaisen antiikin perinnöstä. Julkisen vallan ja uskonnon nivoutuminen yhteen menneisyyden yhteiskunnissa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Näin oli myös antiikin kreikkalaisissa poliksissa ja roomalaisessa res publicassa. Kreikkalais-roomalaisen antiikin perintöä pitää tietenkin punnita kriittisesti. Julkisen vallan ja uskonnon avioliitto on antiikin synkkää jälkivaikutusta. Pilke silmäkulmassa voisi väittää, että kahden kristillisen uskontokunnan erityisasema Suomessa on antiikin ”pakanallista” jäämistöä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.