Roomalaiset naiset uskonnollisina toimijoina

Julkaistu Naistutkimus-lehdessä 4 (2001)
Marja-Leena Hänninen, Women as Worshippers of Juno. From the Mid-Republican to the Augustan Era, Helsinki 2000, 160 sivua.

Kreikkalais-roomalaisen antiikin uskonnot ja naisten toiminta erityisesti ns. itämaisten mysteeriuskontojen piirissä ovat viime vuosikymmeninä olleet hyvin suosittu aihe antiikintutkimuksessa. Sen sijaan naisten rooli roomalaisessa uskonnossa on mittavassa tutkimustraditiossa saanut vähemmän huomiota, koska roomalainen uskonto on pitkään tutkimuksessa leimattu jäykäksi, formalistiseksi ja epäemotionaaliseksi. Antiikintutkijat ovat yleensä olleet kiinnostuneempia naisten osallistumisesta mysteeriuskontoihin (mm. Isiksen ja Magna Materin kultteihin), koska tunteisiin vetoaviksi, uutta luoviksi ja emansipatoriksiksi tulkitut mysteeriuskonnot ovat olleet tutkimuksessa seksikkäämpi aihe.

Marja-Leena Hänninen arvioi naisten suhdetta roomalaiseen uskontoon uudelleen viime vuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan Women as Worshippers of Juno (Helsingin yliopisto, yleinen historia). Hänen väitöskirjansa käsittelee naisten toimintaa Juno-jumalattaren kulteissa Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tasavallan ajan puolivälistä eli puunilaissotien ajasta keisari Augustuksen aikaan saakka. Tutkimuksen pääpaino on naisten julkisessa toiminnassa, erityisesti julkisissa juhlissa ja seremonioissa, joihin naiset näkyvästi osallistuivat. Hänninen kuitenkin kirjoittaa myös Junon vaikutuksesta yksilön elämän eri vaiheissa, naisen eri rooleissa morsiamena, vaimona ja äitinä; roomalaisille naisille Juno oli erityisesti synnyttämisen suojelijatar.

Hänninen käsittelee naisten osuutta Junon kulteissa lähinnä kolmessa eri kontekstissa, roomalaisen yhteisön vuotuisissa juhlissa, lepytysriiteissä ja vuosisataisjuhlissa. Naiset osallistuivat Junon kunniaksi joka vuosi säännöllisesti vietettyihin juhliin, mm. matronaliaan, jota vietettiin 1. maaliskuuta eli vuoden ensimmäisenä päivänä roomalaisten vanhan kalenterin mukaan, ja lupercaliaan, jota vietettiin 15. helmikuuta, sekä Nonae Caprotinae -juhlaan, jota vietettiin 7. heinäkuuta. Roomalaiset naiset kuitenkin toimivat aktiivisesti myös poikkeuksellisissa uskonnollisissa riiteissä, ns. lepytysriiteissä. Roomalaiset suorittivat lepytysriittejä silloin, kun he arvelivat jumalien jostakin syystä vihastuneen Roomalle. Jumalten epäsuosion merkkeinä, enteinä (prodigia) pidettiin erilaisia luonnon normaalista järjestyksestä poikkeavia ilmiöitä, kuten nälänhätiä, kulkutauteja, maanjäristyksiä, oudonvärisiä sateita, epämuodostuneita lapsia ja merkillisesti käyttäytyviä eläimiä. Naiset osallistuivat Juno-jumalattaren lepyttämiseksi toimitettuihin rituaaleihin, erityisesti Hannibalia vastaan käydyn toisen puunilaissodan aikana. Hänninen esittelee myös naisten osallistumista keisari Augustuksen aikana vuonna 17 e.a.a järjestettyihin vuosisataisjuhliin (ludi saeculares). Roomalaiset naiset olivat mukana vuosisataisjuhlien aikana Junolle toimitetuissa rituaaleissa, joiden tarkoituksena oli turvata koko Rooman valtion hyvinvointi ja yhteisön jatkuvuus. Hänninen osoittaa, että lepytysriiteissä ja vuosisataisjuhlissa naiset olivat mukana virallisina toimijoina, koska he osallistuivat rituaaleihin Rooman senaatin valtuuttamina.

Antiikin naisia tutkivan ongelmana on aina lähteiden niukkuus ja rajoittuneisuus. Hänninen onkin joutunut käymään läpi valtavan määrän antiikin kirjallisuutta, pääasiassa historiankirjoitusta (mm. Livius ja Polybios), tietokirjallisuutta (mm. Varro ja Macrobius) ja runoutta (mm. Ovidius) etsiessään kuvauksia naisista roomalaisen uskonnon toimijoina. Tietomme naisten toiminnasta roomalaisessa uskonnossa perustuvat lähinnä miesten kirjoittamiin mainintoihin naisten toiminnasta siellä täällä antiikin kirjallisuudessa. Antiikin historiankirjoituksessa naiset nostetaan esiin ennen kaikkea kriisiaikoina: mieskirjoittajat kiinnittävät huomiota naisten toimintaan lähinnä silloin, kun naisten toiminta ylittää naisten käyttäytymiselle yleisesti asetetut normit. Niinpä lähdekirjallisuudessa säännölliset uskonnolliset rituaalit, kuten vuotuisjuhlat, jäävät yleensä vähemmälle huomiolle kuin poikkeukselliset riitit. Toinen tulkintaongelma liittyy myöhäisen tasavallan ajan ja keisarikauden kirjallisuuteen, joka kuvaa aikaisemman keskitasavallan ajan uskontoa – tietenkin oman aikansa uskonnon näkökulmasta. Hänninen täydentää kirjallisuuden antavaa kuvaa piirtokirjoitusmateriaalilla (esim. Junolle omistetut piirtokirjoitukset) ja arkeologista aineistolla (esim. jumalille annetut votiivilahjat).

Naiset toimivat Junon kulteissa yleensä kollektiivisesti. Matroonat eli laillisesti naimisissa olevat vapaasyntyiset naiset olivat tärkein Junon kulteissa toiminut naisryhmä. Kuitenkin Nonae Caprotinae -juhlaan osallistuivat vapaasyntyiset naiset ja orjattaret yhdessä. Hänninen toteaa, että naisen yhteiskunnallinen asema korostuu selvimmin poikkeuksellisissa lepytysriiteissä ja vuosisataisjuhlissa. Yleensä roomalaisen uskonnon riiteissä rituaalin toimitti yksi henkilö, pappi, mutta Hännisen tutkimissa juhlissa naisten kollektiivi, naiset yhdessä, suorittivat rituaalin koko yhteisön puolesta. Hänninen osoittaa, että naiset eivät hänen tutkimissaan Junon kulteissa toimineet millään erityisellä, vain naisille varatulla uskonnon alueella, naisten uskonnon sfäärissä, vaan he olivat tiiviisti integroituneita Rooman valtionuskontoon.

Antiikin historian tutkijan painolastina on pitkä maineikas tutkimustraditio, mutta toisaalta antiikintutkijalla on haasteenaan arvioida kriittisesti edeltävien tutkijasukupolvien käsityksiä uudelleen. Antiikin uskontohistorian tutkimusta on pitkään leimannut aidon, alkuperäisen roomalaisen uskonnon etsintä, ja tähän traditioon Hänninen suhtautuu perustellun kriittisesti. Naiset ja roomalainen uskonto on vaikea tutkimusalue, jossa tutkijan on hallittava paitsi historiantutkimus ja uskontohistoria, klassiset kielet latina ja kreikka sekä naistutkimus. Alansa halliten ja lähdemateriaalinsa tuntien Hänninen osoittaa, että miten merkittäviä huomioita vaikeasti tulkittavasta niukasta lähdemateriaalista voi tehdä. Historioitsijana hän on onnistunut hahmottamaan oman näkemyksensä ja koherentin kokonaiskuvan roomalaisen uskonnosta ja naisten toiminnasta osana Rooman historiaa, erityisesti kokoavassa luvussa Continuity and Change, ja hän selviää hyvin niin kovin kolutun antiikintutkimuksen tradition läpi.

Maijastina Kahlos

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.