Roomalaisen keisarin apoteoosi

ROOMALAISEN KEISARIN APOTEOOSI (JUMALAKSI TULEMINEN)

Maijastina Kahlos

Esitelmä Glossa ry:n seminaarissa “Keisari-idea Euroopan historiassa” 11.5.1998

(Lyhennelmä esitelmästä julkaistu Glossae-lehdessä 3 /1998) 
1. Johdatus

Roomalainen keisari julistettiin jumalaksi kuolemansa jälkeen eli hän koki apoteoosin (kreikaksi ‘apotheosis’), muuttumisen jumalaksi. Antiikissa vallinneen käsityksen mukaan ihmisestä, yleensä hallitsijasta, saattoi kuolemansa jälkeen (joskus jo eläessään) tulla jumala. Apoteoosissa ihminen nousi jumalien luo taivaaseen, usein itse asiassa tähdeksi tähtitaivaalle. Roomalaisen keisarin jumalaksi korottaminen oli erityinen virallinen, senaatin tekemä päätös, josta käytettiin latinassa nimitystä consecratio. Konsekraatio oli sakraalioikeudellinen toimenpide, jossa asia, esine tai ihminen siirrettiin inhimillisen oikeuden piiristä jumalallisen oikeuden (ius sacrum) piiriin. Kun keisari konsekroitiin, hänet siis siirrettiin jumalallisen piiriin eli liitettiin jumalaksi valtion jumalien joukkoon. Hänestä tuli jumala, divus, ja hän sai oman kulttinsa, keisarikultin, roomalaisen valtionuskonnon piirissä. Keisarin jumalaksi julistamisen seremonia sekä hänen taivaaseennousunsa kuvasto ja ideologia olivat keisarikultin perusta.

Keisarin jumalaksi korottaminen ja hänen taivaaseennousunsa kuvaukset, kuten muutkin keisarikultin rituaalit, heijastavat keisarin asemaa roomalaisessa yhteiskunnassa. Kun keisarin asema muuttui, keisarikultti sai uusia muotoja, sillä kun poliittiset olosuhteet vaihtelivat, muuttui myös tapa määritellä keisarin asema.

Keisariapoteoosin edeltäjiä. Hallitsijanpalvonta oli ollut vakiintunut käytäntö Lähi-idän kulttuureissa (mm. Egyptissä ja Babyloniassa) ja myöhemmin hellenistisissä valtakunnissa (esim. Aleksanteri Suuren palvonta). Kreikkalaiset olivat kunnioittaneet kaupunkiensa perustajia, muinaisia kuninkaitaan ja heroksiaan (esim. Akhilleusta ja Heraklesta) kulteilla. Roomassa kaupungin tarunomaisen perustajan Romuluksen ja muutamien muiden kuningasajan myyttisten hahmojen lisäksi ei tasavallan aikana virallisesti palvottu ketään ihmistä, ei elävää eikä kuollutta. Yksityisissä yhteyksissä perheen piirissä palvottiin vainajia, jotka käsitettiin kollektiivisesti eräänlaisiksi jumaliksi (di manes, di parentum) ja isän eläessä perheen isän geniusta.

C. Iulius Caesar oli ensimmäinen senaatin virallisesti jumalaksi julistama divus. Tasavallan loppuaikoina oli Roomaan levinnyt käsityksiä hallitsijoiden ja suurmiesten jumalallisuudesta ja astraalista kuolemattomuudesta. Cicero muokkasi näitä käsityksiä roomalaiseen asuun: hänen mukaansa suurmiehet, jotka olivat tehneet palveluksia valtiolle, ansaitsivat kuolemattomuuden.
Kahden ensimmäisen divuksen, Caesarin ja Augustuksen, hautajaiset ja konsekraatiot olivat esikuvina myöhempien keisareiden jumalaksi julistamisen prosessille. Keisarin jumalaksi julistamisen ja taivaaseenousun seremonia kehittyi ensimmäisellä vuosisadalla ja vakiintui keisarikultin ja keisarillisen poliittisen teologian osaksi toisella vuosisadalla. ¬Keisari pääsi jumalten joukkoon aina vasta kuoltuaan. Roomassa elävää keisaria ei palvottu jumalana, vaan hänen geniukselleen suoritettiin uhreja. Keisarin geniuksen kultista tuli osa valtion virallista uskontoa ja eräänlainen uskollisuudenosoitus valtiovallalle. Kuoleman jälkeen keisaria odotti jumalaksi julistaminen ja taivaaseennousu edeltäjänsä tavoin. Keisarin lisäksi voitiin divinisoida myös hänen sukulaisiaan, erityisesti 100-luvulla. Ensimmäisellä vuosisadalla konsekroitiin ainoastaan viisi keisaria, kun taas toisella vuosisadalla divinisoitiin lähes jokainen keisari.

2. Keisarin jumalaksi julistaminen

Roomalaisessa keisariapoteoosissa näkyy selvä kolmijakoisuus hautajaisiin, jumalaksi julistamisen päätökseen ja taivaaseennousuun.

Keisarin hautajaiset olivat tärkeä siirtymäriitti, jossa vanhan ja uuden keisarin asema määriteltiin. Edesmennyt keisari siirtyi valtion jumalaksi ja hänen seuraajansa peri vallan. Keisarin hautajaisseremonioilla valmisteltiin keisarin jumalaksijulistamista.

Keisarin viimeinen matka. Keisarille järjestetyt julkiset hautajaiset muistuttivat perinteisiä roomalaisen senaattorin hautajaisia. Ero oli vain hautajaisten mittakaavassa. Poikkeustapauksissa keisarit saatettiin haudata kaksi kertaa, yksityisesti, jolloin poltettiin ruumis, ja sitten julkisesti, jolloin poltettiin vahakuva.

Keisarin ruumis tai ruumista korvaava vahakuva kuljetettiin Palatiumilta Forum Romanumille, jossa se asetettiin puhujalavalle (Rostra). Keisarin sukulainen, yleensä hänen seuraajansa piti hautajaispuheen, laudatio funebris, jossa kerrottiin vainajan  hyveistä. Forumilta keisarin ruumis tai kuva kuljetettiin vaunuissa Mars-kentälle. Hautajaiskulkueessa kannettiin keisarin myyttisten esi-isien ja Rooman sankareiden kuvia. Mars-kentällä seurasi joukko sotilaallisia seremonioita, sillä keisari oli ennen kaikkea imperator, armeijan ylipäällikkö.Tärkein tapahtuma oli decursio circa rogum, jossa armeijan valikoidut joukot marssivat tai ratsastivat rovion ympäri. Tunnetuin kuvaus tästä seremoniasta on Antoninus Piuksen pylvään jalustan reliefissä.

Mars-kentälle oli rakennettu erityisiä rakennuksia keisarin polttohautausta varten, mm. upea monikerroksinen rovio, johon oli ladottu kultakankaita, norsunluukaiverruksia, maalauksia ja patsaita, parfyymeja, suitsukkeita, hedelmiä ja yrttejä, ja keisarin ruumis tai kuva poltettiin. Rovio on yleinen symboli konsekraation kunniaksi lyödyissä rahoissa. Hautajaisten huippukohdassa rovio sytytettiin ja roviosta päästettiin irti kotka lentämään taivaalle merkkinä keisarin noususta jumalien luo. Keisari haudattiin mausoleumiin, jonne päätyivät myös keisariperheen muut jäsenet. Keisarin kuoleman takia julistettiin koko yhteiskuntaa koskevan surutila, iustitium.
Todistaja. Jumalaksi julistamiseen liittyi ihmetapahtuma, keisarin häviäminen maan päältä ja taivaaseen nouseminen, joka vaati todistajan. Ensimmäisellä vuosisadalla hautajaisten yhteydessä saattoi esiintyä todistaja, joka vannoi nähneensä keisarin sielun kohoavan roviosta taivaalle. Näin tapahtui Augustuksen hautajaisissa, jossa eräs entinen preetori Numerius Atticus vannoi nähneensä Augustuksen sielun nousevan taivaaseen. Samoin Caligulan siskon Drusillan hautajaisissa vuonna 38 esiintyi todistaja Livius Geminus, jonka lausunnon perusteella Drusilla julistettiin jumalaksi.

Jumalaksi julistaminen. Uuden keisarin pyhä velvollisuus oli tehdä senaatille aloite edeltäjänsä jumalaksi julistamisesta. Senaatti valmisteli konsekraatiota epävirallisesti jo ennen hautajaisia, mutta virallinen päätös julkistettiin hautajaisten jälkeen. Hautajaisseremonian kulku vaikutti taivaaseennousun uskottavuuteen. Päätöksen konsekraatiosta teki aina senaatti, joka oli ylin uskonnollinen viranomainen ja joka hyväksyi uudet jumalat ja kultit Rooman valtionuskonnon piiriin. Senaatin asemaa konsekraation toimeenpanijana ei asetettu kyseenalaiseksi, ja konsekraatio tapahtui aina senaatin toimesta. Yleensä kuolleen keisarin konsekroiminen tapahtui kaikessa yhteisymmärryksessä, mutta senaatti saattoi jättää keisarin konsekroimatta, kuten kävi Tiberiuksen kohdalla, tai tehdä sen vastahakoisesti, esim. Trajanuksen ja Hadrianuksen kohdalla. Senaatti saattoi näin korostaa omaa poliittista asemaansa. Jumalaksi julistaminen oli eräänlainen kuolemanjälkeinen oikeudenkäynti, jossa senaatti eräänlaisena kuolleiden keisareiden tuomioistuimena pääsi langettamaan viimeisen tuomionsa edesmenneestä keisarista ja tämän hallinnosta. Näin senaatti sai kuoleman yli symbolisen ja moraalisen ylivallan itsevaltiaasta keisarista. Konsekraatio oli siis osa senaatin ja keisareiden välistä poliittista kanssakäymistä, jossa määriteltiin keisarin ja senaatin rooleja ja rajoja.

Keisarikauden alussa konsekraatiosta käytiin paljon keskustelua eikä jumalaksi julistaminen ollut jokaisen keisarin kohdalla itsestään selvä. 100- ja 200-luvulla konsekraatiosta tuli sitten yleinen käytäntö, jota ei enää asetettu kyseenalaiseksi. 200-luvulla senaatti ei enää kieltäytynyt divinisoimasta keisaria. Senaatin asema heikkeni 100-ja 200 -luvuilla, ja senaatin päätöksestä tuli poliittinen muodollisuus, jolla siunattiin keisarin elämäntyö.

Vallan legitimaatio.  Divinisoimalla edeltäjänsä uusi keisari legitimoi oman valtansa. Esiintymällä jumalaksi julistetun edeltäjänsä poikana, divi filius ja suosimalla tämän kulttia hän vahvisti omaa asemaansa. Näin keisarit pyrkivät hankkimaan senaatin myötämielisyydestä ja edeltäjän jumalallisuudesta asemalleen oikeudellisen perustan. Konsekraatio oli siirtymäriitti siinä mielessä, että siinä kuollut keisari siirtyi jumalaksi, ja hänen valitsemansa seuraaja otti hänen paikkansa hallitsijana. Hallitsijan hautajaiset olivat tärkeä osa vallanvaihtoa, jossa uusi hallitsija peri edeltäjänsä vallan ja auktoriteetin. Esim. samaan tapaan 1500-luvun Ranskassa katsottiin kuninkaan vallan vaihtuvan nimenomaan hautajaisissa eikä vanhan kuninkaan kuollessa tai uuden hallitsijan kruunajaisissa.

Politiikkaa ja ihanteita. Konsekraatioriitin kuolemanjälkeisessä oikeudenkäynnissä keisari vedettiin vastuuseen hallinnostaan. Hänet joko kirottiin ja julistettiin valtion viholliseksi tai hän korotettiin jumalaksi. Esimerkiksi Augustuksen kuoltua käytiin senaatissa eräänlainen oikeudenkäynti, jossa Augustuksen seuraaja Tiberius puhui vainajan puolesta ja esitti todisteina testamentin, Augustuksen ”muistelmat” Res Gestae ja muita dokumentteja. Senecan satiirissa Apocolocyntosis on kuvaus jumalten kokouksesta, jossa jumalat senaattorien tapaan käsittelevät Claudiuksen ottamista jumalten joukkoon ja Juppiter johtaa kokousta. Divus Augustus pitää puheenvuoron Claudiusta vastaan luetellen tämän rikokset ja vaatien rangaistusta. Jumalat äänestävät, ja Claudius karkoitetaan manalaan.

Roomalaisten hyviksi tulkitsemat keisarit saavuttivat jumalallisen aseman ja kuolemattomuuden. Hyvää keisaria kutsuttiin tasavaltalaiseksi kun taas itämaisuus taas oli klisee, jolla kirjailijat tuomitsivat huonona pidetyn keisarin. Hyvät ”tasavaltalaiset” keisarit olivat pysyneet hyvissä väleissä senaatin kanssa. Tasavaltalaisten ihanteiden mukaan keisarin toiminnalla oli sääntönsä ja rajansa. Virtus (kreikaksi arete), hyve erotti hyvän hallitsijan tyrannista ja näkyi keisarin hyvissä teoissa, joista apoteoosi oli sitten palkinto. Nimenomaan virtus nosti ihmisen jumalien joukkoon. Esikuvana oli Herakles, joka toimittuaan ihmiskunnan hyväksi saavutti kuolemattomuuden. Hallitsija nähtiin Lain, Järjen (Logos) tai Viisauden ruumiillistumana, joka oli lähetetty taivaasta maan päälle. Hallitsija oli välittäjä alamaistensa ja jumalien välillä ja toi maan päälle järjestyksen, joka oli harmoniassa kosmisen järjestyksen kanssa.

Keisarin jumalaksi korottamisen edellytyksenä oli tapahtuman ja keisarin jumalallisuuden uskottavuus. Keisarilla piti olla karismaa, luonnetta, käytöstä ja ominaisuuksia, jotka todistivat jumalallisuudesta. Senecan satiirissa Apocolocyntosis kaikkea muuta kuin edustava Claudius ei voi olla jumalallinen ulkomuotonsakaan puolesta, kuten Seneca antaa Divus Augustuksen todeta. Seneca ei vastustanut apoteoosia sinänsä, vaan sellaisen ihmisen divinisoimista, jolta puuttuivat siihen edellytykset ja ennen kaikkea stoalaisen viisaan ominaisuudet.

 

3. Keisarin taivaaseennousu

Ad astra – tie tähtiin. Keisari liittyi jumalien joukkoon nousemalla taivaaseen. Ajan yleisen käsityksen mukaan sielut siirtyivät tähtien muodossa takaisin tähtitaivaalle, josta ne olivat laskeutuneet maan päälle. Kun keisari kuoli, ilmestyi taivaalle uusi tähti tai komeetta merkkinä hänen taivaaseennousustaan. Manilius sijoittaa Caesarin ja Augustuksen Linnunradan autuaitten joukkoon, ja Plinius nuorempi kirjoittaa panegyyrissään keisari Trajanukselle, että tämän paikka oli oleva tähdissä.

Caesarin kuoleman jälkeen ilmestyi taivaalle pyrstötähti seitsemäksi päiväksi. Tätä ilmiötä pidettiin merkkinä Caesarin jumalallisuudesta ja siitä, että hänen sielunsa oli otettu vastaan taivaassa. Tähti esiintyy myös Caesarin kunniaksi lyödyissä rahoissa, ja Ovidiuksen kuvauksessa Caesarin apoteoosista Caesarin sielu lentää äitinsä Venuksen sylistä kuuhun muuttuen pyrstötähdeksi.
 

Keisari vaununajajana. Keisarin sielu tarvitsi matkalleen taivaaseen kulkuvälineen tai sielunkantajan. Aurinkovaunut tai auringonjumalan lintu, kotka, aarnikotka tai feeniks-lintu kuljettivat keisarin taivaaseen. Reliefeissä ja konsekraation kunniaksi lyötetyissä rahoissa keisari nousee taivaaseen nelivaljakon tai parivaljakon vetämissä vaunuissa tai ratsastaen. Vaunuja vetävät hevoset saattoivat olla siivekkäitä, jolloin niiden esikuvana oli siivekäs Pegasos. Septimius Severuksen kerrottiin nähneen ennen kuolemaansa unta, jossa hän nousi taivaaseen neljän kotkan vetämissä siivekkään olennon ohjaamissa jalokivin koristetuissa vaunuissa. Vaunuilla oli esikuvansa itäisessä taivaaseennousuperinteessä (Babyloniassa, Syyriassa ja Persiassa), vaikka nelivaljakon vetämät vaunut olivat myös roomalaista triumfiperinnettä. Vaunut esiintyvät myös juutalaisessa traditiossa esimerkiksi profeetta Eliaan taivaaseennousussa.

Keisarin sielunkantajat. Keisarin sielunkantajina (kreikakso psychopompos, psychoforos) esiintyy eri jumaluuksia, esimerkiksi Caesarilla Venus, jonka jälkeläisenä Caesar Iulius-suvun jäsenenä oli esiintynyt. Ovidius kertoo, kuinka Venus itse kantoi Caesarin sielun taivaalle. Historia Augusta kertoo Aleksanteri Severuksen isän nähneen poikansa syntyessä unta, jossa voitonjumalatar Victoria kuljetti hänet itsensä taivaaseen.

Siivekkäät ihmishahmoiset olennot esiintyvät Sabinan taivaaseennousussa sekä Antoninus Piuksen ja Faustinan taivaaseennousukuvauksissa. Keisari Hadrianuksen puolison Sabinan apoteoosia kuvaava reliefissä vuodelta 136 siivekäs naisjumaluus Aeternitas, Ikuisuus, kantaa roviosta nousevaa keisarinnaa. Toisessa reliefissä vuodelta 161, vastaava miespuolinen ikuisuuden jumaluus, Aion, siivekäs nuorukainen, kantaa selässään Antoninus Piuksen ja Faustinan taivaaseen.

Kotka on keisariapoteoosin yleisin symboli ja se esiintyy keisarin sielunkantajana taivaaseennousukuvauksissa (esim. Tituksen riemukaaren reliefissä) ja keisarin apoteoosin  symbolina konsekraatiorahoissa (esim. Septimius Severuksen ja Caracallan rahoissa). Kotka oli paitsi Zeuksen ja Juppiterin lintu, myös auringon lintu. Keisariperheen naisten apoteoosikuvauksissa, erityisesti konsekraatiorahoissa esiintyy kotkan tilalla usein Junon pyhä lintu riikinkukko.

Myös muut suurikokoiset auringon linnut toimivat sielunkantajina, esimerkiksi aarnikotka eli griippi tai feeniks-lintu. Keisarin polttamiseen roviolla liittyi myytti aina uudelleen tuhkastaan syntyvästä feeniks-linnusta, joka esiintyy kuolemattomuuden symbolina antiikin pakanallisissa ja kristillisissä kuvauksissa aina Herodotoksesta Lactantiukseen saakka. Konsekraatiorahoissa feeniks esiintyy erityisesti 200-luvulla.
4. Kehitys ja jälkivaiheet

200-luvulla. Keisarien jumalaksi julistamisesta tai hautajaisista on hyvin vähän tietoja vuoden 235 jälkeen. Aikaisemmin vakiintunut symboliikka säilyi monipuolisena 200-luvun konsekraatiorahoissa: niissä esiintyvät kotka, riikinkukko, temppeli, alttari, rovio, vaunut.
200-luvun keisarit halusivat rakentaa useimmiten väkivaltaisestikin hankitun valtansa edeltäjänsä jumalallisuuden perustalle. Esimerkiksi Septimius Severus divinisoi Pertinaxin, jonka pojaksi hän adoptoitui ja jonka nimen hän otti itselleen. Samoin keisari Macrinus konsekroimalla Caracallan ja esiintymällä tämän veljenä antoi kuvan aikaisemman dynastian ja perinteiden jatkumisesta vahvistaen siten omaa asemaansa.

200-luvulla keisarin valtaa perusteltiin yhä enemmän hänen jumalallisuudellaan. Keisarin aseman muutos yhä teokraattisempaan muotoon huipentui Diocletianuksen aikana. Konsekraatiorahoissa tapahtuneet muutokset kertovat keisarin aseman muuttumisesta. Aiheet ovat vaihtuneet ja teksti CONSECRATIO esiintyy harvoin. Nyt korostettiin elävää jumalallista keisaria, eikä enää kuollutta jumalaksi muuttunutta hallitsijaa. Keisari oli jo eläessään jumalien kaltainen, joten hänen muuttumistaan jumalaksi ei enää tarvinnut korostaa konsekraatioseremonialla.

Konstantinuksen hautajaiset.  300-luvulla Konstantinus Suuri edustaa siirtymävaihetta ’pakanallisesta’ apoteoosista kristilliseen kuolemattomuuteen. 300-luvulla valtakunnan kristillistyminen ei ollut äkillinen tapahtuma, vaan monet ’pakanalliset’ rituaalit, myös konsekraatio, säilyivät jäänteinä pakanuudesta. Niinpä Konstantinuksen hautajaiset olivat sekoitus vanhaa pakanallista ja uudempaa kristillistä. Hautajaisten ensimmäinen vaihe voidaan tulkita pakanalliseksi: Siinä armeija suoritti Konstantinuksen pojan Constantius II:n johdolla seremonian kuolleen keisarin kunniaksi. Apostolikirkossa alkoi hautajaisten toinen, selvästi kristillinen vaihe. Papit ja kristitty väki pitivät kristillisen riitin mukaisen jumalanpalveluksen. Eusebioksen mukaan Konstantinus rakennutti Apostolikirkon, jonne hänen sarkofaginsa sijoitettiin kahdentoista apostolin muistosarkofagien keskelle. Eusebios mainitsee, että Konstantinus halusi esiintyä yhtenä apostoleista. Useimmat tutkijat ovat tulkinneet tämän siten, että Konstantinus halusi esiintyä kolmentenatoista apostolina, apostolien veroisena tai heidän yläpuolellaan. Näin hän tavallaan jatkoi pakanallista apoteoosiperinnettä muuntaen sitä kristilliseen muotoon. Kahdentoista valtionjumalan tilalle oli tullut kaksitoista apostolia. Piirtokirjoituksissa ja rahoissa Konstantinus esiintyy jumalaksi korotettuna, divuksena.

Konstantinuksen taivaaseennousu konsekraatiorahoissa. Konstantinuksen kunniaksi lyödyt konsekraatiorahat olivat myös sekoitus vanhaa ja uutta. Eusebios kertoo, että Konstantinuksen kuoleman jälkeen lyötiin raha, jossa etupuolella vainaja esitettiin pää peitettynä ja kääntöpuolella ajamassa nelivaljakkoa. Yläkulmassa oli käsi, joka ojentautui häntä kohti. Meille säilyneissä vuosien 337-341 välillä lyödyissä rahoissa etupuolella on todellakin Konstantinuksen pää peitettynä sekä teksti DV CONSTANTINUS PT AUGG. Kääntöpuolella, jossa ei ole tekstiä, ajaa keisari nelivaljakon vetämissä vaunuissa ja ylhäältä kurottautuu jumalan käsi. Rahassa esiintyvä käsi voi olla Juppiterin käsi (kuten Constantius Chlorusta ylistävässä panegyyrissä). Jumalan käsi esiintyy myös Vanhassa Testamentissa ja juutalaisessa taiteessa. Taivaasta ojentautuva käsi esiintyy sekä idän että lännen taiteessa jo varhain, mutta kristillisessä taiteessa vasta 300-luvulla. Rahoissa esiintyvät symbolit, em. jumalan käsi, aurinkovaunut ja peitetty pää ovat tulkittavissa sekä pakanallisiksi että kristillisiksi. Näin keisariapoteoosia pehmennettiin kristilliseen suuntaan. Roomalainen apoteoosisymboliikka, kristillinen ajattelu ja hellenistiset käsitykset astraalista kuolemattomuudesta yhdistyivät ja sekoittuivat.

Keisarin kristillinen kuolemattomuus. Puhuessaan Konstantinuksen kuolemasta ja hänen seuraajiensa (poikiensa) hallinnosta Eusebios vertaa Konstantinusta Kristukseen. Eusebios selittää, että Konstantinus oli pikemminkin Kristuksen kaltainen, joka vehnän tavoin moninkertaistuu, kuin feenikslinnun kaltainen, joka nousee eloon omasta tuhkastaan. Konstantinus moninkertaistui kolmessa pojassaan. Niinpä hän oli enemmän kuin feeniks, josta itsestään tuli aina vain yksi jälkeläinen.

Keisari ihmisenä kuoli, mutta keisarius oli ikuista. Uusi keisari nousi vanhan keisarin tuhkasta kuin feenikslintu. Feeniks, ylösnousemuksen lintu, edusti keisariuden jatkuvuutta seuraajissaan, jotka olivat edeltäjänsä reinkarnaatioita. Feeniks-lintu, itsensä synnyttäjä ja jälkeläinen, oli kuolematon lajina, vaikka yksilö oli kuolevainen. Keisarius oli jumalallinen, eikä niinkään itse keisari ihmisenä. Valtakunnan ja keisarin vallan ikuinen jatkuvuus varmistettiin keisarisuvun jatkumisella keisarin jälkeläisten kautta. Konstantinuksen hallinto jäi voimaan hänen pojissaan. Keisarin hallinnon, keisariuden ikuisuus, aeternitas ei ollut ajatuksena mitenkään uusi. Diocletianuksen tetrarkkihallinnossa korostettiin keisariuden ikuista jatkumista ja jumalallisuutta.

Kristillinen keisari ei ollut enää jumala, mutta hän oli edelleen muiden kuolevaisten yläpuolella, sillä hän oli Jumalan sijainen ja Kristuksen kuva maan päällä, mutta vain kuva, eikä sen enempää. Jos keisari ei ollut enää jumalallinen, oli hän ainakin yli-inhimillinen. Hän oli erikoisasemassa muiden kristittyjen joukossa ja ihmisten yläpuolella, ja hänen yläpuolellaan oli ainoastaan jumala, kuten piispa Optatus 360-luvulla kirjoitti.

Mitä jäi jäljelle? Rooman senaatti näyttää jatkaneen keisareiden muodollista ja rituaalista konsekroimista vielä 300-luvun loppupuolelle saakka. Historioitsija Eutropius raportoi keisareiden konsekroimisesta 300-luvun lopulla, mutta tiedot ovat varsin epävarmoja. Divus-titteli esiintyy säännöllisesti keisarivainajien rahoissa aina vuoteen 518 eli keisari Anastasiukseen saakka. Kristityt keisarivainajat esiintyvät virallisissa yhteyksissä arvonimellä divus. Vielä viidennellä ja kuudennella vuosisadalla keisarin taivaaseennousu ja titteli divus kuuluivat hovi-imarteluun esimerkiksi Honoriuksen, Arcadiuksen ja vielä Justinianuksen kohdalla. Esimerkiksi Tribonianus kirjoittaa imartelevasti keisari Justinianuksesta, että tämä voisi kuten profeetta Elia ja Romulus nousta ja siirtyä elävänä taivaalliseen kirkkauteen.

 

Kommentointi on suljettu.