Ikuiseen rauhaan?

Hautojen suojelu roomalaisessa kuoleman kulttuurissa

Maijastina Kahlos

 

“… Jos joku M. Antonius Vitaliksen kuoleman jälkeen haluaa myydä tämän haudan tai sen muurin tai lahjoittaa tai muulla tavalla siirtää sen muuhun omistukseen tai haluaa tuoda siihen sellaisen vainajan ruumiin tai luut, jolla on muu nimi kuin mikä on sisällytetty yllä kirjoitettuun listaan, niin hänen on maksettava rangaistuksena kutakin ruumista kohti 3000 sestertiusta keisarillisen (Portuksen) sataman kotijumalien palvojien rahastoon. Tähän hautaan ei saa haudata perheen ulkopuolisia perillisiä.”[1]

Tämä hautakirjoitus roomalaiselta hautausmaalta Isola Sacrasta läheltä Roomaa kuvastaa sattuvasti antiikin roomalaisten pelkoja siitä, että oman tai läheisen haudan rauhaa loukataan. Hautakirjoituksessa luetellaan erilaisia tilanteita, joissa hauta saattoi joutua pois alkuperäisen perheen omistuksesta. Hauta saatettiin myydä tai lahjoittaa tai siirtää muulla tavalla toisen omistukseen. Hautaan voitiin sijoittaa vieraita, siis perheen ulkopuolisia vainajia. Tällaisista rikkomuksista piirtokirjoituksen pystyttäjä itse määräsi sakkorangaistuksen.

Antiikin maailmassa hautojen rauhaa loukattiin samaan tapaan kuin meidän aikanammekin. Tässä artikkelissa esittelen, millaisin keinoin roomalaiset yrittivät suojella hautojaan loukkauksilta.

Lähtökohtanani on Isola Sacran keisariaikaisen hautausmaan piirtokirjoitusaineisto.[2] Hautausmaan hautapiirtokirjoitukset ovat ainutlaatuisen runsas lähdemateriaali, joka valottaa roomalaista hautojen suojelua, sillä monissa hautakirjoituksissa on hautojen määrittelemiseen ja suojelemiseen liittyviä ilmaisuja.

HAUTAUSMAA JATKUVASSA MUUTOKSESSA

Isola Sacran hautausmaa sijaitsee Rooman ulkopuolella lähellä Ostiaa.[3] Hautausmaa oli käytössä ensimmäiseltä vuosisadalta 300-luvulle saakka, ja sinne haudattiin Rooman ja Ostian keisariaikaisen, keisari Claudiuksen perustaman sataman Portuksen asukkaita.[4] Isola Sacrassa tehtiin kaivauksia jo 1920- ja 1930 -luvuilla (Guido Calza), ja arkeologit ovat tutkineet hautausmaata edelleen 1970- ja 1980 -luvuilla (Ida Baldassarren työryhmä). Silti vain osa hautausmaasta on kaivettu esiin, ja osa siitä on nyt yleisölle avoinna.[5]

Isola Sacran hautausmaa kuvastaa Rooman satamakaupunkien Ostian ja Portuksen kasvua ja kukoistusta keisariajalla, erityisesti 100-luvulla. Komeimmat hautamonumentit ovatkin juuri toiselta vuosisadalta. Hautausmaan haudat ja piirtokirjoitukset kertovat myös jatkuvan muutoksen alla olleesta yhteisöstä. Alunperin nekropolissa oli paljon tilaa, joten haudat voitiin sijoittaa suhteellisen väljästi ja niiden väliin voitiin jättää runsaasti tilaa. Myöhemmin tilanpuutteen vuoksi jouduttiin tunkemaan uusia hautoja alkuperäisten vanhojen hautojen väliin. Suurissa perhehaudoissa jaettiin tiloja rakentamalla välille seiniä, ja uusi “perhe” valtasi osan haudasta. Vanhoihin hautoihin rakennettiin uusia syvennyksiä uusien vainajien tuhkauurnia varten.

Rooman valtakunnassa siirryttiin keisariajalla polttohautauksesta ruumishautaukseen, ja tämä hautaustavan muutos näkyy myös Isola Sacran haudoissa. Hautamonumenteissa, jotka oli alunperin rakennettu polttohautauksia varten eli niiden seiniin oli tehty syvennykset tuhkauurnia varten, alettiin tehdä myös ruumishautauksia eli niihin sijoitettiin sarkofageja.

Piirtokirjoituksista selviää, että hautoja tai hautojen osia lahjoitettiin tai myytiin eteenpäin alkuperäisen perheen ulkopuolisille ihmisille. Hautoja myös otettiin uudelleen käyttöön, ja hautakiviä käytetty uudelleen uusien vainajien hautauksissa.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että juuri Isola Sacran hautakirjoituksissa on erityisen paljon ohjeita ja kieltoja, jotka koskevat haudan käyttöä ja vahingoittamista ja että hautakirjoituksissa määritellään tarkasti kenelle hauta kuuluu ja kenellä on oikeus tulla haudatuksi hautaan.

 

HAUTAKIRJOITUS TIEDON VÄLITTÄJÄNÄ

Roomalaisen hautakirjoituksen ensisijaisena tarkoituksena oli säilyttää vainajan nimi ja siten hänen yksilöllinen muistonsa, memoria, mutta siinä kerrottiin myös muita tärkeitä asioita vainajasta ja haudasta. Vainajan nimen lisäksi hautapiirtokirjoituksessa yleensä kerrotaan vainajan syntyperästä, mahdollisesta virkaurasta ja toiminnasta ja ilmoitetaan haudan pystyttäjä, joka oli yleensä sukulainen. Usein se saattaa välittää hyvinkin paljon informaatiota haudasta, mm. selvittää omistusoikeuden tai käyttöoikeuden tiettyyn hautapaikkaan, ilmoittaa tarkasti haudan sijainnin ja suuruuden, määritellä elävien kulkuoikeuden haudalle tai kieltää hautaamasta paikalle muita kuin määrättyjä henkilöitä, myymästä hautaa tai vahingoittamasta sitä. Siinä voitiin uhata haudan häpäisijää sakoilla tai muulla rangaistuksella. Piirtokirjoituksessa määrättiin myös keitä perheen hautaan saatiin haudata; useimmiten perheen haudassa saivat viimeisen leposijansa niin lähimmät sukulaiset kuin vapautetutkin. Joskus haudan perustaja saattoi viimeisenä tahtonaan evätä joltakin sukulaiseltaan tai vapautetultaan hautapaikan.

Kaikki hautakirjoituksessa esitetyt tiedot, esimerkiksi hauta-alueen koosta, olivat tärkeitä, sillä niiden tarkoituksena on vaalia haudan koskemattomuutta. Hautakirjoituksessa voitiin ilmoittaa hauta-alueen mitat ja määritellä haudan edustan leveys tieltä tai hautausmaan väylältä katsottuna. Isola Sacran piirtokirjoituksissa määritellään hyvin tarkasti haudan alueen mitat, mikä liittyykin nekropolissa tapahtuviin jatkuviin muutoksiin. Tarkoituksena on julistaa suvun omistaman hauta-alueen suuruus ja siten estää uusien hautojen pystyttäminen alueelle.

Piirtokirjoituksissa voitiin erityisesti ilmoittaa, että osa haudasta oli varattu tietylle ihmiselle,[6] ja määritellä hyvinkin tarkasti, mihin kunkin hautapaikka oli sijoitettu, esimerkiksi oliko hautapaikka vastapäätä pääovea tai oliko se oikealla tai vasemmalla.[7] Toisinaan ilmoitettiin jopa yksittäisten sarkofagien ja tuhkauurnien lukumäärä.[8] Esimerkiksi eräässä hautakirjoituksessa ilmoitetaan, että Cornelius Fortunatus antaa Terentius Vitalikselle ja Sentia Laille luvan sijoittaa hautaansa kaksitoista sarkofagia.[9]

Piirtokirjoituksissa ilmoitetaan yleensä haudan perustaja ja ne henkilöt, joille hauta oli varattu, jälkeläiset, perheenjäsenet, perheenjäsenien jälkeläiset, muut sukulaiset, vapautetut ja näiden jälkeläiset ja jopa ystävät. Tarkoituksena oli tehdä julkisesti selväksi, kenellä oli oikeus tulla haudatuksi hautaan.[10]

Haudan perustaja saattoi myös mainita erikseen nimeltä ne henkilöt, joilta hän erityisesti kielsi oikeuden hautapaikkaan tai jotenkin rajoitti oikeutta hautaan. Nimi mainitaan usein silloin, kun haudan perustaja sulkee pois henkilön, joka muuten olisi kuulunut hautaan oikeutettujen ryhmään, yleensä perheenjäseniin ja vapautettuihin. Esimerkiksi Scribonia Attice lahjoittaa vapautetuilleen ja näiden jälkeläisille oikeuden hautapaikkaan rakennuttamassaan haudassa, lukuunottamatta kahta henkilöä, jotka mainitaan erikseen nimeltä, Panaratusta ja Prosdociaa.[11] Kieltäessään hautaoikeuden tai kulkuoikeuden haudan perustaja saattoi perustella kieltoaan, kuten Longinia Procla, joka antoi sekä oikeuden tulla käymään haudalla että oikeuden tulla haudatuksi perhehautaansa perheenjäsenilleen ja vapautetuilleen, paitsi niille, jotka olivat hylänneet hänet hänen eläessään.[12]

Vaikka Isola Sacran haudat olivat jatkuvassa muutoksessa, piirtokirjoitusten pystyttäjät halusivat vakuutella hautojen koskemattomuutta. Eräässä hautakirjoituksessa korostetaan, että hauta on käyttämätön, ja puhutaan “tämän neitseellisen hautamonumentin koskemattomasta lattiasta” (pavimentum purum virgin(is) monumenti huius). Tässä tapauksessa Anniusten suvun jäsenet Vitalis ja Decia sekä Perella Hieronis olivat lahjoittaneet eräälle Caecilius Victorille hautapaikan haudassaan. Jo käytössä oleva, alunperin polttohautauksin täytetty hauta oli otettu uudenlaiseen hautakäyttöön, sillä Caecilius Victor ilmoittaa tuoneensa hautaan uusia sarkofageja omalla kustannuksellaan. Hän juuri väittää saaneensa käyttöönsä ‘koskemattoman’ lattian käyttämättömästä haudasta. Tarkkaan ottaen, jos oli tarpeen käydä oikeutta ja ruveta halkomaan hiuksia,  haudan lattia olikin koskematon – ruumishautauksen näkökulmasta, sillä polttohautauksen hautaukset, syvennykset ovat haudan seinässä.[13]

 

SUVUN NIMEEN

Useimmat roomalaiset haudat olivat ns. perhehautoja. Perhehauta oli tarkoitettu niille vainajille, joilla oli suvun nimi, siis myös vapautetuille orjille ja näiden jälkeläisille. Orja sai vapautuessaan ottaa isäntänsä tai emäntänsä sukunimen omaksi sukunimekseen. Päämääränä oli pitää hauta nimiperheen, suvun hallussa. Vapautetut ja heidän jälkeläisensä saattoivat lopulta olla ainoita, jotka kantoivat suvun nimeä eteenpäin. Vapautetut velvoitettiin ylläpitämään hautaa ja hautakulttia; vastineeksi he ja heidän jälkeläisensä saivat hautaoikeuden hautaan.[14] Yksilön ja suvun muisto pysyi, kun suvun nimi säilyi sen hautamuistomerkissä.[15]

Perhehautaa suojeltiin kielloilla, kirouksilla ja sakkouhkauksilla. Yleisin kielto perhehaudan suojelemiseksi perheen ulkopuolisilta hautauksilta oli formula Hoc Monumentum Heredem Exterum Non Sequetur, yleensä lyhennetyssä muodossa HMHENS. Tällä formulalla perheen ulkopuoliset perilliset, joilla ei ollut perheen nimeä, suljettiin pois haudasta.[16] Tämä HMHENS-formula eri variaatioineen esiintyy varsin usein myös Isola Sacrassa.

 

HAUDALLA KÄYMINEN

Hankkiessaan maa-aluetta hautaansa varten haudan perustajan täytyi varata mahdollisuus kulkuun haudalle.[17] Haudan hoidon ja hautakultin takia tarvittiin oikeus kulkea haudalle eli itus ambitus. Lupa oli tarpeen silloin, kun hauta sijaitsi vieraalla maalla, in fundo alieno, tai kun maan omistaja oli myynyt alueen, mutta säästänyt itselleen hautapaikan alueella.[18]

Kulkuoikeus määritellään kolmessatoista Isola Sacran hautakirjoituksessa.[19] Isola Sacrassa kulkuoikeutta ilmaiseva formula itus ambitus esiintyy erityisesti tapauksissa, joissa hautapaikka oli saatu toisen omistamalta maalta tai hautakompleksista.[20] Tällöin oli tarpeen erikseen ilmoittaa, että vaikka hautapaikka sijaitsi toisen omistamalla maalla, vainajan sukulaisilla tai muilla piirtokirjoituksessa mainituilla henkilöillä oli sinne kulkuoikeus. Haudanperustaja saattoi kieltää tietyiltä henkilöiltä kulkuoikeuden haudalle, näin tehtiin kolmessa tapauksessa Isola Sacran hautausmaalla.[21] Jo edellä mainittu Longinia Procla eväsi kulkuoikeuden niiltä, jotka olivat hylänneet hänet hänen eläessään.[22]

 

HAUDAN LOUKKAAMINEN

Hautojen loukkaaminen käyttämällä niitä uusiin hautauksiin oli yleinen ilmiö roomalaisessa maailmassa, ja erityisen tavallista oli kierrättää hautakiviä ja sarkofageja uudelleen. Lukemattomat roomalaiset hautakirjoitukset kieltävät tämän uusiokäytön. Isola Sacran piirtokirjoituksista yksi kieltääkin sarkofagien uudelleenkäytön.[23] Isola Sacran hautakiviä kierrätettiin varsin paljon uuteen käyttöön eli piirtokirjoitusten toiselle puolelle tehtiin uusia hautakirjoituksia.

Isola Sacran haudoissa on selviä merkkejä siitä, että muutaman sukupolven jälkeen hautoja vallattiin uusien perheen ulkopuolisten vainajien haudoiksi. Piirtokirjoituksissa toistuvasti kielletään myymästä, lahjoittamasta tai muulla tavalla siirtämästä[24] hautaa vieraan haltuun. Toinen tapa loukata hautaa oli tuoda sinne vieras ruumis eli ruumis, jolla ei ole oikeutta tulla haudatuksi hautaan.[25]

Hautakirjoituksissa – tosin ei Isola Sacran piirtokirjoituksissa – mainitaan myös mm. haudan loukkaaminen yleensä (violare, nocere, laedere), haudan avaaminen vieraille vainajille, vainajan tai muistomerkin poissiirtäminen, piirtokirjoituksen tekstin tuhoaminen tai muuttaminen, haudan tai ruumiin vahingoittaminen tai saastuttaminen, paikan likaaminen tai saastuttaminen, rakennusmateriaalin varastaminen jne.[26]

Haudan loukkaaminen, violatio sepulchri, ei ollut pelkästään yksityinen asia, vaan se oli myös loukkaus elävien yhteisöä vastaan. Koko yhteisön intressinä oli suojella hautoja, ja siksi haudan loukkaaminen kuuluikin julkisten rikosten piiriin.[27] Rooman tasavallan aikana maalliset viranomaiset ja papisto antoivat toistuvasti hautojen loukkauksista määräyksiä ja valvoivat niiden noudattamista; keisariajalla annettiin määräyksiä keisarin nimissä.[28]

Haudan loukkaamisesta säädettiin ankaria rangaistuksia, ylempiä yhteiskuntaryhmpiä  (honestiores) uhattiin maastakarkoituksella, alempia (humiliores) pakkotyöllä, esimerkiksi kaivoksessa, tai jopa kuolemanrangaistuksella (capite plectantur). Rangaistusten ankaruus vaihteli eri aikoina. Varhaisen Rooman Kahdentoista taulun laki määräsi haudan häpäisemisestä kuolemanrangaistuksen, samoin keisari Augustus ja myöhemmin keisari Septimius Severus. 200-luvulla keisarillisessa lainsäädännössä hautojen loukkaajia uhattiin maastakarkoituksella, pakkotyöllä ja kuolemanrangaistuksella. Välillä lainsäädäntöä lievennettiin, mutta keisari Constantius II palautti kuolemanrangaistuksen vuonna 356. Valitettavasti emme tiedä kovinkaan paljon siitä, miten tehokkaasti hautojen loukkaamattomuutta valvottiin ja miten ankarasti hautojen loukkaajia käytännössä rankaistiin.[29]

 

TOIVOTUKSET JA KIROUKSET

Hautaa koetettiin suojella symbolein, toivotuksin ja uhkauksin. Roomalaisille hautakirjoituksille ominainen Dis Manibus -formula (yleensä lyhennettynä DM) esiintyy säännöllisesti Isola Sacran hautapiirtokirjoituksissa. Dis Manibus tarkoitti sitä, että hauta oli maaneille, vainajien hengille, omistettu ja pyhitetty paikka, joten sen häpäiseminen oli loukkaus näitä kohtaan. Dis Manibus -formulan sinänsä piti jo suojella haudan koskemattomuutta ja uhata haudan loukkaajaa maanien kostolla.

Hautakiviin tai hautojen seiniin kaiverrettiin piilukirveen, hakun tai vasaran muotoinen symboli, ascia. Ascia esiintyy yhdessä Isola Sacran piirtokirjoituksessa varsinaisen tekstin alapuolelle kaiverrettuna. Samassa piirtokirjoituksessa on myös omistus maaneille D(is) M(anibus).[30] Ascia-symboleita on löydetty myös joidenkin hautojen fasadeista Isola Sacran alueelta.[31]

Ascian merkityksestä ja tarkoituksesta on tutkimuksessa kiistelty paljon. Ascia on voinut olla hautauksessa käytetty työkalu, ja sen esiintyminen symbolina viittaisi hautauksen loppuunsuorittamiseen. Joka tapauksessa sillä oli mitä ilmeisimmin jotakin tekemistä haudan suojelemisen kanssa. Joissakin roomalaisissa piirtokirjoituksissa esiintyy formula sub ascia dedicavit, ”hän vihki (tämän haudan) ascian alle”, mikä  voisi viitata haudan siirtymiseen vainajan henkien hallintaan. Suurin osa ascia-haudoista on löytynyt Galliasta, mutta Gallian lisäksi ascia esiintyy Adrianmeren rannikolla, Dalmatiassa ja Italiassa ja siellä erityisesti Roomassa. [32]

Roomalaisissa hautakirjoituksissa pyydetään tai käsketään ihmisiä jättämään hauta rauhaan. Tunnetuin toivomusformula oli Huic monumento dolus malus abesto (yleensä lyhennettynä HMDMA), “Tästä haudasta olkoot poissa vahinko ja paha”, joka esiintyy kerran myös Isola Sacrassa.[33] Muita pyyntöjä roomalaisissa hautakirjoituksissa olivat mm. noli violare, ”älä vahingoita (tätä hautaa)”, rogo ni noceas, ”pyydän, ettet tee vahinkoa”, ne tangito, ”älä koske (tähän hautaan)” ja rogo ni velitis ossa mea violare, ”pyydän, ettet vahingoittaisi luitani.”[34]

Astetta ankarampia keinoja olivat uhkaukset ja kiroukset, joissa haudan loukkaajaa uhataan yleisesti jumalien, erityisesti manalan jumalien ja maanien, kostolla ja joskus jonkun erikseen nimetyn jumalan, esim. Isiksen, kostolla.[35] Toisinaan uhattiin erilaisilla kirouksilla, jossa manattiin haudan loukkaajalle kaikenlaista vahinkoa, esimerkiksi, että suola ja vesi loppuisivat, että haudan häpäisijä itse jäisi ilman hautausta tai että loukkaaja kuolisi sukunsa viimeisenä, ilman jälkeläisiä. Samoin toivottiin raskaita multia loukkaajan haudalle, kun yleensä toivotettiin vainajalle päinvastaista eli keveitä multia haudalle. Kristillisissä piirtokirjoituksissa vedottiin Jeesus Nasaretilaisen nimeen ja uhattiin viimeisellä tuomiolla. Toivottiin myös, että haudan häpäisijä ei saisia kokea ylösnousemusta ja että hän kokisi saman rangaistuksen kuin Juudas Iskariot. Myös kristillisissä hautakirjoituksissa uhattiin jumalien ja manalan jumalien kostolla samaan tapaan kuin pakanallisissa piirtokirjoituksissa.[36]

 

SAKKORANGAISTUKSET

Isola Sacran piirtokirjoituksissa ei esiinny kirouksia eikä uhkauksia ruumiillisilla rangaistuksilla tai korkeampien voimien kostolla, vaan Isola Sacrassa perhehautaa yritettiin suojella sakkorangaistuksilla.[37] Perhehaudan perustaja itse asetti sakkouhkauksen ja määräsi rahasumman maksettavaksi pysyvälle julkiselle instituutiolle, kuten paikallisille viranomaisille, pappiskollegiolle tai johonkin rahastoon. Uskomalla asia jonkin julkisen viranomaisen hoidettavaksi hautojen rakennuttajat koettivat saada ihmiset kunnioittamaan haudan loukkaamattomuutta.

Sakkouhkaukset ilmestyivät roomalaisiin hautapiirtokirjoituksiin 100-luvulla, mutta käytäntö on saattanut olla huomattavasti vanhempi. Sakkojen juridisesta perustasta on tutkimuksessa esitetty erilaisia näkemyksiä. Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että sakkorangaistukset piirtokirjoituksissa perustuisivat johonkin säädökseen, mutta tällaista säädöstä ei ole säilynyt. On myös esitetty, että sakkomääräysten pohjana voisi olla haudan perustajan testamentti.[38] Sakkouhkaukset liittyvät perhehautoihin, koska ne on suunnattu erityisesti niitä vastaan, jotka aikovat haudata perheen ulkopuolisen vainajan hautaan.[39]

Isola Sacrassa kaikki sakkosummat ovat rahana, sestertiuksina.[40] Yleensä summat ilmoitettiin maksettaviksi sestertiuksina tai denaareina, toisinaan kullassa tai hopeassa.[41] Summat Isola Sacran piirtokirjoituksissa vaihtelevat 3 000 ja 50 000 sertertiuksen välillä. Summat ovat pienempiä kuin Rooman kaupungin piirtokirjoituksissa, joissa keskimääräinen sakkosumma on 50 000 sestertiusta. Kaikkein korkeimmat sakot esiintyvät Rooman kaupungissa, josta tunnetaan jopa 250 000 ja 350 000 sesteriuksen suuruisia summia. On arveltu, että korkea summa liittyisi Rooman ja Ostian tonttien ja hautapaikkojen korkeisiin hintoihin ja että sakkosumman, haudan koon ja maan hinnan välillä olisi jokin yhteys.[42] Valitettavasti Isola Sacran materiaali ei ole tarpeeksi laaja, jotta siitä voisi vetää näin pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Sakkorangaistus määrättiin maksettavaksi jollekin julkiselle instituutiolle tai viranomaiselle. Edunsaajana oli yleensä jokin rahasto, aerarium,  jonkin pappiskollegion, kaupungin, hautauskollegion, ammattikollegion tai temppelin rahasto, toisinaan keisarillinen valtionrahasto (fiscus) ja joskus vapautetun orjan kanssavapautetut. Myöhäisantiikissa sakko piti maksaa paikalliselle kristilliselle seurakunnalle.[43]

Isola Sacran piirtokirjoituksessa sakkouhkausten yhteydessä edunsaajina mainitaan Rooman kansan rahasto, Aerarium Populi Romani[44] ja Saturnuksen temppelin rahasto, Aerarium Saturni,[45] jotka esiintyvät myös Rooman kaupungin piirtokirjoituksissa, sekä pelkästään Isola Sacrassa esiintyvä kollegio Cultores Larum Portus Augusti, Portuksen kotijumalien palvojat.[46] Kaikki nämä Isola Sacran hautakirjoituksissa mainitut rahastot olivat julkisyhteisöjä.

Roomalaisissa hautapiirtokirjoituksissa saatettiin määrätä haudan loukkaamisen ilmiantajille oma osuutensa sakkona saaduista rahoista, mutta Isola Sacran piirtokirjoituksissa ei ole mainintaa ilmiantajien palkkioista.[47]

 

IKUISTA TURVAA?

Saivatko Isola Sacran hautausmaan vainajat levätä rauhassa?

Isola Sacran hautausmaa heijastelee elävien yhteisön, Portuksen satamakaupungin, nopeaa muutosta ja väestönkasvua. Hautausmaan uudet “asukkaat” valtasivat varsin lyhyessä ajassa vanhat haudat, ja vanhojen hautojen välille alunperin jätetty tyhjä tila täyttyi uusista haudoista. Haudat, jotka oli rakennettu polttohaudattujen vainajien tuhkauurnia varten, muokattiin uusiksi ruumishautauksia varten. Hautoja myös jaettiin,  hautapiirtokirjoituksia poistettiin ja käytettiin uudestaan hakkaamalla kiven toiselle puolelle uusi hautakirjoitus. Isola Sacrassa hautoja häpäistiin siis ennen kaikkea käyttämällä hautoja ja kaikkea niihin liittyvää uudestaan.

Jatkuva muutos, epävarmuus ja huoli näkyvät Isola Sacran hautakirjoituksissa, joissa yritetään eri tavoin suojella haudan loukkaamattomuutta, joko määrittelemällä tarkasti haudan ja sen osien koko ja sijainti, ilmoittamalla hautaan ja sinne kulkuun oikeutetut ihmiset ja uhkailemalla haudan loukkaajia sakoilla. Surullista kyllä, kuten arkeologinen kaivausmateriaali osoittaa, hautakirjoitusten määräyksistä ja kielloista pahemmin piitattu. Vainajat ja heidän hautansa eivät saaneet ikuista turvaa – oli poikkeuksellista, jos heille onnistuttiin turvaamaan loukkaamattomuus edes muutaman seuraavan sukupolven ajaksi.

 

KIRJALLISUUS

Piirtokirjoituskokoelmat

Thyl. = Thylander, H., L’inscriptions du Port d’Ostie. Skrifter utgivna av Svenska institutet i Rom IV:1, Lund 1952.

CIL = Corpus inscriptionum Latinarum.

ILCV = Inscriptiones Latinae christianae veteres I-III, Berlin 1925-1931.

ILS = Inscriptiones Latinae selectae I-V, ed. H. Dessau, Berlin 1892-1916.

Tutkimuskirjallisuus

Baldassarre, I., ‘La necropoli dell’Isola Sacra’, Un decennio di ricerche archeologiche, Quaderni de “La Ricerca Scientifica” 100, Roma 1978, 487-504.

Baldassarre, I. et al., ‘La necropoli dell’Isola Sacra: campagne di scavo 1976-1979’,  Scavi e ricerche archeolo­giche degli anni 1976-1979, Quaderni de ”La ri­cerca scientifica” 112, Roma 1985, 261-302.

Baldassarre, I., ’La necropoli dell’Isola Sacra (Porto)’, Römische Gräberstrassen. Selbstdarstellung – Status – Standard, hrs. H. von Hesberg & P. Zanker, München 1987, 125-138.

Baldassarre, I. et al., Necropoli di Porto Isola Sacra. Itinerari, Roma 1996.

Bürgin-Kreis, H., ‘Auf den Spuren des römischen Grabrechts in Augst und in der übrigen Schweiz’, Provincialia, Festschrift für Rudolf Laur-Belart, Basel 1968, 25-46.

Calza, G., ’Rinvenimenti nell’Isola Sacra’, Notizie degli Scavi, serie VI, IV (­1928), 133-175.

Calza, G., La necropoli del Porto di Roma nell’Isola Sacra, Roma 1940.
Champlin, E., Final judgments. Duty and Emotion in Roman Wills 200 B.C. – A.D. 250, Berkeley 1991.
Crook, J.A., Law and Life of Rome, London 1967.

DeVisscher, F., Le droit des tombeaux romains, Milano 19632.

Geraci, G., ‘Note di diritto sepolcrale romano: dalla collezione di epigrafi urbane gia nella rocca di Cusercoli’, Studi Romagnoli 20 (1969), 375-413.

Giorgi, G., Le multe sepolcrali in diritto romano, Bologna 1910.

Helttula, A., ‘On itum ambitum datum: A formula of ius sepulchri’, Arctos (1974), 9-17.

Helttula, A., ’Portuensia: nove iscrizioni sepolcrali dell’ Isola Sacra (Porto)’, Arctos 24 (1990), 15-27.

Helttula, A., ‘Observations on the inscriptions of Isola Sacra and the people of Portus’, Acta Antiqua Academiae Scientiarum Hungaricae 36 (1995), 235-244.

Helttula, A., ’Appunti sul lavoro epigrafico dell’ Isola Sacra’, Epigrafi e studi epigrafici in Finlandia, a cura di H. Solin et al., Acta Instituti Romani Finlandiae 19, Roma 1998, 119-128.

Häusle, H., Das Denkmal als Garant des Nachruhms: Eine Studie zu einem Motiv in lateinischen Inschriften, München 1980.

Impallomeni, G., ‘Per una nuova ipotesi sul fondamento giuridico delle sanzioni sepolcrali alla luce dei ritrovamenti in Concordia Sagittaria’, Aquileia Nostra 55 (1984), 122-135.

Kahlos, M., ’Hauta roomalaisessa kuoleman kulttuurissa – esimerkkejä Isola Sacran hautausmaan piirtokirjoituksista’, Historian Päiviä. Päivi Setälän 50-vuotisjuhlakirja, toim. M. Klinge et al., Helsinki 1993.

Kaser, M., Zum römischen Grabrecht, Zeitschrift der Savigny-Stiftung für Rechtsgeschichte 95 (1978), 15-92.

Klingenberg, G., ’Grabrecht (Grabmulta, Grabschändung)’, RAC XII, Stuttgart 1983, 590-637.

Lazzarini, S., ‘Sepulchrum familiare e ius mortuum inferendi’, Studi in onore di Arnaldo Biscardi V, Milano 1984, 217-237.

Lazzarini, S., Sepulcra familiaria. Un’indagine epigrafico-giuridica, Padova 1991.

Mattson, B., The Ascia Symbol on Latin Epitaphs, Göteborg 1990.

Meiggs, R., Roman Ostia, Oxford 19732.

Mommsen, Th., Römisches Strafrecht, Leipzig 1899.

Pavolini, C., Ostia, Roma & Bari 1983, 30, 275.

Reece, R., ‘Burial in Latin literature: two examples’, Burial in the Roman World, ed. R. Reece, London 1977,

Rossi, A.M., ‘Ricerche sulle multe sepolcrali romane’, Rivista storica dell’antichità 5 (1975), 111-159.

 

VIITTEET

[1] Thylander A 19 (tästä eteenpäin lyhennettynä Thyl.): — quod si quis in hoc munimentum vel intra maceriam / quam eius post excessum M. Antoni Vitalis vendere vel / donare aliove quo genere abalienare volet aut corpus / ossuave alienigeri nominis quam titulo s(upra) s(cripto) continetur / intulerit, tunc poenae no[min]e in singula corpora / cultoribus Larum Portus [Augu]sti HS III m(ilia) n(ummum). / H(oc) m(onumentum) h(eredem) e(xterum) [n(on)] s(equetur).

[2] Dos. Anne Helttulan johtama Suomen Rooman instituutin työryhmä on tutkinut Isola Sacran hautausmaan piirtokirjoituksia ja julkaissut niistä uuden kommentoidun edition, Le iscrizioni sepolcrali latine nell’ Isola Sacra, Acta Instituti Finlandiae 26, 2007. Työryhmä on käsitellyt piirtokirjoituksia artikkeleissa: Helttula 1990, Helttula 1995, Helttula 1998, Kahlos 1993.

[3] Isola Sacra oli meren, Tiber-joki ja Portuksen Tiberiin yhdistävä kanaalin ympäröimä alue. Alue tunnetaan ”pyhän saaren” nimellä jo myöhäisantiikissa historiankirjoittaja Prokopioksella (Bell. Goth. 1.26.5).

[4] Keisari Claudius perusti Portuksen sataman, ja keisari Trajanus laajensi sitä edelleen. Portuksen sataman historiasta Meiggs 19732, 149; Pavolini 1983, 30, 275.

[5] Isola Sacran nekropolista ja kaivauksista Calza 1940, 33; Baldassarre 1978; Baldassarre 1985; Baldassarre 1987; Baldassarre 1996.

[6] Osuus ilmaistu: Thyl. A 121, A 251, A 253.

[7] Sijainti määritelty: Thyl. A 17, A 56, A 111, A 124, A 256.

[8] Esim. Thyl. A 124, A 280. Erityisen tärkeää oli ilmoittaa hautapaikkojen sijainti ja määrä, kun oikeus hautaan on jaettu useamman henkilön kesken, esim. Thyl. A 17, A 124, A 251 ja A 253.

[9] Thyl. A 90. On arveltu, että piirtokirjoitus voisi olla dokumentti kiistasta ja mahdollisesti viitata Fortunatukseen testamenttiin. Piirtokirjoituksen pystyttäjä vetoaa Fortunatuksen määräyksiin, koska Fortunatuksen perillinen tai muut, jotka olivat perineet tai ostaneet haudan perilliseltä, eivät katsoneet olevansa Fortunatuksen testamentin määräysten sitomia. Helttula 1995, 237-238. Lisäksi piirtokirjoitus on opistografi eli  se on hakattu aikaisemman poikittain palasiksi hakatun piirtokirjoituksen toiselle puolelle.

[10] Kaser 1978, 22; Klingenberg 1983, 614; Lazzarini 1991, 38, n. 82, 70; Lazzarini 1984, 224.

[11] Thyl. A 222: suis et liberties libertabusque posterisque eorum praeter Panaratum et Prosdocia. Lazzarini 1991, 22, n.44; Lazzarini 1984, 36.

[12] Thyl. A 168: it(um) a(mbitum) preter eas que me vivam reliquerunt neque aditu neque introitu habeant in hoc monim(entum). Lazzarini 1991, 70, 101-102, no.5.

[13] Thyl. A 47.

[14] Lazzarini 1991, 16, 18-19, 28, n.57; Champlin 1991, 176-177; Kaser 1978, 39-40, 45-46; Geraci 1969, 388; DeVisscher 1963, 118-119; Crook 1967, 136; Reece 1977, 44.

[15] Champlin 1991, 175, 178; Häusle 1980. Vrt. ILS 8274: ut ne de nomine suo aut familia exeat ut possit memoriae suae quam diutissime sacrificari.

[16] Kaser 1978, 39, 42; Lazzarini 1991, 28, 71; Lazzarini 1984, 231-232; DeVisscher 1963, 100-101, 130-131, 254; Geraci 1969, 389, 391-392. Formuloiden tavallisimmat variaatiot: HMHNS = Hoc monumentum heredem / heredes non sequetur / sequitur. HMHENS= Hoc monumentum heredem exterum non sequetur. HMHENH= Hoc monumentum heredem exterum non habebit. HMHFEXNS = Hoc monumentum heredem familiae exterae non sequetur. Samoin kuin HMHNS myös formulat ne (hoc monumentum) de nomine familiae exeat, de familia exeat, de nomine auferatur rajoittavat henkilöiden piirin, jotka saa haudata hautaan, ‘nimiperheeseen’.

[17] DeVisscher 1963, 86-92; Kaser 1978, 82; Lazzarini 1991, 7, n.6. Kulkuoikeus toisen maa-alueen halki, myös hautojen tapauksissa, oli sovittava maanomistajan kanssa. Geraci 1969, 390-391.

[18] Helttula 1974, 10; Kaser 1978, 82, n. 292.

[19] Thyl. A5, A32, A61, A67, A117, A168, A180, A189, A196, A252, A257, A277, A289.

[20] Thyl. A5, A117, A180, A189, A257, A277.

[21] Thyl. A34, A 168, A 208.

[22] Thyl. A 168. Cfr. CIL VI 9408, 11027, 14672, 19562; CIL X 2649, CIL XIV 1271.

[23] Thyl. A 245.

[24] Vendere: Thyl. A19, A25, A34, A187; donare: Thyl. A19, A25, A187; aliouequo genere abalienare: Thyl. A19. Vendere, donare ja abalienare (yleensä alienare, alienaatio eli rahaksi muuttaminen) ovat piirtokirjoituksissa yleisimmin mainittuja kieltoja.

[25] Inferre, ponere exterum, extraneum, alium, alienum, alienigenum corpus.Ruumiiseen viitataan yleensä sanalla corpus, joskus tarkemmin sanalla ossa, luut tai sarkofagi: corpus ossuaue alienageri nominis … intulerit, Thyl. A19; corpus exterum intulerit, A40; corpus posuerit, A41; corpus exterum intulerit, A49; inferet corpus sibe ossa, A245; exterum corpus iniecerit sibe ossua intulerit, A262; ne … sarcophagum inferatur, A268 = A269; cor(pus) exte(rum) in(tulerit), A328.

[26] Kaser 1978, 40-41; Rossi 1975, 123-126; Giorgi 1910, 14-15, 26-39, 41-41, 44-46.

[27] Violatio sepulchrin oikeudellisesta ja historiallisesta kehityksestä Giorgi 1910, 1-14.

[28] Maallisten viranomaisten (preetorin) oikeudenkäytöstä Dig. 11.8.1 välittämä De mortuo interferendo 100-luvulta. Hautojen loukkaamista koskevista kanteista Dig. 39.2.20.5; 47.12.1. Roomalaisten pappien valvonnasta Cic. leg. pontificio iure sanctitudo sepulturae; Cic. leg. 2.19.47. Bürgin-Kreis 1968, 26; Mommsen 1899, 812.

[29] Rangaistuksista Dig. 47.12.11. Septimius Severuksen säädökseen viitataan Dig. 47.12.3.7; Constantiuksen määräys CTh 9.17.4 (v. 357). Valitusperusteena oli vainajille tehty vääryys, ei esineellinen vahinko: Dig. 47.12.8-10.

[30] Thyl. A 199.

[31] Isola Sacran ascia-haudat sijaitsevat hautausmaan pääalueen ulkopuolella, 1920-luvulla kaivetussa osassa, Calza 1928, 133-175.

[32] Yhteenveto asciaan liittyvästä tutkimuksesta ja keskustelusta: Mattson 1990, 117-119.

[33] Thyl. A222.

[34] Pyyntöjä piirtokirjoituksissa: ILS 8172-8174, 8178.

[35] Jumalat yleensä, ILS 8181: Qui me commuserit (=commoverit) habebit deos iratos et vivus ardebit; Isiksen viha, ILS 8179: Quod si quis ossa eius preiecerit aut hanc aram apstulerit, habebit sacra Isidis illius quieta irata; manalan jumalien kosto, ILS 8195b, 8199, 8200; ILS 8202 uhkaa sekä ylisten että alisten jumalien vihalla: Qui hic mixerit aut cacarit, habeat deos superos et inferos iratos.

[36] Suola ja vesi, ILS 8182: Quisquis huic tutulo (sic) manus intulerit, sale et aqua desideret; raskas maa haudalle, ILS 8190: Si quis laeserit, nec superis comprobetur nec inferi recipiant et sit ei terra gravis; sukunsa viimeinen kuoleva, ILS 8185: Quisquis hoc sustulerit aut laeserit, ultimus suorum moriatur; rangaistus viimeisellä tuomiolla, ILCV 3858: ante tribunal aeterni iudicis; Juudaksen kohtalo, ILCV 3845: Male pereat insepultus iaceat non resurgat cum Iuda partem habeat si quis sepulcrum hunc violaverit; Juudaksen kohtalo ja ylösnousemuksen menettäminen, CIL XI 322: si quis hunc sepulcrum violaverit partem habeat cum Iuda traditorem et in die iudicii non resurgat.

[37] Thyl. A 19, A 40, A 41, A 49, A 187, A 245, A 262, A 323, A 328.

[38] Yhteenveto tutkimuksesta ja keskustelusta, Lazzarini 1991, 4-6 ja Kaser 1978, 86-88. Giorgi 1910, 53-56 ehdotti, että sakot voisivat perustua testamentteihin.

[39] Rossi 1975, 115-116; Kaser 1978, 82, 84.

[40] Thyl. A 19, A 40, A 41, A 49, A 187, A 245, A 262, A 328.

[41] Rossi 1975, 143, 146; Giorgi 1910, 54; Impallomeni 1984, 121-122.

[42] Rossi 1975, 142, 148-149, 154-158. Rossi 1975 on luokitellut sakkorangaistukset seuraavasti: formulat, maantieteellinen esiintyminen, rahastot, suhde rahasumman, rahaston ja kaupungin välillä, maksutapa, suhde rahasumman ja hautapaikan suuruuden ja mahdollisen maanhinnan välillä.

[43] Rossi 1975, 118, 128-135, Kaser 1978, 83; Giorgi 1910, 19.

[44] Thyl. A 40, A 41, A 49, A 187, A 262.

[45] Thyl. A 245, A 328. Vertaaa ILS 8216-8223, 8226, 8231: Aerarium populi Romani; ILS 8224-8225: Aerarium Saturni.

[46] Thyl. A 19. Calza 1940, 276 arvelee, että kyseisen haudan perustaja olisi kuulunut kollegioon Cultores Larum Portus Augusti ja siksi määrännyt sakon maksettavaksi kollegiolle. Lazzarinin 1991, 71-72, n.173 mukaan kollegio oli sopiva myös siksi, että sillä varmasti oli kiinteät yhteydet Isola Sacran alueeseen.

[47] Esim. ILS 8209: L. Cocceius Adiutor fecit sibi, idem denuntiat ne quis velit commurere neq(ue) obruere cadaver, sin autem, dabit rei p(ublicae) Ostiensium HS L m(ilia) n(ummum), delator quartas accipiet. Rossi 1975, 132; Kaser 1978, 89.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.