Hauta roomalaisessa kuoleman kulttuurissa

Historian päiviä – Päivi Setälän 50-vuotisjuhlakirja 1993

Hauta roomalaisessa kuoleman kulttuurissa – esimerkkejä Isola Sacran hautausmaan piirtokirjoituksista

Maijastina Kahlos  

Antiikin kirjallisuudesta ja kreikkalaisesta mytologiasta muistamme, kuinka vainajan sielu kuoleman jälkeen laskeutui Hadeksen manalaan. Sama käsitys esiintyy roomalaisena versiona Vergiliuksen Aeneiksessa. Sielu saattoi myös nousta taivaalle, ilman eri kerroksiin ja kuuhun tai matkata Onnellisten saarille ja Elysionin kentille.

Hautapiirtokirjoituksissa puhutaan harvoin näistä käsityksistä. Sen sijaan hautaepigrammit kuvaavat, kuinka sielu asettui asumaan maan alle tai haudan läheisyyteen. Vainajan sielu saavutti kuolemattomuuden Äiti Maan helmassa. Kuoltuaan ihminen muuttui ja siirtyi olemassaolon uudelle tasolle. Toisaalta vainajan uskottiin jäävän aivan konkreettisesti asumaan hautaan, jossa jälkeenjääneet omaiset ravitsivat vainajaa ruualla, juomalla, öljyllä ja jopa verellä.

Käsitys haudasta vainajan asumuksena on hyvin vanha antiikin maailmassa. Nimitys domus aeterna, ikuinen talo, esiintyy usein hautapiirtokirjoituksissa. Ajatus vainajan kuolemanjälkeisestä elämästä haudassa laajentui ideaksi kuolleiden valtakunnasta maan syvyyksissä. Haudasta tuli eteinen. josta siirryttiin manalaan. Haudan välityksellä elävien ja kuolleiden maailmat kohtasivat ja olivat yhteydessä toisiinsa.

Jos vainajaa ei asianmukaisesti haudattu, hän jäi kodittomaksi vaille leposijaa. Pelkkä hautaus sinänsä ei riittänyt, vaan sen piti tapahtua perinteisten riittien mukaan: oikeat riitit pitivät varjot haudoissaan. Jos vainaja ei saanut sille kuuluvia uhreja, sielu kärsi ja lähti haudasta harhailemaan maan pinnalle ja aiheuttamaan onnettomuuksia eläville. Jos löysi hautaamattoman ruumiin, sitä ei saanut jättää hautaamatta. Vähintä mitä saattoi tehdä oli heittää maata ruumiin päälle.

Itsemurhan tehneet ja kuolemaantuomitut jäivät ilman hautausta. Useinkaan rikollista ei saanut haudata isänmaan kamaralle. Tämä oli hirveä rangaistus, koska näin hänet erotettiin suvun yhteydestä: jälkeläiset eivät voineet vaalia hänen kulttiaan. Jos vainaja oli kuollut matkalla, sodassa tai merellä, eikä ruumista saatu kuljetettua kotimaan kamaralle, pystytettiin vainajan muistoksi muistomerkki eli kenotafi, johon hänen sielunsa kutsuttiin asumaan.

Yksi parhaiten säilyneitä roomalaisia hautausmaita on Rooman satamakaupungin Portuksen hautausmaa Isola Sacra lähellä Roomaa. Tässä artikkelissa käytetyt esimerkit ovat Isola Sacran hautausmaalta löytyneitä hautapiirtokirjoituksia. Kirjoittaja on mukana Suomen Rooman instituutin työryhmässä, joka valmistelee dos. Anne Helttulan johdolla uutta julkaisua Isola Sacran piirtokirjoituksista.

Portuksen varakkaat asukkaat haudattiin komeisiin tiilistä rakennettuihin talohautoihin; oven yläpuolelle sijoitettiin hautapiirtokirjoitus kaikkien nähtäväksi. Helppo tapa haudata oli sijoittaa vainajan tuhkat johonkin astiaan, esimerkiksi amforaan. Amforoita on löytynyt rikkaiden hautojen välistä Isola Sacran hautausmaalla. Suuriin amforoihin saatettiin tehdä myös ruumishautaus. Kaikkein köyhimmät heitettiin yhteishautoihin, kuoppiin (puticuli) kaupungin ulkopuolelle, kuten Esquilinukselta löydetyt valtavat yhteishaudat osoittavat.

Haudan pyhyys ja loukkaamattomuus

Hauta pyhitettiin maaneille, dis manihus. Dii Manes pitivät hallussaan maata, jossa vainaja lepäsi. Manes olivat kuolleiden sieluja, vainajien henkiä ja manalan jumalia, Dii inferi. Piirtokirjoituksissa esiintyvä Dis Manibus -formula ilmoittaa, että hauta kuuluu maanien omistukseen. Formula alkaa esiintyä jo tasavallan lopulla, mutta yleistyy vasta keisariajalla. Käytäntö jatkui vielä kristillisissä hautapiirtokirjoituksissa, jolloin formulan alkuperäinen merkitys oli jo unohtunut.

Paikka, johon vainajan jäännökset asetettiin, oli locus religiosus. Antiikin aikaista käsitettä religio ei pidä sekoittaa moderniin käsitteeseen uskonto. Religio liittyi salaperäiseen ja saastuttavaan voimaan, joka uhkasi ihmisiä. Kuollut saastutti olennot ja asiat, jotka olivat kosketuksissa sen kanssa. Sanan religio perusmerkitys on este tai vastus. Religio sitoi ja esti toimimasta. Religio oli myös epäpuhtauden tila, jolloin ihminen oli in religione.

Koska hauta oli res religiosa, se kuului jumalallisen oikeuden piiriin. Hauta oli res nullius, ei-kenenkään asia, eikä sitä voinut teoriassa omistaa, myydä, lahjoittaa tai periä. Sitä ei voinut luovuttaa, siirtää tai menettää eikä sitä voinut rasittaa millään maksuilla tai velvotteilla. Silti hautapiirtokirjoiruksissa on mainintoja siitä, että ihmiset jatkuvasti möivät ja lahjoittivat hautoja ja hautojen osia. Hautoja ei kuitenkaan voitu koskaan myydä tai siirtää muuhun kuin hautakäyttöön: kerran hauta, aina hauta.

Kenotafi ei ollut religiosus, koska siinä ei ollut ruumista. Jos ruumis haudattiin paikkaan väliaikaisesti tarkoituksena siirtää myöhemmin pysyvään lepopaikkaansa, paikka pysyi profaanina (locus profanus). Cicero kirjoittaa, että hautojen pyhyys oli itse maaperässä; niiden pyhyyttä ei voinut millään voimalla poistaa eikä tuhota; haudat tulivat vain pyhemmiksi vanhetessaan.

Hautaamiseen tarkoitettu paikka, locus ei ollut kokonaan religiosus, vaan vain paikka, joka oli suoraan kosketuksessa ruumiin kanssa. Osaa haudasta voitiin käyttää jopa asumiseen. Haudan käyttämättömät osat olivat edelleen loci puri, joita sai omistaa, myydä ja ostaa. Esimerkiksi kaksi kolmasosaa haudasta ei ollut pyhää ja oli siis myytävissä ja ostettavissa.

Isola Sacralla Marcus Antonius Agathias sai osan Marcus Cocceius Daphnuksen haudasta käyttöönsä eli kuten hän itse ilmaisee aediculam puram. Osa Daphnuksen haudasta siis oli puhdas, vapaa eli siihen ei ollut vielä haudattu ketään.

Miten hauta perustettiin

Kahdentoista taulun laki kielsi ruumiin hautaamisen kaupunkiin, haudat siis sijaitsivat muurien ulkopuolella. Laki kielsi myös hautaamasta 60 jalkaa lähemmäksi lähintä asutusta:

…rogum bustumve novum’ vetat ’propius LX
pedes adigi alienas aedes invito domino …

Paikan omistajalla on loukkaamaton oikeus määrätä osa maastaan omaan tai toisen hautaukseen. Haudan perustaminen ei saanut kuitenkaan tapahtua muiden kustannuksella; ei saanut haudata toisen omistamalle maalle, in loco alieno. Käytännössä paikan vallannut vain maksoi paikasta korvauksen.

Käytännössä hautoja tai niiden osia siirrettiin ja lahjoitettiin, kuten tapauksessa, jossa Marcus Ulpius Artemidorus rakennutti haudan isälleen ja vaimolleen Fortunatalle. Vaimo Fortunata puolestaan luovutti omasta hautaosuudestaan puolet seuraavalle miehelleen Callistukselle. Artemidorus oli hankkinut itselleen toisen hautapaikan, johon tulivat mukaan Lucius Domitius Callistion ja Domitia Eutychia. Nämä rakensivat omaan puoliskoonsa naudan itselleen ja lapsilleen.

Hautamonumentin saattoi myös jakaa. Edellä mainittu Marcus Antonius Agathias jakoi Daphnuksen hautamonumentin kahdeksi haudaksi rakentamalla väliseinän ja avaamalla oman erillisen sisäänkäynnin. Näin hän sai erotettua oman ja kanssaperillistensä haudat toisistaan.

Hauta perintönä

Keisariaikana oli kaksi tunnustettua hallintaoikeutta hautaan, perhehaudat ja perintöhaudat. Hauta, jonka vainaja oli pystyttänyt itselleen ja perheelleen, oli perhehauta, familiarium sepulchrum, ja hauta, jonka hän oli pystyttänyt itselleen ja perheen ulkopuolisille perillisilleen, oli perintöhauta, hereditarium sepulchrum:

Familiaria sepuchhra dicuntur, quae quis sibi
familiaeque suae constituit,
hereditaria autem, quae quis sibi
heredibusque suis constituit.

Augustuksen ajasta lähtien yleisin hautatyyppi oli perhehauta. Perhehauta oli tarkoitettu erityisesti ja vain niille vainajille, joilla oli suvun nimi. Perheeseen kuului siis myös vapautettuja ja näiden jälkeläisiä, joilla oli suvun nimi. Vapautetut ja heidän jälkeläisensä saattoivat olla jopa ainoat, jotka kantoivat suvun nimeä eteenpäin. Haudan perustaja saattoi sulkea uskottomiksi osoittautuneet vapautetut pois perhehaudan yhteydestä. Longinia Procla kielsi hautapaikan ja oikeuden käydä haudalla niiltä, jotka olivat hylänneet hänet hänen eläessään.

Roomalaisen perheen suojelushenkien kulttiin kuului perhehaudan ylläpito ja hoito. Yksi syy perillisen hankkimiseen oli varmistaa pyhien menojen, sacra ja hautakultin jatkuminen. Niin kauan kuin perillinen oli perheenjäsen, pyhien menojen ja kultin hoito liittyi perheen nimen jatkuvuuteen. Keisariajalla yleistyi vapaa testamentti ja mahdollisti perheen ulkopuoliset perilliset. Ulkopuolinen perillinen ei ollut välttämättä kiinnostunut hoitamaan hautaa. Tämän vuoksi haluttiin estää hautaa siirtymästä ulkopuoliselle perillisille ja perillisten perillisille.

Tavallisesti perhehaudan perustaja kielsi haudan luovuttamisen ulkopuolisille perillisille; piirtokirjoitukseen hakattiin formula: Tähän hautaan ei saa haudata ulkopuolista perillistä!

HMHENS = Hoe monumentum heredem exterum non sequetur.

Hauta elävien yhteisössä

Hauta rakennettiin muistomerkiksi, jonka piti koristelunsa ja piirtokirjoituksensa välityksellä kertoa vainajasta ja säilyttää hänen muistonsa. Hauta oli vainajan muiston ja siten myös hänen yksilöllisyytensä tae. Roomalaiselle oli tärkeää, että hänen muistonsa jäi elämään; muisto säilyi, kun tuntematonkin ohikulkija luki hänen nimensä hautapiirtokirjoituksesta. Esimerkiksi Petroniuksen Trimalchion pidoissa Trimalchio kuvaa tulevaa hautamonumenttiaan; jokainen, joka näki monumentin, tahtomattaan luki hänen nimensa:

Horologium in media ut quisquis horas inspiciet, velit nolit, nomen meum legat.

Haudan toinen tärkeä tehtävä oli säilyttää vainajan yksilöllisyys. Hautapiirtokirjoitukessa ilmoitettiin vainajan nimet, suku, syntyperä, virkaura ja aikaansaannokset. Piirtokirjoitus suojeli vainajaa anonymiteetiltä, sillä muutoin vainajasta tuli vain osa kuolleiden hahmotonta massaa.

Toisaalta vainaja poistui yhteisöstä, toisaalta hän silti edelleen oli läsnä yhteisössä. Sukulaiset, jälkeläiset ja ystävät huolehtivat hautakultista säilyttaakseen vainajan muiston, osaksi myös kunnioituksesta ja pelosta kuollutta kohtaan ja osittain tehdäkseen vaikutuksen eläviin. Omaiset kävivät haudalla vainajan syntymäpäivänä tuomassa hänelle syötävää ja juotavaa. Lisäksi vietettiin yleisiä juhlia kaikkien kuolleiden kunniaksi, helmikuussa Parentalia ja Feralia touko-kesäkuussa Rosalla ja Lemuria.

Miten hautoja suojeltiin

Hautojen loukkaaminen, vahinoittaminen ja uudelleenkäyttö olivat hyvin yleinen ilmiö roomalaisessa maailmassa. Violatio sepulchri oli rikos, jota vastaan säädettiin aina uudelleen ja uudelleen määräyksiä. Haudan perustaja toivoi, ettei hautaa vahinoitettaisi:

HLDMA = Huic loco dolus malus abesto
HMDMA = Huic monumento dolus malus abesto.

Hautapiirtokirjoituksissa uhattiin haudan loukkaajia maallisen oikeuden rangaistuksilla. Haudan omistaja saattoi itse omasta tahdostaan julistaa sakon, jonka hän määräsi maksettavaksi jollekin julkiselle viranomaiselle tai rahastolle. Roomassa pappien tehtävänä oli periä tällaiset sakot. Uskomalla hautojen valvonta viranomaisten haltuun yritettiin saada ihmiset kunnioittamaan haudan loukkaamattomuutta.

Eräässä piirtokirjoituksessa Marcus Antonius Vitalis kielsi myymästä, lahjoittamasta tai muulla tavalla siirtämästä hautaansa toisen omistukseen. Siihen ei saanut haudata ketään, jolla ei ollut perheen sukunimeä. Jos joku rikkoi Vitaliksen määräystä, oli hänen maksettava 3000 sestertiusta jokaisesta luvattomasta ruumiista. Maksu suoritettiin Portuksen suojelusjumalien (lares) papeille. Toisessa piirtokirjoituksessa vieraan ruumiin hautaamisesta joutui maksamaan 10 000 sestertiusta Rooman valtion rahastoon.

Erityisesti sarkofagien uudelleenkäyttäminen oli yleistä. Kolmannen vuosisadan lopulta olevassa piirtokirjoituksessa haudan loukkaaja joutui maksamaan 30 000 sestertiuksen sakon Saturnuksen temppelin rahastoon.

Perheelle ja suvulle oli tärkeää suojella hautaa ja huolehtia sen koskemattomuudesta ja loukkaamattomuudesta, sillä hyvin hoidettu perhehauta omalta osaltaan takasi perheen jatkuvuuden ja suvun memorian säilymisen.

 

_______________________
Baldassarre, I., La necropoli dell’Isola Sacra (Porto), Römische Gräberstrassen, Selbstdarstellung – Status – Standard, hrsg. H. von Hesberg & P. Zanker, München 1987, 125-138. 

Calza, G., La necropoli del Porto di Roma nell’Isola Sacra, Roma 1940.

Crook, J. A., Law and Life of Rome, London 1967.

Cumont, F., Afterlife in Roman Paganism, New York 1959.

De Visscher, F., Le droit des tombeaux Romains, Milano 1963.

Hopkins, K., Death and Renewal, Cambridge 1983.

Lavagne, H., Le tombeau, mémoire du mort, La mort, les morts et l’au delà dans le monde romain, Actes du colloque de Caen 20.-22.11.1985, Caen 1987, 159-165.

Nock, A. D., Cremation and Burial in the Roman Empire, Essays in Religion and the Ancient World vol. I, Oxford 1972, 277-307 (= The Harvard Theological Review 25 1932, 321-359).

Pascal, C, La morte e l’aldilà nel mondo pagano, repr. Milano 1987, 101, 105-108.

Scheid, J., Contraria facere: renversements et déplacements dans les rites funéraires, Aspetti dell’ideologia funeraria nel mondo romano, Annali dipartimento di studi del mondo classico e del mediterraneo antico VI, Napoli 1984, 117-139.

Thylander, H., L’inscriptions du Port d’Ostie, Skrifter utgivna av Svenska institutet i Rom IV: 1, Lund 1952.

Toynbee, J. M. C, Death and Burial in the Roman World, London 1971, 38.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.