Lääketieteellisiä kirjoittajia myöhäisantiikissa

 Hippo.jpg

Lääketieteellisiä kirjoittajia myöhäisantiikissa – Latinankielinen länsi 300- ja 400-luvuilla

HIPPOKRATES 13 / 1996

”Sinä, joka haluat tulla lääkäriksi ja olet löytänyt itsellesi opettajat, omistaudu uutterasti tieteelle. Ole inhimillinen ja osoita rakkautta lähimmäisiäsi kohtaan kaikissa teoissasi. Kun potilas kutsuu sinua luokseen, kiiruhda, ja kun olet tullut hänen luokseen, tutki häntä kaikella taidollasi. Ole sairaille myötätuntoinen ja iloitse, kun he paranevat. Ymmärrä, että taistelet heidän kanssaan tautia vastaan, ja käytä kaikki lahjakkuutesi taistelun voittamiseksi.” (Kreikkalainen puhuja Libanios Syyrian Antiokiasta (314-393), Prosgymnasmata, Loci communes, 3.7)

 

Lääketieteen traditio myöhäisantiikissa

Artikkelini esittelee latinankielisiä lääketieteellisiä kirjoittajia Rooman valtakunnan länsiosissa 300- ja 400-luvuilla. Valtakunnan latinankielinen länsiosa irtaantui vähitellen 300- ja 400-lukujen kuluessa niin taloudellisesti ja poliittisesti kuin kulttuurisestikin valtakunnan itäosista. Rooman kaupunki ja Italian niemimaa menettivät merkitystään poliittisena ja talodellisena valtakunnan länsiosan keskusalueena, ja painopiste siirtyi yhä enemmän Pohjois-Afrikkaan ja Galliaan. 300- ja 400-lukujen latinankieliset lääketieteen kirjoittajat ovatkin useimmiten vaikuttaneet juuri Pohjois-Afrikassa tai Galliassa.

Myöhäisantiikin lääketiede pysytteli uskollisesti jo hellenistisenä aikana muotoutuneessa ja keisariajalla jatkuneessa lääketieteen traditiossa eikä itse luonut juuri mitään uutta. Hellenistisen ajan lääketieteessä vaikuttaneen neljän pääsuuntauksen, dogmaattisen, empiirisen, metodisen ja pneumaattisen koulukunnan, erot ja erimielisyydet olivat kuitenkin vähitellen alkaneet menettää merkitystään. Myöhäisantiikin lääketieteellisessä kirjallisuudessa koulukuntien ajatukset esiintyvät toisiinsa sulautuneina. (1).

Dogmaattinen koulukunta oli opettanut, että järjestelmälliset tutkimukset anatomian ja fysiologian aloilla olivat lääkärille välttämättömiä. Havainnoimalla ihmisruumista voitiin päätellä tautien näkymättömiä syitä ja muita ennen tuntemattomia asioita. Dogmaatikot olivat etsineet tukea Platonin, Aristoteleen, stoalaisten ja epikurolaisten opeista. Empiirikot taas olivat hylänneet dogmaatikkojen ajatuksen järjestelmällisestä tutkimuksesta, sillä he eivät pitäneet tällä tavalla saavutettua tietoa hyödyllisenä käytännön lääketieteelle. Heidän mielestään lääkärin käytännön kokemus oli teoriaa tärkeämpää, kun etsittiin oikeaa hoitotapaa (2).

Metodinen koulukunta taas oli suuntautunut kahden edellisen koulukunnan opetuksia vastaan. Metodikot vastustivat kaikkia yleistyksiä ja käsityksiä tyypillisestä ja korostivat yksittäisten potilaiden yksilöllisyyttä. Lääkärin ei siis tarvinnut tuntea anatomiaa tai fysiologiaa. Hänen piti tarkkailla potilaan yleistä tilaa. Sairaus oli häiriö kehossa olevien atomien normaalissa liikehdinnässä. Metodikot keskittyivät oireisiin ja diagnoosiin. Heiltä on peräisin jako akuutteihin ja kroonisiin tauteihin. Tämä jaottelu esiintyy Soranoksella ja myöhemmin Caelius Aurelianuksella. Pneumaattisen koulukunnan lääketieteellisenä perustana oli Hippokrateen esittämä teoria neljästä perusnesteestä. Pneuma oli alkuaine, josta kaikki elämä ja elämän perusnesteet olivat syntyneet. Perusnesteet olivat veri, lima, keltainen sappi ja musta sappi. Jos näiden ihmisruumiin nesteiden tasapaino järkkyi, ihminen sairastui. Nämä eri koulukuntien teoriat ja ajatukset eivät tietenkään yleensä esiintyneet sellaisenaan lääketieteellisillä kirjoittajilla, vaan useimmat kirjoittajista olivat eklektikkoja (3).
 

Latinankielisen lääketieteellisen kirjallisuuden luonne myöhäisantiikissa

Latinankielinen lääketieteellinen kirjallisuus ei tuottanut erityisen syvällisiä tai omaperäisiä tieteellisiä teoksia 300-400-luvuilla. Latinankieliset kirjoittajat laativat lähinnä käytännöllisiä reseptikokoelmia, oppaita lääkekasveista, käsikirjoja maallikoille, suurten teosten lyhennelmiä ja lyhennelmien lyhennelmiä. Teoreettiseen ja tieteelliseen spekulointiin he näyttävät yleensä suhtautuneen kielteisesti. Latinankieliset lääketiedettä käsittelevät teokset olivat yleisesityksiä, käsikirjoja, ja kokoomateoksia sekä käännöksiä lääketieteen kreikankielisistä klassikoista. Kirjoittajat keskittyivät lähinnä selostamaan aikaisempien kirjoittajien teoksia, he keräsivät ja työstivät lähinnä käytännöllisiä ohjeita ja reseptejä. (4)

Hyvä esimerkki myöhäisantiikissa hyvin yleisestä kokoomateoksesta on Medicina Plinii. Se on Plinius vanhemman ensyklopedistisen teoksen Naturalis Historiae lääketieteellisistä osista laadittu lyhennelmä, jonka tekijäksi käsikirjoitukset ilmoittavat Plinius nuoremman. Plinius Secundus Iunior on kuitenkin pseudonyymi, ja teos on ajoitettavissa 300-luvulle (5).
 

Käännöksiä kreikkalaisista alkuperäisteoksista

Kreikkalaisen lääketieteen saavutukset levisivät Rooman valtakunnan länsiosiin lähinnä latinankielisten käännösten avulla, sillä myöhäisantiikin aikana lännessä ei enää osattu kreikkaa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Näin syntyikin kirjaperinne, jossa kreikankielisistä alkuperäisteoksista muokattiin latinankielisiä, yleensä anonyymejä laitoksia. Yleensä kreikkalaisesta alkuperäisteoksesta tunnetaan enää vain nimi. Käännösten ja lyhennettyjen laitosten tekijät olivat usein kotoisin Pohjois-Afrikasta. Hippokrateen, Galenoksen, Soranoksen, Aleksandros Tralleislaisen ja Oreibasioksen kirjoitukset levisivät erilaisina kokoomateoksina, joita höystettiin pakanallisella, juutalaisella ja kristillisellä magialla, kansanuskomuksilla ja lukumystiikalla (6).

Erityisen suosittu oli metodikkojen koulukunnan tärkein edustaja efesolainen Soranos, joka oli toiminut lääkärinä 100-luvulla Roomassa ja kirjoitti lääketieteestä, lääketieteen teoriasta ja filosofiasta. Mustio-nimiseltä Pohjois-Afrikasta kotoisin olevalta kirjailijalta on säilynyt käännöksiä hänen kirjoituksistaan tai hänen nimissään kulkevista teksteistä, mm. kätilöille tarkoitetusta ohjekirjasta. Alunperin kreikasta latinaan käännetyt Mustion tekstit käännettiin myöhemmin takaisin latinasta kreikkaan (7). Samoin kreikkalaisen Oreibasioksen lääkärikäsikirjoista tehtiin useita latinankielisiä laitoksia. Oreibasios oli keisari Julianuksen (332-363) henkilääkäri, joka laati 70 kirjaa sisältäneen synteesin kreikkalaisen lääketieteen saavutuksista. Tästä suurtyöstä hän laati myöhemmin yhdeksän kirjan laajuisen lyhennelmän. Varhaisin meidän päiviimme asti säilynyt latinankielinen käännös on ajoitettavissa luultavasti 400-luvulle (joka tapauksessa ennen yhdeksättä vuosisataa). Käännökset olivat hyvin vapaita ja alkuperäiseen tekstiin tehtiin paljon sisällöllisiä muutoksia ja lisäyksiä (8).
 

Vindicianus

Vindicianus oli 300-luvun loppupuolen arvostetuimpia lääkäreitä Karthagossa, Pohjois-Afrikassa. Kirkkoisä Augustinus (354-430) pitää häntä älykkäänä miehenä ja yhtenä oman aikansa merkittävimmistä lääkäreistä (9). Vindicianuksen nimissä on säilynyt joitakin katkelmia: mm. gynekologiaa käsittelevä teksti, kirje eräälle Pentadiukselle sekä kirje keisari Valentinianus I:lle (keisarina 364-375), jossa Vindicianus esiintyy tittelillä comes archiatrorum. Vindicianus-katkelmat ovat löytyneet käsikirjoituksista muiden lääketieteen kirjoittajien tekstien yhteydestä. Tekstien aitoudesta ei ole täyttä varmuutta. (10).

Kirjeessä Pentadiukselle Vindicianus esittelee ihmisruumiin neljä perusnestettä (humores), jotka ovat veri (sanguis), punainen sappi (cholera rubea), musta sappi (cholera nigra) ja lima (flegma). Nämä neljä nestettä hallitsevat ihmiselämää niin, että kukin neste hallitsee yhtä osaa vuorokaudesta ja tiettyjä osia ruumiista. Samoin nesteeet jakautuvat ihmiselämän varrella niin, että lima ja veri ovat ihmisen tärkeimmät nesteet nejääntoista ikävuoteen saakka, jolloin punainen sappi korvaa liman. 25. ikävuodesta lähtien 42. ikävuoteen saakka kehoa hallitsee veren ohella musta sappi. Vanhuudessa kuten lapsuudessakin lima on tärkein (11).
 

Theodorus Priscianus

Theodorus Priscianuksen tiedetään toimineen lääkärinä 300- ja 400-lukujen vaihteessa. Hän oli Vindicianuksen oppilas ja kotoisin Pohjois-Afrikasta. Theodorus Priscianus kirjoitti erään kollegansa kehoituksesta kreikkalaisen lääketieteen oppikirjan, jonka hän käänsi myöhemmin latinaksi (12). Priscianuksen latinankielinen teos Euporista jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, Faenomenon, käsittelee pään ja muiden ruumiinosien ulkoisia vaivoja, ja toinen, Logicus, sisäisiä sairauksia. Kolmas, naistentauteja käsittelevä osa Gynaecia, on omistettu eräälle Victoria-nimiselle naiselle. Erityisesti Gynaecia oli keskiajalla hyvin suosittu. Lisäksi Priscianukselta on säilynyt kaksi päänsärkyä ja epilepsiaa käsittelevää lukua kirjoituksesta Physica (13).

Priscianus oli eklektikko, jonka ajatukset kuitenkin olivat lähellä metodikkojen koulukuntaa; hän käytti lähteenään erityisesti Soranosta. Metodikkojen tavoin Priscianus ei ollut kiinnostunut lääketieteen teoriasta eikä syvällisistä pohdinnoista. Esimerkiksi käsitellessään vesikauhua hän kertoo, että jotkut kirjoittajat vakuuttavat taudin johtuvan raivoisan koiran puremasta, toiset käärmeen puremasta. Priscianus kuittaa asian toteamalla, että on turhaa tutkiskella taudin alkuperää, sillä se ei enää auta siihen jo sairastuneita (14). Priscianuksen ohjeet ovatkin yksinkertaisia ja perustuvat usein magiaan ja lukumystiikkaan. Päivät ja ajankohdat ovat hänelle tärkeitä, ja lääkereseptien ainesosat saattavat olla hyvinkin erikoisia. Esimerkiksi päänsärkyyn Priscianus tarjoaa variksen tai hiiren aivoista valmistettua lääkettä. Priscianuksen hoito-ohjeet muistuttavat hänen aikalaisensa Marcelluksen lääkereseptejä, mutta Priscianus on kuitenkin Marcellusta kriittisempi (15).
 

Marcellus

Marcellus-niminen kirjoittaja laati pojilleen reseptikokoelman De medicamentis, ja esipuheessa hän sanoo toivovansa, että siitä koituisi heille hyötyä ja terveyttä. Hän toivoo myös, että hänen poikansa jakaisivat lääketieteen tiedon hyvyyttä kaikille sairaille, ystäville ja tutuille ja jopa muukalaisille ja köyhille (16). Tämä Marcellus toimi sotilaskomentajana keisari Theodosius I:n aikana (keisarina 379-395) ja ilmeisesti myös Theodosius II:n aikana (keisarina 408-450). Hänen arvellaan olleen sama Marellus, jolle keisari Arcadius 395 antoi tehtäväksi ajaa kerettiläiset pois Konstantinopolista (17).

Esipuheessaan Marcellus luettelee useita lääkäreitä ja kirjailijoita, joita hän on käyttänyt auktoriteetteinaan, mm. Plinius vanhempaa (23-79) ja Celsusta (1. vuosisadalla) sekä monia meille muuten tuntemattomia nimiä (18). Marcelluksen teokseen kuuluu myös kuuluisien lääkäreiden nimissä kulkevia kirjeitä, kuten Hippokrateen kirje hellenistisen ajan kuninkaalle Antiokhokselle. De medicamentis-teoksessa Marcellus aloittaa tautien käsittelyn yleiseen tapaa päästä ja etenee alas jalkoihin. Marcellus tarjoaa lääkkeitä ja reseptejä päänsärkyyn, hammassärkyyn, kurkkukipuun, yskään, olkapäiden ja niskan kipuihin, sydämen kipuihin, vatsavaivoihin, sukupuolitauteihin ja jalkavaivoihin. Marcellus esittelee hammastahnareseptin, jota keisari Augustuksen (63 eKr.-14 jKr.) sisko Octavia oli käyttänyt ja joka teki hampaat hohtaviksi: Sekoitetaan yksi sextarius (n. 5,5 dl) ohrajauhoja etikkahunajaseokseen, vaivataan taikinaa kauan ja jaetaan sitten kuudeksi pikkupalloksi. Näihin sekoitetaan puoli unssia suolaa (n. 13,7 g), sitten ne paistetaan hiiliksi ja jauhetaan hienoksi. Jauheeseen sekoitetaan sopiva määrä nardus-yrtin tähkiä tai lehtiä hyvän tuoksun aikaansaamiseksi. Marcellus esittelee myös hampaitten puhdistusaineen, jota keisari Claudiuksen (keisarina 41-53) vaimo Messalina oli käyttänyt (19).

Marcellus oli ilmeisesti Galliasta kotoisin, mihin viittaisi se, että hän mainitsee 300-luvun gallialaisen runoilijan Ausoniuksen isän sekä muutamia muita henkilöitä. Samaa voidaan päätellä De medicamentis-teoksen latinan kielestä ja sanastosta sekä erityisestä Gallian kasvien tuntemuksesta (20). Kelttiläinen magia on selvästi vaikuttanut häneen. Monet reseptit ovat varsin erikoisia. Oikeat ajankohdat, päivät, numerot, kirjaimet, sanat ja loitsut ovat niissä tärkeitä, kuten kultaan upotettu sisiliskon häntä ja hirttämiseen käytetty köysi, joiden Marcellus vakuuttaa auttavan vatsakipuihin (21).
 

Caelius Aurelianus

Caelius Aurelianus on myöhäisantiikin lääketieteen tärkeimpiä nimiä, sillä hän käänsi Soranoksen tekstejä ja näin siis välitti kreikkalaista lääketiedettä roomalaisille ja edelleen keskiajalle. Caelius Aurelianus oli kotoisin Pohjois-Afrikasta ja vaikutti luultavasti 400-luvulla. Kristitty kirjailija Cassiodorus (490-583) mainitsee Caelius Aurelianuksen luostarinsa kirjaluettelossa (22).

Caelius Aurelianuksen pääteokset ovat Passiones celeres sive acutae (nopeat eli akuutit sairaudet, kolme kirjaa) ja Passiones tardae sive chronicae (hitaat eli krooniset sairaudet, viisi kirjaa). Ne ovat Soranoksen kirjoituksesta Peri okseon kai khronion pathon muokattuja käännöksiä. Passiones etenee selkeästi ja järjestelmällisesti. Caelius Aurelianus esittelee kunkin sairauden määrittelemällä taudin, kertomalla sen nimen etymologiasta, kuvaamalla oireita ja neuvomalla, kuinka sairaus erotetaan muista saman tapaisista sairauksista. Sitten hän pohtii, mitä erilaisia muunnoksia sairauksista on olemassa ja mikä ruumiinosa kärsii sairauden aikana. Tämän jälkeen hän esittelee hoitotavan ja vertaa sitä muiden lääkäreiden antamiin neuvoihin. Caeliuksen ansiosta tunnemme monia muuten tuntemattomia lääketieteen auktoreita ja heidän näkemyksiään. Esimerkkinä Caeliuksen järjestelmällisyydestä hänen tavassaan käsitellä tauteja olen valinnut tähän letargian:

I luku: Letargiasta (esitellään mm. nimen etymologia)
II luku: Minkälaisia oireita on potilailla, jotka ovat sairastumassa letargiaan.
III luku: Kuinka tauti havaitaan potilaassa.
IV luku: Kuinka käsiteltävä tauti erotetaan taudeista, jotka muistuttavat sitä.
V luku: Onko olemassa erilaisia letargian lajeja.
VI luku: Mikä ruumiinosa kärsii käsiteltävässä taudissa, ja millä tavalla potilaita voidaan hoitaa.
VII-IX luvut: Vastauksia aiempien kirjoittajien väitteisiin (23).

Caelius jakaa sairaudet akuutteihin ja kroonisiin: akuutit sairaudet ovat nopeita, mutta krooniset sairaudet ovat hitaita. Caeliuksen mukaan vain lääkärit saattoivat pelastaa potilaan kroonisista sairauksista, sillä niihin eivät auttaneet luonto (natura) tai onni (fortuna) (24). Sairaudet käsitellään etenemällä päästä jalkoihin. Esimerkkejä akuuteista sairauksista ovat keuhkotulehdus, sydänsairaudet, halvaus, vesikauhu ja ripuli. Kroonisia sairauksia taas ovat krooninen päänsärky, epilepsia, erilaiset henkiset sairaudet, hammassärky, korvasärky, hengitysvaikeudet, verenvuotohäiriöt, munuaisvaivat ja eräät sukupuolitaudit.

Myös mielisairaudet (furor sive insania, quam Graeci maniam vocant) luokitellaan kroonisiksi sairauksiksi. Caeliuksen mukaan niistä kärsivät useimmiten nuoret ja keski-ikäiset miehet, harvemmin vanhat miehet ja kaikkein vähiten lapset ja naiset. Syinä sairastumiseen voivat olla mm. kuumuus, kylmyys, ruuansulatushäiriö, juopottelu, valvominen, irstailu, viha, suru, pelko, säikähdys, liian innokas opiskelu ja lääkkeet (erityisesti lemmenjuomat). Caelius kritisoi muiden lääkäreiden ehdottamia hoitokeinoja, juovuttavia juomia, musiikkia tai rakkautta, sillä hänen mielestään nämä vain pahentavat maniaa (25). Maniaan, melankoliaan ja painajaisiin (incubus) Caelius suosittelee samanlaista hoitoa. Potilas sijoitetaan makaamaan valoisaan ja lämpimään huoneeseen. Potilaan on levättävä ja paastottava kolme päivää. Kaula, pää ja vatsa peitetään lämpimällä öljyllä kastetulla villavaatteella (26).

Caelius Aurelianukselta on säilynyt Soranos-käännösten lisäksi joitakin fragmentteja teoksesta Medicinales responsiones, jossa hän esittelee metodistisen koulukunnan saavutuksia kysymysten ja vastausten muodossa, sekä käännöskatkelmia Soranoksen gynekologisesta tekstistä Peri gynaikeion (27).
 
Cassius Felix

Lääkäri Cassius Felixiltä on säilynyt reseptikokoelma De medicina, jonka hän kirjoitti pojalleen. Teos voidaan käsikirjoituksen otsikossa olevan konsulidateerauksen ansiosta ajoittaa vuoteen 447. Myös Cassius Felix oli luultavasti kotoisin Pohjois-Afrikasta. De miraculis Sancti Stephani mainitsee erään karthagolaisen lääkärin nimeltä Felix (28). Cassius Felix seurasi dogmaattisen koulukunnan traditiota. Hän mainitsee auktoriteetteinään Hippokrateen, Vindicianuksen ja erityisesti Galenoksen, jota hän siteeraa usein (29). Cassius Felixin De medicina aloittaa käsittelynsä päästä ja etenee naistentauteihin. Hän tarjoaa apua mm. päänsärkyy, vatsakipuun, erilaisiin ihotauteihin, kuivaan ja kosteaan yskään, hammassärkyyn ja synnytyksen jouduttamiseen.

Cassius Felixin teos on täynnä kreikankielisiä ilmauksia, joita hän selittää latinaksi. Monien reseptien teho on sanamagiassa ja taikakeinoissa. Skorpionin pistoa hoidetaan kirjoittamalla karkealle paperille nimi Aspis (kyykäärme kreikaksi). Sitten paperi kääritään kokoon ja laitetaan piston kohdalle (30). Epilepsian hoitoon Cassius Felix esittää seuraavaa: Ensimmäisestä synnytyksestä syntynyt pääskysen poikanen avataan ja sen vatsasta kerätään yksi kaunis ja yksi huono kivi. Kivet kääritään vasikan tai hirven nahkaan ja ripustetaan kaulaan tai oikeaan käsivarteen riippumaan (31).
 

Anthimus

De observatione ciborum -teoksen kirjoittajasta Anthimuksesta tiedetään hyvin vähän. Kreikkalainen historioitsija Malkhos 500-luvulta mainitsee lääkäri Anthimoksen, joka oli sekaantunut goottien neuvotteluihin Itä-Rooman keisarin Zenon (474-491) hovissa Konstantinopolissa ja joka tämän takia ajettiin maanpakoon 477-478. Tämä Anthimos on ilmeisesti sama henkilö kuin itägoottien kuninkaan Theoderikin (hallitsi 471-526) hovissa toiminut lähettiläs Anthimus, joka lähetettiin frankkien kuninkaan Theoderikin (hallitsi 511-533) hoviin. Anthimus omisti tälle frankkikuninkaalle teoksensä De observatione ciborum (32).

De observatione ciborum on puoliksi dieteettinen ohjekirja ja puoliksi keittokirja. Anthimus haluaa neuvoa, ”miten kaikki ruuat pitäisi syödä, jotta ne sulaisivat hyvin ja jotta ne edistäisivät terveyttä eivätkä aiheuttaisi vatsan heikkoutta tai keholle tuskia”. Anthimuksen mukaan terveys perustui oikeanlaiseen ravintoon. Hyvin laitettu ruoka edisti ruuansulatusta, mutta huonosti laitettu ruoka aiheutti raskaan olon (33). Esipuheen jälkeen seuraa luettelo, jossa käydään läpi liha, kala, vihannekset, maitotuotteet ja hedelmät. Lihasta ovat edustettuina mm. nauta, lammas, hirvi, villisika ja sika. Nuorista jäniksistä sai Anthimuksen mukaan terveellisen ruuan, kun ne maustettiin makealla pippurilla, inkiväärillä ja narduksen lehdillä (34). Juomiakaan ei ole unohdettu, sillä Anthimus kiittää hyvin valmistetun oluen terveellisyyttä ja hyödyllisyyttä (35).

Anthimuksen ohjeet eivät ole mitään tieteellisesti mullistavia tai syvällisiä oivalluksia, kuten selonteko omenista ja päärynöistä osoittaa: ” Puussa hyvin kypsyneet omenat, jotka ovat makeita, ovat hyviä; happamet eivät ole sopivia … Makeat ja puussa hyvin kypsyneet päärynät (ovat terveellisiä), sillä kovat ja happamet ovat suureksi haitaksi” (36). Anthimuksen De observatione ciborum on paitsi merkittävä dokumentti 400-500-lukujen vaihteen ruokakulttuurista, myös erikoisuus latinan kielen historiassa: kreikkalaisen lääkärin latinankielinen kirjoitus germaanikuninkaalle; kieli on kreikalla höystettyä vulgaarilatinaa (37).
 
Antiikin lääketieteellinen kirjallisuus välittyy keskiajalle

Myöhäisantiikin lääketieteellinen kirjallisuus toimi siltana antiikin ja keskiajan lääketieteen välillä. Kreikkalainen lääketiede levisi länteen nimenomaan latinankielisinä käännöksinä. Varhaiskeskiajalla ensyklopedistiset kirjailijat, kuten Isidorus Sevillalainen, sekä arabit välittivät antiikin lääketieteen perintöä eteenpäin. Myöhäisantiikin lääketieteellisiä oppaita ja tekstikokoelmia käytettiin oppikirjoina, joita keskiajalla kommentoitiin ja työstettiin edelleen (38). Myöhäisantiikin oppineiden harrasta suhtautumista lääketieteen traditioon kuvaa kristityn oppineen Cassiodoruksen ohje luostarinsa munkeille: ”Jos te ette osaa kreikkaa, lukekaa ensin Dioskurideen Yrttikirja … Sen jälkeen lukekaa latinaksi käännettyjä Hippokratesta ja Galenosta … ja erästä anonyymiä teosta, joka on koottu eri kirjoittajien teksteistä. Sitten lukekaa Caelius Aurelianuksen De medicina ja Hippokrateen tekstejä yrteistä ja hoidoista sekä muita erilaisia lääkinnän taidosta kirjoitettuja teoksia, joita jumalan avulla olen jättänyt teidän huostaanne varastoituina kirjastomme sopukoihin” (39).
 

Maijastina Kahlos

——————–

(1) Temkin O. History of Hippocratism in Late Antiquity: The Third Century and the Latin West. Julkaisussa: Temkin O. The Double Face of Janus and Other Essays in the History of Medicine. Baltimore ja Lontoo: The Johns Hopkins University Press 1977: 169
Nutton V. From Galen to Alexander, Aspects of Medicine and Medical Practice in Late Antiquity. Julkaisussa: Scarborough J. (toim.) Synopsia on Byzantine Medicine. Washington D.C.: Dumbarton Oaks Papers, 1984: N:o 38: 4
(2) Scarborough J. Roman Medicine. Lontoo: Thames and Hudson, 1969: 43
Jackson R. Doctors and diseases in the Roman Empire. Lontoo: British Museum Publications, 1988: 30
(3) Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 44-45
Edelstein L. The Methodists. Julkaisussa: Temkin O, Temkin CL. (toim.) Ancient Medicine. Selected Papers of Ludwig Edelstein. Baltimore: 1967: 173-176, 180
Jackson, R. (katso viite 2) 1988, 30-31
(4) Schanz M. Die Schriftsteller der realen Fächer: Die Ärzte. Julkaisussa Schanz M, Hosius C, Krüger G. (toim.) Handbuch der klassischen Altertumswissenschaft. Geschichte der römischen Literatur bis zum Gesetzgebungswerk des Kaisers Justinian VIII.4.2. München: Beck’sche Verlagsbuchhandlung, 1920: 274
(5) Fischer KD. (katso viite 4) 1989: 74-77
Schanz M. Handbuch der klassischen Altertumswissenschaft. Geschichte der römischen Literatur bis zum Gesetzgebungswerk des Kaisers Justinian VIII.4.1. Toinen laajennettu painos. München: Beck’sche Verlagsbuchhandlung, 1914: 201-203
(6) Temkin O. (katso viite 1) 1977: 174
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 272-273
(7) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 289-291
Jones AHM, Martindale JR, Morris J. (toim.) The Prosopography of the Later Roman Empire II. Cambridge: University Press, 1980: hakusana Mustio, 769. Myöhemmin lyhennetty PLRE II. Mustio tunnetaan myös nimellä Muscio
(8) Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 156
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 298-299
Fischer KD. (katso viite 4) 1989: 74
Jones AHM, Martindale JR, Morris J. (toim.) The Prosopography of the Later Roman Empire I. Cambridge: University Press, 1971: hakusana Oribasius, 653-654. Myöhemmin lyhennetty PLRE I.
(9) PLRE I (katso viite 8 ) hakusana Vindicianus 2, 967
Augustinus. Confessioness 4.3.5; 7.6.8
Augustinus. Epistola 138.3
Brown P. Augustine of Hippo. Lontoo: Faber and Faber 1967: 67
Theodorus Priscianus mainitsee hänet opettajanaan. Theodorus Priscianus, Euporista, Physica 3. Rose V. (toim.) Theodori Prisciani Euporiston libri III cum physicorum fragmento et additamentis Pseudo-Theodoreis, accedunt Vindiciani Afri quae feruntur reliquiae. Leipzig: Teubner, 1894
(10) Shanz M. (katso viite 4) 1920: 203-204
Vindicianuksen Gynaecia, Epitoma ja kirje Pentadiukselle on julkaistu Rosen Theodorus Priscianus-editiossa, (katso viite 9)
Kirje keisari Valentinianukselle on julkaistu Niedermannin ja Liechtenhanin Marcellus-editiossa, (katso viite 16)
(11) Vindicianus. Epistola ad Pentadium 486. Hippokrateen järjestelmässä punaisen sapen tilalla oli keltainen sappi
Jackson R. (katso viite 2) 1988: 22
(12) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 275-276
PLRE I (katso viite 8 ) hakusana Theodorus Priscianus 8, 728
Sundelin T. Ad Theodori Prisciani Euporista adnotationes. Upsala: Almqvist & Wiksell, 1934. esipuheesta. Kreikkalaisesta versiosta Theodorus Priscianus kertoo itse: Euporista, Faenomenon 4
(13) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 275-277
Theodorus Priscianus, Euporista, Gynaecia 1
(14) Theodorus Priscianus, Euporista, Logicus 8.26
Temkin O. (katso viite 1) 1977: 174
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 275-277
Rose V. (katso viite 9) 1894: XIX
Caelius Aurelianus sen sijaan omisti vesikauhulle useita lukuja teoksessa Passiones celeres sive acutae
Vesikauhusta Théoridès J. Rabies in Byzantine Medicine. Julkaisussa: Scarborough J. (toim.) Synopsia on Byzantine Medicine. Washington D.C.: Dumbarton Oaks Papers, 1984: N:o 38: 149-158
(15) Theodorus Priscianus, Physica 4
(16) Marcellus. De medicamentis, prologia 3-4
Niedermann M, Liechtenhan E. (toim.) Kollesch J, Nickel D. (käännös) Marcellus, De medicamentis liber, Ûber Heilmittel I-II. Corpus Medicorum Latinorum V. Berliini: Academia Scientiarum Germanica Berolensis, 1968
(17) Codex Theodosianus 16.5.29
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 278-280
PLRE I (katso viite 8 ) hakusana Marcellus 7, 551
(18) Marcellus. De medicamentis, prologia 2
Niedermann M. (katso viite 16) 1968: XIX
Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 155
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 279-280
(19) Marcellus. De medicamentis 13.1-4
(20) Marcellus. De medicamentis, prologia 2
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 278-279
Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 155
(21) Marcellus. De medicamentis 29.13
(22) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 285-286
Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 151
PLRE II (katso viite 7) hakusana Caelius Aurelianus 10, 201
Cassiodorus. Institutiones 1.31.2
(23) Caelius Aurelianus. Passiones celeres sive acutae 2.1
Benz G. (toim.) Pape I (käännös) Caelius Aurelianus. Akute Krankheiten Buch I-III, Chronische Krankheiten Buch I-V, Osa I. Corpus Medicorum Latinorum VI.1. Berliini: Academia Scientiarum Germanica Berolensis, 1990
Drabkin IE. (toim.) Caelius Aurelianus, On acute Diseases and On Chronic Diseases. Chicago: University of Chicago Press, 1950
(24) Caelius Aurelianus. Passiones tardae sive chronicae 1. praefatio 2
(25) Caelius Aurelianus. Passiones tardae sive chronicae 1.5.147; 1.5.175-177
(26) Caelius Aurelianus. Passiones tardae sive chronicae 1.3.57; 1.5.155; 1.6.183
(27) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 285, 287-288
(28) De Miraculis sancti Stephani 2.2.3
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 283-284
PLRE II (katso viite 7) hakusana Cassius Felix 13, 461
(29) Cassius Felix mainitsee Galenoksen useita kertoja, De medicina 1; 30; 39; 41; 42; 50; 55; 60
Rose V. (toim.) Cassius Felix, De medicina ex Graecis logicae sectae auctoribus liber translatus sub Artabure et Calepio consulibus (anno 447). Leipzig: Teubner 1879
Temkin O. (katse viite 1) 1977: 175
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 284
(30) Cassius Felix, De medicina 69
(31) Cassius Felix, De medicina 71
(32) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 291-292
PLRE II hakusana Anthimus 3, 100 käsittelee nämä kaksi Anthimusta eri henkilöinä
Malchus 11. Dindorf L. (toim.) Historici Graeci Minores I. Leipzig: Teubner, 1870: 400
(33) Anthimus. De observatione ciborum, praefatio
Liehtenhan E. (toim.) Anthimi de observatione ciborum ad Theodericum regem Francorum epistula. Corpus Medicorum Latinorum VIII.1. Berliini: Academia Scientiarum Germanica Berolensis, 1963
Weber SH. Anthimus, De Observatio ciborum. Text, Commentary amd Glossary with a Study of Latinity. Leiden: Brill, 1924
(34) Anthimus. De observatione ciborum 13
(35) Anthimus. De observatione ciborum 15
(36) Anthimus. De observatione ciborum 84
(37) Weber SH. (katso viite 33) 1924: 2
June B. In Cassium Felicem Studia. Commentatio Academica. Upsala: Almqvist & Wiksell, 1936
Schanz M. (katso viite 4) 1920: 292-293
(38) Schanz M. (katso viite 4) 1920: 274
Scarborough J. (katso viite 2) 1969: 133
Drabkin JE. (katso viite 2) 1950: XI
(39) Cassiodorus. Institutiones 1.31.2
Latin medical litarature in late antiquity

Medicine in late antiquity was based on the four main tides of the Hellenistic medical tradition: the Dogmatic, Empiric, Methodic, and Pneumatic schools. Latin medical literature in late antiquity did not produce any scientifically original works or profound ideas. Collections of recipes and practical manuals were made for doctors in the fourth and fifth centuries AD. The texts of great Greek authors like Hippocrates, Galenus and Soranus circulated in various compilations and translations.

Vindicianus was one of the most remarkable doctors at the end of the fourth century. Some fragments of his texts have been preserved, e.g. letter to Pentadius where Vindicianus presents the theory of the four humours: blood, red bile, black bile, and phlegm. Theodorus Priscianus, Vindicianus’s disciple, wrote a medical handbook in Greek and translated it later into Latin. Euporista consists of three parts: the first part deals with external pains, the second part with internal diseases, and the third part deals with gynaecology. Caelius Aurelianus is one of the most important medical writers in late antiquity. He translated texts of Soranus into Latin and thus transmitted Greek medicine to the western parts of the Roman Empire and even to the Middle Ages. Caelius Aurelianus’s most outstanding works were Passiones celeres sive acutae (Acute Diseases) and Passiones tardae sive chronicae (Chronic Diseases).

Marcellus was a medical writer at the end of the fourth century or in the beginning of the fifth century. He compiled a collection of medical recipes, De medicamentis. Many of his remedies were based on magic: right dates, numbers, words, letters and spells were important elements in his manual. A doctor called Cassius Felix also published a collection of medical recipes, De medicina, in 447. Like Marcellus, Cassius Felix often offers magical cures for different kinds of diseases. The writer of De observatione ciborum, Anthimus, was probably the legate Anthimus at the court of the Frankish king Theoderic in the beginning of the sixth century. De observatione ciborum is partly a dietary handbook and partly a cookery book.

The late Latin medical literature offered an important bridge between the medicine of classical antiquity and the medicine of the Middle Ages. The late Latin medical compilations and collections were used as manuals and textbooks in the Middle Ages.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.