Petroniuksen antiikki ei ole valkoinen
Petroniuksen antiikki ei ole valkoinen
Pekka Tuomiston suomennos tavoittaa Satyriconin ironisen tunnelman ja värikkään kielenkäytön
Roomalaisten elämän häpeilemättömissä kuvauksissa on mukana maku ja haju
Satyriconia voi kutsua eräänlaiseksi veijariromaaniksi, vaikka se monessa mielessä eroaa modernista länsimaisesta romaanista. Tarinan päähenkilö, minäkertoja Encolpius on antisankari, nuori mies ja onnenonkija, joka joutuu jatkuvasti hankaluuksiin ja harhailee kaiken aikaa pakomatkalla.
Romaanin juonta on vaikea rekonstruoida kokonaisuudessaan, koska jälkimaailmalle säilyneestä tekstistä puuttuu alku ja loppu. Encolpius on loukannut hedelmällisyyden jumala Priaposta ja joutuu pakenemaan tämän vihaa. Tässä Petronius irvailee antiikin eepoksille Odysseuksen ja Aeneaan harharetkistä.
Siinä missä Homeroksen Odysseiassa meren jumala Poseidon vainosi Odysseusta ja Vergiliuksen Aeneiksessa Juno-jumalatar Aeneaasta, aiheuttaa Priapos Encolpiukselle vastoinkäymisiä: esimerkiksi juuri kun Encolpiuksen pitäisi tyydyttää ihana ylhäisönainen Circe, hän osoittautuukin impotentiksi. Mahtavan jumalan rangaistus on osuva, sillä Priapos kuvattiin antiikissa ikuisessa erektiossa.
Petronius parodioi myös kreikkalaisia rakkaus- ja seikkailuromaaneja, joita kirjoitettiin 200- ja 100-luvuilta e.a.a lähtien aina 300-luvulle j.a.a. saakka.
Näissä romaaneissa oli vakiintunut kaava. Päähenkilöinä olivat rakastavaiset, jotka joutuvat kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä ja eroja ennen kuin lopulta saavat toisensa. Juoneen kuului matkoja, merirosvoja ja haaksirikkoja, valekuolemia ja ihmeparantumisia, vankeutta ja kuolemantuomioita.
Useimmat säilyneet kreikkalaiset romaanit ovat myöhempiä kuin Satyricon, esimerkiksi Longoksen 200-luvulla j.a.a. kreikaksi kirjoittama Dafnis ja Khloe (suom. Maarit Kaimio, 1990).
Kreikkalaisen rakkausromaanin sankariparin, nuoren miehen ja naisen, tilalla Satyriconin rakastavaisina on kaksi nuorta miestä, Encolpius ja hänen rakastettunsa kuvankaunis Giton.
Säilyneessä osiossa rakastavaiset joutuvat eroon, kun Encolpiuksen matkakumppani ja kilpailija Ascyltos nappaa Gitonin mukaansa, mutta löytävät pian taas toisensa ja jatkavat yhdessä harhailuaan. Tarinaan kuuluvat myös laivamatka ja haaksirikko.
Nimi Satyricon, ”satyyrikertomuksia”, viittaa satyyreihin, kreikkalaisen mytologian sarvekkaisiin ja pukinhäntäisiin hahmoihin, jotka nautiskelivat viinistä ja lemmestä, kuten kirjan päähenkilötkin. Toisaalta nimi viittaa myös roomalaiseen kirjallisuudenlajiin satiiriin, erityisesti ns. menippolaiseen satiiriin, jossa yhdistettiin proosaa ja runoa ja pilkattiin oman ajan ilmiöitä ja ihmisten heikkouksia. Samoin Satyriconin proosan sekaan on ympätty aiheeseen liittyviä runoja, ja se ivailee oman aikansa roomalaista elämää ja ihmisiä.
Romaaniin kuuluva episodi Trimalchion pidot ( Cena Trimalchionis) parodioi antiikin kirjallisuuden symposion-kuvauksia, joista Platonin Symposion on maineikkain.
Filosofisten pohdintojen tilalla rikkaan Trimalchion pidoissa huomion saavat ihmeelliset ruokalajit, kauhujutut ihmissusista ja noidista ja illallisvieraiden kuvaukset omasta elämästään ja rikastumisestaan.
Trimalchio ja hänen ystävänsä ovat vapautettuja orjia, joista Rooman keisariaikana oli tullut tärkeä yhteiskunnallinen ryhmä. Usein vapautetut harjoittivat entisten yläluokkaisten isäntiensä puolesta liiketoimintaa, johon nämä itse eivät voineet julkisesti sekaantua. Vapautetut toimivat mm. kauppiaina, rakennusurakoitsijoina, laivanvarustajina ja työnjohtajina. Jotkut vapautetut saattoivat hankkia suunnattomia omaisuuksia, kuten Trimalchio, joka ei pysty enää pitämään lukua omistuksistaan.
Kuva Trimalchiosta on tietenkin koomisen liioitteleva. Petronius kuvaa häntä sivistymättömänä moukkana, joka sekoittaa kirjallisuuden mytologiset hahmot ja tarinat.
Varsinaisen juonen ympärille nivoutuu myös eeppisiä runoja ja novelleja, joita Encolpiuksen ja Gitonin mukaan lyöttäytynyt runoilija Eumolpus esittää. Näistä kuuluisin on kertomus Efesoksen siveästä leskestä.
Eumolpus kuvataan keskinkertaisena runoilijana, joka esittää mahtipontisia runoja. Petroniuksen on arveltu ivailevan näillä runoilla omien aikalaistensa Senecan ja Lucanuksen tuotoksia. Satyricon on täynnä viittauksia antiikin kirjallisuuteen ja mytologiaan. Samoin päähenkilöiden keskusteluissa on oman ajan kulttuurikritiikkiä, arvostelua kaunopuheisuudesta ja koulutuksesta. Satyricon on Rooman sosiaalihistorian ja arjen historian tutkijoille tärkeä lähde, vaikka se ei olekaan realistinen kuvaus antiikin maailmasta. Teos välittää riemukkaita välähdyksiä roomalaisten tavoista ja uskomuksista, kielestä, ruuasta, vaatetuksesta ja erotiikasta.
Vastapainona kirjallisuudesta yleensä nousevalle ylevälle valkoiselle antiikille meille avautuu värikäs antiikin maailma, jossa on hajua ja makua. Ei ihme, että Satyricon mitään häpeilemättömänä kuvauksena ihmiselämän eri puolista on vaikuttanut myös mm. James Joycen Odysseukseen.
Lisäksi Satyricon on myös hauska kirja, jossa mitään ei voi ottaa oikein tosissaan. Suomentaja Pekka Tuomisto on oivallisesti saanut esiin Satyriconin kepeän ja ironisen tunnelman ja kirjoittaa eloisaa ja vivahteikasta suomea. Satyriconin kertojaminän latina on sivistynyttä kaupunkilaiskieltä. Trimalchion pitojen illallisvieraiden puhe on vulgaarilatinaa, kansankieltä, jota tutkijat kutsuvat nykyään asiallisemmin substandardiksi latinaksi. Tuomisto ei ole ryhtynyt vääntämään tätä kansanlatinaa millekään murteelle tai slangille, mutta hän on silti pystynyt välittämään Trimalchion ja muiden vapautettujen värikkään kielenkäytön.
Tuomisto on aikaisemmin julkaissut Rooman historiasta useita tietokirjoja , mm. Rooman kuningasaika, Rooman konsulit ja Rooman diktaattorit. Hänen asiantuntemuksensa näkyy Satyriconin huolellisessa käännöksessä ja jälkisanassa, jossa esitellään teoksen vaiheita, kieltä ja vaikutusta, sekä perusteellisessa selitysosassa, jossa selvitetään tekstiin liittyvää antiikin mytologiaa, historiaa, tapoja ja uskomuksia.
MAIJASTINA KAHLOS