Cicero ja taivuttelun taito

netnkansi.jpg

MAIJASTINA KAHLOS

Marcus Tullius Cicero, Puhujasta. Suomentanut Aulikki Vuola. Johdanto Juha Sihvola. Gaudeamus Helsinki 2006.

Kirjaesittely julkaistu n & n 1 (2007), 131-132.

 

”Minusta ei ole mitään niin suurenmoista kuin puheella ohjailla ihmisten mieliä, voittaa puolelleen heidän tahtonsa, sysätä sitä haluamaansa suuntaan ja jälleen houkutella pois niin kuin haluaa.”

Näin kuvataan puhetaitoa Ciceron teoksessa Puhujasta (1.30). Ihmisten mielikuvissa retoriikka yhdistyy usein valehteluun, propagandaan ja suoranaiseen aivopesuun. ”Pelkän retoriikan” vastakohtana nähdään suora ja rehellinen puhe. Tällaisen vastakohdan rakentaminen on itsessään retoriikkaa, oivallista sellaista.

 

Kapean retoriikka-käsitteen sijaan on syytä korostaa Ciceron laajaa näkemystä retoriikasta. Edellisen sitaatin jälkeen Cicero nimittäin jatkaa: ”Tämä yksi ainoa asia on aina kukoistanut ja vallinnut kaikkien vapaiden kansojen keskuudessa, etenkin rauhantahtoisissa ja vakaissa yhteiskunnissa” (1.30). Retoriikka on paitsi yhteiskunnan ja sivistyksen myös ihmisyyden tunnusominaisuus: ”Olemme merkittävästi eläinten yläpuolella juuri siksi, että keskustelemme keskenämme ja pystymme ilmaisemaan ajatuksiamme puhumalla” (1.32). ”Mikä muu voima on pystynyt kokoamaan hajallaan olevat ihmiset yhteen paikkaan, johdattamaan heidät alkeellisesta maalaiselämästä nykyiseen sivilisaatioon ja elämäntapaan tai määräämään lait, oikeusistuimet ja oikeuden yhteiskuntien vakiinnuttua?” (1.33)

 

Retoriikka tutkimusalana on tehnyt uuden tulemisen Suomessa ja muualla. Puhutaan ”uudesta retoriikasta”, jonka merkkiteos C. Perelmanin ja L. Olbrechts-Tytecan Traité de l’argumentation: la nouvelle rhétorique ilmestyi jo 1958. C. Perelmanilta on käännetty suomeksi Retoriikan valtakunta (suom. Leevi Lehto, Vastapaino 1996). Suomessa on viime vuosina ilmestynyt useita retoriikkaa käsitteleviä kirjoja, esimerkiksi Juhana Torkin Puhevalta (Otava 2006), Jan Blomstedtin Retoriikkaa epäilijöille (Loki-kirjat 2003) ja K. Palosen ja H. Summan toimittama Pelkkää retoriikkaa (Vastapaino 1996). Ruotsissa on samalla tavalla herännyt kiinnostus retoriikkaan (esimerkkinä Kurt Johanssonin Retorik eller konsten att övertyga, Nordstedts 1998). Ruotsissa myös ilmestyy suurelle yleisölle suunnattu aikakauslehti Retorik magasinet ja tieteellinen aikakausjulkaisu Rhetorica Scandinavica; molempia julkaisee Retorikförlaget (www.rhetor.se).

 

Aulikki Vuolan käännös Ciceron Puhujasta on osa tätä retoriikan uutta aaltoa. Ciceron retoriikkaa käsittelevistä teoksista on aikaisemmin suomennettu Brutus. Puhetaidosta (suom. Pirkko Haapanen, Finn Lectura 1990).

 

PUHUJAN IHANNE

Marcus Tullius Cicero (106 – 43 e.a.a.) oli itse paitsi puhetaidon teoreetikko myös aikansa ihailluimpia puhujia. Ciceron omat puheet ovat olleet vuosisatojen ajan koululaisten lukemistoa, ja vielä nykyäänkin latinan opiskelijat joutuvat tai pääsevät tutustumaan niihin.

 

Cicero kävi läpi roomalaiselle aristokraatille tyypillisen virkauran, jonka kohokohtana oli konsulin virka vuonna 63 e.a.a. Hän osallistui vaihtelevalla menestyksellä aikansa politiikkaan. Julius Caesarin ja Pompeiuksen välisessä valtataistelussa 40-luvulla e.a.a. Cicero valitsi Pompeiuksen, jonka hän katsoi puolustavan vanhoja tasavaltalaisia (lue: aristokraattisia tai oligarkkisia) ihanteita. Pompeius osoittautui huonoksi valinnaksi, eikä Ciceron seuraavakaan poliittinen liike ollut onnistunut. Hän kääntyi Marcus Antoniusta vastaan mutta ei saanutkaan Octavianukselta (myöh. Augustukselta) tämän tukea ja suojelua. Marcus Antonius surmautti Ciceron ja määräsi, että tältä oli hakattava paitsi pää myös oikea käsi, jolla tämä oli kirjoittanut puheensa Antoniusta vastaan.

 

Ciceron Puhujasta (De oratore) on jälkivaikutukseltaan mittava teos. Se on Aristoteleen Retoriikan ja Quintilianuksen (n. 35-100) Institutio oratoria (Puhujan kasvatus) ohella tärkeimpiä esityksiä antiikin puhetaidosta.

 

Puhujasta on kuvitteellinen dialogi kahden historiallisen henkilön, roomalaisten suuresti ihailemien puhujien, Crassuksen ja Antoniuksen välillä.[1] Cicero kirjoitti teoksensa vuonna 55 e.a.a., mutta kuvitteellinen keskustelu käydään 91 e.a.a. juuri ennen päähenkilö Crassuksen kuolemaa. Crassus ja Antonius edustavat kahta eri näkemystä puhetaidosta ja puhujana olemisesta. Cicero näyttää valinneen Crassuksen esittämään omia näkemyksiään puhetaidon suuresta roolista roomalaisessa valtiollisessa elämässä. Crassuksen puhujan ihanne on jonkinlainen valtiomies, jolla laaja yleissivistys ja joka on perehtynyt myös filosofiaan (mutta ei liikaa!). Crassuksen puhuja on suorastaan jumalallinen hahmo: ”Tähtäimessäni oli jotain suurempaa, kun olin sitä mieltä, että puhujalta ei pidä puuttua mitään varustetta varsinkaan omassa valtiossamme” (1.264). Antoniuksen käsitys puhujasta on huomattavasti kapeampi ja käytännöllisempi: hänelle puhuja on terävä-älyinen ja nokkela asianajaja, jolle riittää käytännön harjoittelu, summittainen asiantuntijuus oikeuden alalta ja hyvä ihmistuntemus (esim. 1.213; 1.223; 1.234-250; 2.28-34). Antoniuksen mielestä Crassus vaatii puhujalta liikaa, kun taas Crassus syyttää Antoniusta siitä, että tämä tekee puhujasta jonkinlaisen työmiehen.

 

Puhujasta ei ole käsikirja, jossa käsiteltäisiin systemaattisesti retoriikan perusteet. Dialogimuodon avulla Cicero elävöittää käsittelyä ja tuo mukaan jännitettä, väittelyä ja erimielisyyttä mutta sivistyneessä ja leikkisässä hengessä. Dialogimuodosta seuraa toistoa ja polveilua: siten teoksen kolmessa kirjassa käsitellään samoja asioita useaan otteeseen. Ensimmäinen kirja pohtii puhetaidon luonnetta ja sen roolia yhteiskunnassa. Toinen kirja keskittyy puheen rakentamiseen, argumentointiin ja huumorin käyttöön puheessa. Kolmas kirja käsittelee erityisesti muotoja ja tyyliä sekä erilaisia retorisia tehokeinoja.

 

PUHETAIDON JA FILOSOFIAN RIITA

Läpi koko teoksen kulkee jännite filosofian ja puhetaidon välillä. Tähän liittyvät myös pohdinnat yleissivistyksen ja erikoistumisen välisestä suhteesta. Crassus korostaa jatkuvasti yleissivistystä (esim. 3.132-136) ja esittää, ettei voida puhua kaunopuheisesti ilman asiantuntemusta: ”Eihän puhetaitoa voi olla, ellei puhuja ole kunnolla omaksunut sanottavaansa!” (1.48). Toisaalta erikoisasiantuntijat tarvitsevat taitoa ilmaista asiansa hyvin. Kukaan ei pysty ”puhumaan kaunopuheisesti alasta, jonka tuntee hyvinkin, jos ei ole selvillä puheen rakentamisesta ja hiomisesta” (1.63).

 

Retoriikan ja filosofian suhteeseen nivoutuu roomalaisten suhde kreikkalaisuuteen. Molemmat puhujat julistavat nuivaa suhtautumistaan kreikkalaiseen filosofiaan. Crassus pitää filosofiaa mahtailevana ja pöyhkeilevänä ja ilmoittaa, että roomalainen kahdentoista taulun lain yksi kirjakin vetää vertoja kaikkien filosofien kirjastoille ja että roomalaiset olivat viisaudessa kaikkien muiden, varsinkin kreikkalaisten edellä. Antonius puolestaan sanoo pitävänsä kreikkalaisten oppijärjestelmää täysin naurettavana ja ryhtyy tämän jälkeen selostamaan kreikkalaista puhetaidon teoriaa, jota myös roomalaiset puhujat, Antonius itse mukaan lukien, seurasivat. Cicero käsittelee kahden puhujansa ambivalentin halveksivaa ja ihailevaa suhdetta kreikkalaiseen filosofiaan mielestäni lempeän ironisesti. Kumpikin tekee toistuvasti eroa kreikkalaisen filosofian teoretisointiin ja lähes samaan hengenvetoon esittelee kreikkalaiseen teoriaan perustuvia ajatuksia ja käsitteitä (esimerkiksi kolmijakoa logos, ethos ja pathos).

 

Cicero edustaa keskitietä kreikkalaisen filosofisen tradition ja roomalaisen etiikan ja puhetaidon välillä. (Jo dialogimuoto viittaa Platoniin, erityisesti Faidros-dialogiin). Keskustelun edetessä kummankin puhujan suhtautuminen filosofiaan pehmenee tai tarkentuu teoksen edetessä. Antonius myöntää, että hän ei ”vieroksu filosofian opintoja, kunhan ne pysyvät kohtuuden rajoissa!” ja toteaa, että puhujan arvovaltaa ja puheen uskottavuutta vähentää, jos tämän huomataan harrastaneen teoriaa. Hänen mukaansa puhujan esiintymisessä tulee näkyä mahdollisimman vähän mitään teorioita. Crassus esittää, että kaikki käytännöllinen filosofia (etiikka ja valtiota koskevat asiat) sisältyvät jo reetorien oppeihin. Lopulta selviää, että Crassus on perehtynyt kreikkalaiseen filosofiaan, jos ei syvällisesti, niin ainakin riittävästi. Hän valittelee sitä, että Sokrateen jälkeen filosofit alkoivat ylenkatsoa puhetaitoa ja puhujat viisautta. Jos puhujan sallitaan olla myös filosofi, koko kiista on poispyyhkäisty. Mutta jos filosofi ja puhuja erotetaan, Crassuksen arvoasetelmassa filosofi on alempiarvoinen. Parasta on tietenkin täydellinen puhuja (Ciceron mielestä varmaankin hän itse), joka oppineesti hallitsee filosofian.

 

Teoksen suomentaja Aulikki Vuola on oivallisesti omaksunut Ciceron opetukset hyvästä kielestä. Hänen käännöstään voi tuskin kehua liikaa. Se on erinomaista ja huolellista työtä; lisäksi Vuolan suomi on sujuvaa ja eloisaa.

 

Maijastina Kahlos

 

——————————————————————————–

[1] Marcus Antonius (143-87 e.a.a.) oli vuoden 99 konsuli ja Lucius Licinius Crassus (140-91 e.a.a.), vuoden 95 konsuli. Puhujia ei pidä sekoittaa antiikin poliittisesta historiasta tunnetumpiin hahmoihin, Crassukseen (115-53 e.a.a.), Caesarin ja Pompeiuksen liittolaiseen, tai Marcus Antoniukseen (82-30 e.a.a.), Octavianus-Augustuksen liittolaiseen ja myöhempään kilpailijaan, joka surmautti Ciceron ja joka oli puhuja Antoniuksen pojanpoika.

4 vastausta kohteessa Cicero ja taivuttelun taito

  1. Ilkka koponen sanoo:

    Mistäköhän kyseistä kirjaa voisi etsiä, näin äkkiseltään en löytänyt mistään.