6

Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2014) on varsinainen aarreaitta. Pulkkinen esittelee erinomaisesti suomalaiseksi kansanuskoksi kutsutun uskomusten ja maailmankuvien perinteen monia eri kerrostumia.
On varhaisista pyyntikulttuureista periytyvää ainesta, paikalleen asettuneen maanviljelyskulttuurin piirissä tapahtuneita muutoksia ja vielä kristillisen kulttuurin mukanaan tuomia lisiä. Kulttuuri, suomalainen tai mikään muukaan, ei ole muuttumaton, ei ole oikeaa ja aitoa, vaan on jatkuvaa muutosta.
Pulkkinen tuo kaiken aikaa esiin tulkintojen epävarmuuden ja esittelee kilpailevia näkemyksiä ja tutkimushistoriaa. Tämä on Suomalaisen kansanuskon erityinen ansio. Kirjassa kerrotaan maailmankuvan tämän- ja tuonpuoleisesta, jumalolennoista ja haltijoista, pyhistä paikoista, vainajista, samanismista ja magiasta.
Saamme esimerkiksi tietää, miksi torstai on erityinen päivä. Tämä ilmeisesti juontuu skandinaavisesta perinteestä, jossa torstai oli ukkosenjumalan Thorin päivä ja siten viikon voimallisin päivä. (Se oli muuten myös roomalaisten ukkosenjumalan Juppiterin päivä, Iovis dies). Näin torstaita pidettiin parhaimpana päivänä kaikenlaisiin voimallisiin tekoihin, loitsimiseen ja parantamiseen, myös kristillisenä aikana.
Saunasta Pulkkinen kertoo, että se edusti tuonpuoleista ja pyhyyttä. Sauna kuten muutkin voimalliset paikat, saattoi olla myös vaarallinen. Siksi saunan käyttämiseen liittyi paljon erilaisia rajoituksia ja varotoimia. Saunaan astuessa oli hyvä siunata itsensä, tämä oli kristillistynyt versio suojaustaiasta. Samoin löylyä vastaan varauduttiin saunaloitsulla, jolla toivotettiin hyvä löyly tervetulleeksi ja karkotettiin paha löyly. Pulkkisella on myös näistä tekstinäytteitä, jos haluaa ottaa varotoimia käyttöönsä. Saunassa ei myöskään pitänyt kylpeä lauantai-iltana liian myöhään. Saunatontulle piti jättää hyvät löylyt.
Tonttu eli talonhaltija takasi talon onnen, jos ihmiset elivät hyvätapaisesti ja ahkerasti. Talolla, riihellä, saunalla ja myllyllä saattoi olla oma haltijansa. 1700-luvulla kansanperinnettä kerännyt Christfried Ganander vertaa suomalaisten tonttua roomalaisten kotijumaluuteen (Lar) ja kirjoittaa:

Tonttuja oli monenlaisia; JywäTonttu kantoi kuhilaita taloon ja kartutti viljavarastoa. Raha-Tonttu, sama kuin Kratti. Paska-Tonttu toi lantaa taloon.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä haltijat ovat käyneet harvinaisiksi. Nykyajan kirjoitustyöläiset kuitenkin tuntevat Kakka-Keijun. Kukaan ei oikeastaan ole nähnyt tätä olentoa, mutta sen aikaansaannokset ovat kiistaton todiste sen olemassaolosta. Teksti, joka vielä illalla on ollut täysin kelvollinen, on seuraavana aamuna Kakka-Keijun yöllisen käynnin jäljiltä täynnä kikkareita.