Kirjallinen joulukalenteri 24: Kuusi

Joulukalenterin 24. luukku on vanha blogaus, hieman editoituna kymmenen vuoden takaa.

Minulle rakkain joulutarina on Tove Janssonin novelli ”Kuusi” (kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, alkuteos Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962).

Kaupalliset tiedotteet lokakuusta lähtien ovat pitäneet huolta siitä, ettei kenellekään ole jäänyt epäselvyyttä siitä mitä on tulossa. Ainoa taho, joka ei tätä tiedä, ovat muumit.

- Kevät? sanoi hemuli kärttyisästi. Joulu nyt on, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään, ja sitten ne lähettivät minut kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut, eikä mikään ole valmista …
Sitten hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja meni ulos kattoluukusta.
- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
- Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
Hän pudisteli varovasti Niiskuneitiä ja kuiskasi:
- Älä pelästy, mutta on tapahtunut kauheita.
- Rauhoittukaa, muumipappa sanoi. Ennen kaikkea rauhoittukaa. (s. 156).

Huomio, kaikki varokaa, joulu on tulossa!

[Hemuli] istuutui kynttilän viereen ja alkoi laskea. – Isä, äiti, Kampsu, se mutisi. Kaikki serkut … vanhin siili … pienet eivät tarvitse mitään. Enkä minä saanut mitään Nipsulta viime vuonna. Miska ja homssu, täti … minä tulen tästä kaikesta hulluksi.
- Mikä se on? Niiskuneiti kysyi peloissaan. Onko heille tapahtunut jotakin?
- Lahjoja, puuskahti hemuli. Joka vuosi aina vain enemmän ja enemmän lahjoja!
Hän veti vapisevin käsin ristin luettelonsa yli ja lähti harhailemaan edelleen.
- Odota! huudahti Muumipeikko. Selitä … Ja kintaasi.
Mutta hemuli katosi pimeyteen, hän kuten kaikki muutkin, joilla oli kiire ja jotka olivat suunniltaan siitä, että joulu tuli. (s. 163).

Lepyttääkseen uhkaavaa joulua muumiperhe koristelee kuusen rakkaimmilla tavaroillaan ja herkuillaan – ja lopulta lahjoittavat sen kaiken pienille nyyteille näiden iloksi. Mitään joulun katastrofia ei tulekaan.

- Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan.
- Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin. (s. 167).

Joulusta voi siis selviytyä. Rauhoittukaa, ennen kaikkea rauhoittukaa.

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.