Hämärien puotien kuja

On kirjoja, joita lukee velvollisuudentuntoisesti, koska ajattelee, että aina ei pidä päästä helpolla ja ponnistelun myötä lukukokemus lopulta palkitsee.  Ryhdyin lukemaan Patrick Modianon Hämärien puotien kujaa (suom. Jorma Kapari, Wsoy 1979) tällainen urakka mielessä. Yllättäen kirja nappasi minut mukaansa täysin.

Seuraa juonipaljastuksia, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Miespuolinen päähenkilö etsii itseään. Mutta tärkeintä tässä on tunnelma, jonka unenomaisuuteen on helppo upottautua. Päähenkilö on menettänyt sodan aikana muistinsa ja ryhtyy etsimään pienten johtolankojen varassa omaa henkilöllisyyttään. Hän haastattelee, tutkii vanhoja valokuvia, pääseekin etsinnöissään eteenpäin, mutta kaiken aikaa lukijaa kalvaa epäilys, että miesparka on väärillä jäljillä.

Kun Modiano voitti vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, yleisö oli hämmentynyt. Harva oli kuullut Modianosta ennen palkintoa. Viipyilevää tyyliä ei pidetty mitenkään lukemaan houkuttelevana. Minä ihastuin Hämärien puotien kujaan täysin. Anja Salomiehen luonnehdinta Helsingin Sanomissa vuonna 1978  on todella osuva: ”Tunnelma muistuttaa voimakkaasti vanhoja ranskalaisia filmejä, joissa päähenkilöt vaelsivat äänettöminä sumussa, ja juurettomat, vähän rappeutuneet sivuhenkilöt lausuivat kahvilatiskin ääressä surumielisiä ajatuksia, joita kukaan ei kuunnellut”. Ehkä juuri tämän takia pidin Modianon kirjasta.

Aivan loppusivuilla tajusin ranskankielisen nimen Rue des boutiques obscures idean. Sehän on (myös) Via delle Botteghe Oscure Roomassa!

 

Kategoria(t): Blogi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.