Toimittaja valitsi erinomaisen kuvituksen Hesarin juttuuni Goldsworthyn, Heikkisen ja Litzenin kirjoista.

Thomas Couturen maalaus Rooman rappio kuvaa hyvin 1800-luvun käsityksiä Rooman viimeisistä vuosisadoista. Couture on maalannut roomalaisen ylimystön orgioissaan elostelemaan.

Samantapaisia kuvauksia rappeutuvasta Roomasta on 1800-luvulta lisää. Yksi suosikkini on Lawrence Alma-Tadema, viktoriaanisen ajan taidemaalari, joka kuvasi useissa teoksissaan ylellisyyttä, pysähtynyttä tunnelmaa ja dekadenssia.

Jokainen aikakausi näyttää projisoivan omia huolenaiheitaan Rooman viimeisiin vuosisatoihin. Niistä löytyi polttoainetta 1800-luvun kulttuurikeskusteluun. Ja myöhäisantiikista riittää ruutia myös nykykeskusteluun, kuten Saksassa velloneet kiistat Guido Westerwellen kommenteista osoittavat. Tästä blogasinkin vähän aikaa sitten.

Lihansyöntiä käsittelevät antiikin tekstit ovat taas ajankohtaisia. Plutarkhoksen essee Lihansyönnistä (Peri sarkofagias) on saatavissa suomeksi (ja ruotsiksi) Tua Korhosen, Antti J. Niemen ja Pia Åbergin (Summa 2004) käännöksenä.

Plutarkhos (2) kyseenalaistaa eläinten syömisen ja perustelee sitä monin erilaisin argumentein. Hän mm. ihmettelee, miksi hänen aikansa ihmiset syövät lihaa, kun ravintoa on muutenkin riittävästi.

Plutarkhos (5) myös kuvaa, miten lihan makua peitetään ja muutellaan eri tavoin kypsennyksellä ja yrteillä. Lihaa varten sekoitetaan ”öljyä, viiniä, hunajaa, kastiketta, viinietikkaa ja Syyrian ja Arabian mausteita - ikään kuin palsamoisimme ruumista”.

Olen lukemassa jännittävää artikkelikokoelmaa kreikkalais-roomalaisen antiikin uhraamisrituaaleista, La cuisine et l’autel. Les sacrifices en questions dans les sociétes de la Méditerranée ancienne (2005).

Antiikin maailmassa lihan syömisen ja uhraamisen välillä oli oleellinen yhteys. Huomattava osa lihasta tuli uhraamisrituaaleista. Yleensäkin tavalliset ihmiset söivät lihaa varsin harvoin, ja se oli eräänlainen ylellisyystuote. (Itse asiassa lihansyöntiä pursuava ruokakulttuuri on hyvin nuori tulokas).

Artikkelikokoelmassa pohditaan monia antiikin uhraamisrituaaleihin liittyviä kysymyksiä, mm. antiikissa esiintyvää ajatusta siitä että uhrieläimen piti tulla alttarille vastustelematta, ikään kuin vapaaehtoisena. On esitetty teorioita antiikin kreikkalaisten tuntemasta syyllisyydestä ja huonosta omastatunnosta, jota tunnettiin uhrieläimien lahtaamisen takia.

Myöhäisantiikki on taas osoittanut voimansa! Saksassa käytävä debatti sosiaaliturvasta osoittaa, miten myöhäisantiikkia voi hyödyntää vaikka mihin.

Saksan ulkoministeri ja varakansleri Guido Westerwelle on suominut hyvinvointivaltiota ”myöhäisroomalaiseksi rappioksi” (spätrömische Dekandenz). Tästä on tietysti seurannut kiivaita ja monipolvisia keskusteluja, jossa herjat ja argumentit lentelevät puolin ja toisin.

Ah, myöhäisantiikin tutkijasta on aina viehkoa, kun Rooman viimeisistä vuosisadoista riittää ruutia ja tunnetta nykyajan kiistoihin.

Likka on pitkään kärttänyt ennätysten kirjaa. Mutta ei sitten ilahtunutkaan, kun toin viime alennusmyynneistä yhden sellaisen!

Kirja on Antiikin ennätyksiä, jonka ovat kirjoittaneet Allan ja Cecilia Klynne (suomentanut Liisa Paakkanen, Wsoy 2003). He ovat keränneet sieltä täältä antiikin kirjallisuudesta (mm. Aulus Gelliukselta, Plinius vanhemmalta, Strabonilta ja Pausaniaalta) mainintoja: mm. maailman suurimmasta metsästä, kielitaitoisimmista linnuista, surullisimmasta kotkasta, myrkyllisimmistä nuolista ja kalleimmasta kankaasta.

Aineistoa on ollut runsaasti saatavilla, sillä monet kreikkalaiset ja roomalaiset ”tietokirjailijat” listasivat mielellään kaiken maailman kummallisuuksia ja ennätyksiä. Usko tai älä!

Olen lueskellut Friedrich Schillerin tutkielmaa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (Tutkijaliitto 2008, suomentanut Henriikka Tavi). Alkuteos Über naive und sentimentalische Dichtung ilmestyi kolmena eri kirjoituksena vuosina 1795-1796.

Schiller jakaa runouden (ja runoilijat) naiiviin ja sentimentaaliseen sen mukaan, miten maailmaa hahmotetaan. Naiivi on luontoa, kun taas sentimentaalinen on luonnosta irtaantunut. Schillerille erityisesti antiikin kreikkalainen kirjallisuus (tai siis osa siitä, Homeros etunenässä) oli naiivia ja tuota luontoa.

Schillerin tutkielmalla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kirjallisuuskäsitykseen. Meillä on paljon yhteistä Schillerin kanssa, vaikka täytyy myöntää, että tunnen tiettyä vierautta kun luen kauniista sieluista, luonnosta tai neroista lausumassa ”jumalten sanoja lapsen suusta” (s. 30) tai esimerkiksi:

”Nerous on kaino, koska luonto on aina kaino; mutta nero ei ole säädyllinen, koska ainoastaan turmeltuneisuus on säädyllistä. Nerous on ymmärtäväistä, sillä luonto ei voi koskaan olla ymmärtäväisyyden vastakohta; mutta nero ei ole viekas, sillä ainoastaan taide voi olla viekasta. Nero on uskollinen luonteelleen ja taipumuksilleen, mutta ei niinkään sen takia, että hänellä on periaatteita, vaan koska luonto kaikessa horjahtelussaan yhä uudestaan palaa edelliseen tilaansa, palauttaa aina uudelleen vanhan tarpeen. Nero on vaatimaton, jopa kömpelö, koska nerous pysyy aina itselleen salaisuutena, mutta nero ei ole pelokas, koska hän ei tunne kulkemansa tien vaaroja.” (s. 29, suom. H. Tavi).

Viime aikoina ei ole ollut töistä puutetta. Hieronymuksen kanssa puuhailuni on ehtinyt eksyä myös viime aikojen blogeihin.

Hieronymuksen lisäksi pitää ehtiä tutustua isoon pinoon oheismateriaalia. Matskut liittyvät ensi viikolla järjestettävään työpajaan Religious Identity, Conversion, and Ethnic Identity in Late Antiquity. Eli siis ensi viikolla Manchesteriin, tai oikeastaan sen lähistöllä olevaan Hawardeniin ja siellä St. Deiniol’s Libraryyn.

Työpaja liittyy Kate Cooperin johtamaan tutkimusprojektiin Constantine’s Dream: Belonging, Deviance, and the Problem of Violence in Early Christianity.

Maijastina Kahlos

Meter ja Demeter (suom. Anu Laitila, Wsoy 2009) on virolaisen Hasso Krullin eepos äitijumalattaresta ja maailman synnyttämisestä.

On kansanperinnettä ja maailman luomismyyttejä, suomalais-ugrilaista, Australian aboriginaalien, Pohjois-Afrikan intiaanien ja kreikkalaista mytologiaa, Prometheusta ja Pandoraa. Näistä Krull kehittelee vedenpaisumusta ja maailman uudelleen syntymisen. Meterissä ja Demeterissä maailman syntymyytit ovat myös tapa miettiä ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuutta.

Tänään tutustuin Amos Andersonin taidemuseossa Stiina Saariston näyttelyyn ”Ein kleines Monster”.

Useimmat Stiina Saariston työt näyttelyssä ovat lyijykynä- ja värikynätöitä. Melkoisia taidonnäytteitä, yksityiskohtia myöten. Tärkeintä on tietenkin idea, sarja äkäisiä, suorastaan aggressiivisia, ja groteskeja prinssesoja.

Vaikuttavin on Kalevalan kumpuava ”Last Man Standing”, joka kuvaa Pohjan akkaa. Myös kolmen teoksen sarja ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä” on pysäyttävää katsottavaa. Tässä vähän sulattelemista naisen malleista.

Pitkän ja virkistävän joululoman jälkeen palaan taas hommiin, eli myös bloggailemaan. Loman aikana ehtii myös lukea, mm. Tuuve Aron Yöstä aamuun (WSOY 2009).

Yöstä aamuun on samalla ahdistavaa ja voimaannuttavaa luettavaa. Päähenkilö Saara kadottaa mystisesti miesystävänsä, ja pitkin tarinaa vihjaillaan, että se kaikki on lopulta hänen vikansa.

Päähenkilön mielessä alkaa viirata ja siristä. Saara hankkiutuu sietämättömiin ja nolostuttaviin tilanteisiin (empaattisella lukijalla meinaa mennä hermot).

Toisaalta muutamat Saaran tempauksista, esim. entisellä työpaikalla ja ratikassa, ovat terapeuttisia (lukija haluaisi joskus vetäistä jotain vastaavanlaista).

En spoilaa loppuratkaisua, mutta vihjaan että siinäkin on jotain vapauttavaa. Ja elokuvilla on tarinassa tärkeä osa.