Arduum res gestas scribere

Parnasson uusimmassa numerossa (4 /2008) kerrotaan suru-uutisesta. Tammi on lakannut julkaisemasta Olympos-sarjaa. Olympos-sarjasta oli tullut maineikas, ja siinä on julkaistu monen monta suomennosta antiikin kirjallisuuden klassikoista. Nyt se sitten loppui.

Syy Olympos-sarjan lopettamiseen on se, että se ei kannattanut. Eikö edes Harry Potterin menestyksen siivin voitu hoitaa vähemmän kannattavaa kustannustoimintaa - kulttuuritekona, kuten joissakin kustantamoissa julkaistaan ei niin voittoa tuottaavaa runoutta?

No niin, syy on tietenkin meissä kaikissa, kuten Parnasson päätoimittaja Papinniemi toteaa. Olympos-sarjan kutakin teosta olisi pitänyt saada myytyä noin tuhat kappaletta. Me emme ostaneet riittävästi. Minäkin myönnän. Mahdoinko ostaa yhtään niistä kappaleista kirjahyllyssäni täyteen hintaan? Muutamasta olen kirjoittanut kirjaesittelyn ja siis saanut ilmaisen arvostelukappaleen. Loput olen hamunnut kaiken maailman Kirjatoreilta alennushintaan. Häpeällistä!

Olen ihminen, joka tarvitsee 8-10 tuntia yöunta ja on kymmenen maissa jo aivan rättiväsynyt. Sen takia Rooma-sarjan toista kautta on pakko seurata jälkijunassa, aina seuraavana päivänä. No, eiväthän nämä tarinat vanhene … Viime viikolla Hesari noteerasi toisen kauden alkamisen, kuvatekstissä komeili, ei Marcus Antonius, vaan Mark Antony. Näin siis aina vain anglistuvassa maailmassamme.

Jotkut selviävät vähemmälläkin yöunella kuin tuo 8-10 tuntia. Keisari Julianus kuulemma selvisi minimaalisella yöunella ja omisti yönsä - filosofian lukemiseen. Näin siis Ammianus Marcellinuksen mukaan. Maailmanhistoria tuntee paljonkin noita vähäunisia ihmisiä - Napoleonista lähtien. Aina ei ole hyvä, jos on liian aikaansaava ja selviää vähällä unella.

Huh, allegoriat on järjestyksessä ja esitelmä kirjoitettu. Huomenna suuntaan St Andrewsin yliopistoon konferenssiin (Normativity, Ideology and Reception).

Huomaanpa yliopiston nettiesittelystä, että St Andrews on Skotlannin vanhin yliopisto, perustettu v. 1413. Toivottavasti parin päivän vierailun aikana ehtisi nähdä muutakin kuin luentosalien seinät.

Höh, missä olivat nämä kuumat päivät silloin, kun pidin lomaa ja makoilin viihteeseen retkahtaneena? Nyt sen sijaan hikoilen nahkeassa lämmössä, kun pitäisi tuottaa lennokasta tekstiä allegorioista myöhäisantiikissa. Tarkemmin sanottuna siitä, miten myöhäisantiikissa kiisteltiin siitä, kenen pyhät kirjoitukset kelpasivat allegoriseen tulkintaan. Eli tuolloin käytiin kilpailua siitä, kenellä on valta tulkita tekstejä. Kesällä ei voi olla ajattelematta, että onko mitään elämälle vieraampaa kuin allegorioiden syvemmät tasot, huh.

Onneksi antiikki on tässä ja nyt, käsin kosketeltavana. Ylen Teemalla menee sarja Summa summarum - latina Suomessa. Tänään nähtiin toinen osa, jossa työväenopiston opiskelijat valmistivat opettajansa Tuulikki Elon roomalaisia ruokia.  

Loppukesä on kulunut lukemisen merkeissä.

Sain loppuun Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijän (1972), eikä siinä mennyt kuin kolme kesää . Syynä se, että välillä käsittely oli sen verran rankkaa, että lukeminen kävi ylivoimaiseksi ja välillä jäi kesken. Toiseksi: tyyli ja pituus ottivat voimille. Kustannustoimittajan tiukka ote (=lyhentäminen) olisi kyllä tehnyt kirjasta tehokkaamman.

Sen sijaan Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) hujahti ennätysvauhtia. Ja tuotti mielihyvää ja hykertelyä. Erityisen osuva on kuvaus teini-iän maailmantuskasta.

Välipalana meni Pentti Holapan Norsun ääni (2003). Minusta runot olivat aivan liian oppineita ollakseen runoutta, näin. Ja ehkä tämä kokoelma uppoaa minuun kun (toivottavasti) elän Holapan ikäiseksi.

Miguel de Unamunon Usvan (1914) kanssa oli myös tekemistä. Unamunokin oli yöpöydällä vuoden päivät. Yliarvostettu teos, mutta välillä ihan hupaisaa pohdintaa ja ivailua (mm. kaiken maailman tutkimusten parissa näpertelijöistä).

Salama oli työvoitto, Väisänen riemukas yllätys, Holappa lievä pettymys ja Unamuno yhtä utua. Sitten on tunnustettava retkahdus tuonne viihdekirjallisuuden puolelle. Voih, miksi sellaiset tiiliskivet Harry Potter ja Feeniksin kilta ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi humahtivat muutamassa päivässä, kun Salamaa piti tahkoa monta kesää?

En onnistunut vielä mökkihöperöitymään, koska päädyin viime viikonloppuna Tampereelle Finnconin merkeissä. Eli siis valtakunnalliseen science fictio- ja fantasiatapahtumaan Tampere-talolle.

Ohjelma oli massiivinen, ja poimin sieltä muutamia kiinnostavia paneeleja ja esitelmiä.

Lauantaina mm. pohdittiin metsien merkitystä fantasiakirjallisuudessa ja keskustelu polveili suomalais-ugrilaiseen ja kelttiläisiin mytologioihin. Kävin myös kuuntelemassa tähtitieteilijän näkemystä siitä, miten ’todenmukaisesti’ Einsteinin suhteellisuusteoria näkyy scifi-elokuvissa. (Elokuvissa tehokeinot ja muu näyttävyys tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin suhteellisuusteorian mukainen uskottavuus).

Sunnuntaina seurasin paneelia, jossa kirjailijat Boris Hurtta, Johanna Sinisalo ja Anne Leinonen pohtivat sitä, miten lapsuuden kirjat ovat vaikuttaneet heidän kirjoittamiseensa.

Finnconiin liittyi Animecon. Tapahtumaan osallistui tuhansia animen fanittajia ihmeasuissaan. Sen joukon keskelle eksyneenä tunsin itseni (kerrankin) ihan tavalliseksi tapaukseksi.

No niin, pääsen taas vanhaan aiheeseeni. Torstaina alkoi uusi BBC:n Antiikin Rooma. Ensimmäinen osa käsitteli ”yllättäen” keisari Neroa. Jos haluaa vahvistusta vanhoille kliseille antiikin roomalaisten rappiosta, väkivaltaisuudesta ja irstaudesta, kannattaa ehdottomasti ryhtyä seuraamaan sarjaa

Sarjaa mainostetaan dokumenttisarjana, mutta ensimmäisen osan perusteella se näyttäisi olevan lähinnä näytelmää. Mikä erottaa tämän dokumenttisarjan HBO:n viihdesarjasta Rooma? Paitsi että viihde näyttäisi olevan huomattavasti taitavammin toteutettua …

Dokumenttisarjan tieteellisenä asiantuntijana muuten mainitaan Mary Beard, joka on tutkinut mm. tasavallan ajan Roomaa ja roomalaista uskontoelämää. Beard pitää blogia A Don’s Life.

Puutarhanhoito on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Asioita tehdään vuosien tähtäimellä. Haaveet eivät yleensä toteudu saman kesän aikana. Usein saa odottaa useamman kesän, ennen kuin näkee työnsä tuloksia.

Jotkut kylvöt ja istutukset kirjaimellisesti ottaen kuivuvat kokoon. Joistakin suurista suunnitelmista on joutunut tinkimään ja siirtymään vaatimattomampiin toteutuksiin.

Puutarhanhoito on opettanut myös, että tavoitteen toteutuminen ei olekaan se pääasia. Pääasia on puuhailu, odotus ja sormien tunkeminen multaan. Kuten kahdessa tunnetussa ideologiassa todettiin, ettei päämäärä ole se tärkein, vaan liike, ja että se kaivattu taivaan valtakunta on aina vain jossain tulossa, vaan nyt vain vaelletaan sitä kohti.

On tehtävä tunnustus: aivot kesävaihteella kävin katsomassa Narnian tarinoiden toisen osan, Prinssi Kaspianin. Voima-lehden uusimmassa numerossa (06/2008) uuden Narnia-elokuvan arvostelussa ”Sensuuri takaisin!” todetaan mm. miten elokuva sukeltaa ensimmäistäkin osaa ”syvemmälle suohon” hehkuen aivan ”kolonialismin hengessä” ja miten ei ole ihme, että elokuvan tuottaneen yhtiön arvokonservatiivisuus ja fundamentalistikristitty arvomaailma ei ole sattuma.

Olen aivan samaa mieltä. Ja silti lapsi minussa seuraa suurella innolla elokuvaa. Mirazin linnaan tehty yllätyshyökkäys on tosi jänskä, taistelukohtaukset vaikuttavia ja telmarilaisista on tehty espanjalaisten konkistadorien kaltaisia konnia. Ja tietysti on lapsuuden unelmien täyttymys nähdä kentaurit, minotaurukset, faunit ja puhuvat eläimet ’aitoina’, erityisesti Riipitsiip! Hyvä parannus C.S. Lewisin oikoiseen tarinaan oli kirjoittaa elokuvaan kilpailu kahden nuoren vihaisen miehen (Peter ja Kaspian) välille. Tytötkin olivat reippaampia kuin kirjoissa. Mutta kuten lapsena, olen edelleen sitä mieltä, että tarina olisi parempi ilman sitä tylsää Aslania!

Hyviä huomioita Narnian umpikonservatiivisesta maailmasta.

Itse en ole kadonnut mihinkään vaan täällä netissä ollaan. Löysin mökkikirjaston epämääräisistä kasoista Hannu Tapani Klamin kirjan Roomalainen antiikki ja me. Uskonto, oikeus, leikki ja talous (2001). Hannu Tapani Klami (1945 - 2002) oli yleisen oikeustieteen ja kansainvälisen yksityisoikeuden professorina, eikä häntä kaikkein ensimmäiseksi ajattelisi antiikintutkijana. Mutta Klami oli roomalaisen oikeuden tutkija kaiken muun ohella.

Kirjaa lukemaan. Roomalainen antiikki ja me taisi jäädä Klamin viimeiseksi julkaisuksi ja on kai jonkinlainen synteesi hänen antiikkikäsityksistään. Lukiessa kyllä tuntuu siltä, että paljon on antiikintutkimuksessa tapahtunut, mutta Klamia uudet tuulet eivät tavoittaneet. Vaikka julkaisu onkin niin tuore kuin vuodelta 2001. Ainakin käsitykset Rooman valtakunnan uskonnoista ja yhteiskuntaelämästä ovat aika vanhakantaisia ja tavanomaisia. Klami kyllä kirjoittaa mielenkiintoisia uskonnon ja oikeudenkäytön yhteen kytkeytymisestä.