Arduum res gestas scribere

Vielä kerran Hieronymusta! Pidän esitelmän ”Herjanheiton historiaa antiikissa - Hieronymus ja polemiikki” Klassillis-filologisen yhdistyksen tilaisuudessa tiistaina 30.3.2010 kello 18 (Helsingin yliopiston päärakennus sali 15).

Seuraa tunnustuksia. Olen useita kertoja yrittänyt saada luettua loppuun Marcus Aureliuksen itsetutkiskelut, ja jossain vaiheessa aina tyssää. Nyt olen kyllä jo edennyt viidenteen kirjaan saakka.

Syy ei ole ainakaan suomennoksessa, joka on erinomaisen sujuva ja varustettu asiantuntevin selityksin (Marcus Aurelius, Itselleni. Keisarin mietteitä elämästä, suom. Marke Ahonen, Basam Books 2004).

Syy on varmaan arvoisan keisarin raskasmietteisyydessä, ylevyydessä ja kaiken turhuudessa. Kaiken turhuus on toden totta, mutta sitä ei sulata kovin monta sivua kerrallaan. Tässä esimerkki (4.48):

”Lyhyesti: näe aina, miten hetkellisiä ja vähäpätöisiä ovat ihmisten asiat; eilen pisara limaa, huomenna muumio tai tuhkaa. Elä siis tämä silmänräpäys ajasta luonnon mukaisesti ja luovu siitä suopein mielin, niin kuin oliivi kypsyttyään putoaa ylistäen kantajaansa ja kiitollisena sen kasvattaneelle puulle.” (s. 83, suom. Marke Ahonen).

Toimittaja valitsi erinomaisen kuvituksen Hesarin juttuuni Goldsworthyn, Heikkisen ja Litzenin kirjoista.

Thomas Couturen maalaus Rooman rappio kuvaa hyvin 1800-luvun käsityksiä Rooman viimeisistä vuosisadoista. Couture on maalannut roomalaisen ylimystön orgioissaan elostelemaan.

Samantapaisia kuvauksia rappeutuvasta Roomasta on 1800-luvulta lisää. Yksi suosikkini on Lawrence Alma-Tadema, viktoriaanisen ajan taidemaalari, joka kuvasi useissa teoksissaan ylellisyyttä, pysähtynyttä tunnelmaa ja dekadenssia.

Jokainen aikakausi näyttää projisoivan omia huolenaiheitaan Rooman viimeisiin vuosisatoihin. Niistä löytyi polttoainetta 1800-luvun kulttuurikeskusteluun. Ja myöhäisantiikista riittää ruutia myös nykykeskusteluun, kuten Saksassa velloneet kiistat Guido Westerwellen kommenteista osoittavat. Tästä blogasinkin vähän aikaa sitten.

Lihansyöntiä käsittelevät antiikin tekstit ovat taas ajankohtaisia. Plutarkhoksen essee Lihansyönnistä (Peri sarkofagias) on saatavissa suomeksi (ja ruotsiksi) Tua Korhosen, Antti J. Niemen ja Pia Åbergin (Summa 2004) käännöksenä.

Plutarkhos (2) kyseenalaistaa eläinten syömisen ja perustelee sitä monin erilaisin argumentein. Hän mm. ihmettelee, miksi hänen aikansa ihmiset syövät lihaa, kun ravintoa on muutenkin riittävästi.

Plutarkhos (5) myös kuvaa, miten lihan makua peitetään ja muutellaan eri tavoin kypsennyksellä ja yrteillä. Lihaa varten sekoitetaan ”öljyä, viiniä, hunajaa, kastiketta, viinietikkaa ja Syyrian ja Arabian mausteita - ikään kuin palsamoisimme ruumista”.