Arduum res gestas scribere

Norppakeskustelussa monet näyttävät puhuvan aivan muusta kuin norpista. Ainakin tällaisen käsityksen sai, kun luki eilisen Sunnuntai-Hesaria, jossa haastateltiin verkkokalastuksen rajoittamista vastustavia ihmisiä.

Päällimmäisenä haastatteluista pomppasi ikuinen maaseudun ja kaupungin kädenvääntö. (Toinen vastakkainasettelu on paikalliset vastaan tutkijat - eiväthän ne tutkijat mitään tiedä). Kaupunkilaiset tulevat määräilemään ja suojelemaan. Yhden haastattellun mukaan Helsingistä halutaan suojella kaikki karhut ja sudet Kehä Kolmosen ulkopuolella. Hei, mahtava idea

Vastakkainasettelua vahvistaa kyllä myös jutun kirjoittanut toimittaja, joka jutun lopuksi pistää mutkat suoriksi. Ymmärtämystä ei juuri riitä Saimaan maajusseille. Norppa näyttää olevan toimittajallekin hyvä käsikassara.

Maaseudun ja kaupungin vääntöä on riittänyt antiikista lähtien. Menandros ja Plautus pilkkasivat häikäilemättä maalaisjuntteja. Horatius väänsi satiiria maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä (Hor. sat. II 6).

Taloushistorioissa on jaksettu muistuttaa, että antiikissa meni hyvin niin kauan kuin maaseutu ja kaupunki pysyivät jonkinlaisessa tasapainossa. Eri asia tietenkin on, miten tasapaino määritellään. Maalaiset ja kaupunkilaiset molemmat kun näyttävät aina tuntevan, että juuri oma puoli on alakynnessä.

Maijastina Kahlos

Koska en halua syyllistyä löysiin viittauksiin teoriaan tyyliin Foucault sitä Foucault tätä, niin siksipä itse lähteille. Olen turvautunut Tapani Kilpeläisen suomennokseen Tiedon arkeologiasta (Vastapaino, Tampere 2005).

Onpa ollut hommaa kerrakseen. Olen tähän mennessä tarponut sivulle 156 ja toivon, että neljännessä osassa kokisin valaistumisen.

Iso osa urakkaa on ollut rämpiminen kielen kanssa, ehkä Foucault’n itsensä (ei niinkään suomentajan?). Tässä näyte:

”Tämän instanssin analysoimisen pitää joka tapauksessa osoittaa, ettei diskurssin suhde haluun, sen keinot halun haltuunottamiseen tai sen rooli ei-diskursiivisten käytäntöjen joukossa ole diskurssin ykseyden, luonnehtimisen tai muotoutumislakien ulkopuolella” (M. Foucault, Tiedon arkeologia, suom. T. Kilpeläinen, Vastapaino, Tampere 2005, s. 92).

Kun on päässyt kielen kanssa sinuiksi, eteneminen toivottavasti helpottuu. Diskurssin hallintaa siis.

Maijastina Kahlos

Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan (Otava 2008) tyyli on aika poikkeuksellinen. Kun moni muu nykyromaani on pyrkii minimalistiseen ilmaisuun, Haahtela viipyilee kiireettä pitkissä lauseissa ja pysähtyneissä tunnelmissa.

Lumipäiväkirjan päähenkilö, suomalainen oikeustieteen professori, päätyy muistelemaan nuoruuttaan. Hänen saksalainen nuoruuden rakastettunsa Sigrid, joka 1970-luvun kuohunnassa päätyi terroristiksi, on juuri vapautunut vankilasta. Lopulta päähenkilö lähtee Saksaan selvittelemään elämäänsä. (Kirjaa lukiessa päässä pyöri tietysti muutama kuukausi sitten nähty Baader Meinhof Komplex).

Nuoruuden selvittely on vain tarinan kehys, ja siihen kutoutuu muistelujen lisäksi koko päähenkilön hiljainen surumielinen elämä. Ja sitten on tuo Haahtelan polveileva kerronta.

Maijastina Kahlos

Maanantaina kuullaan Tampereen yliopistossa antiikin ja keskiajan lapsuuden tutkijoita kansainvälisessä kollokviossa ”Darker Sides of Childhood - Marginalisation and Socialisation in Classical and Medieval World”.

Luvassa ovat seuraavat esitelmät:

• Katariina Mustakallio: Welcome & Introduction to the theme: Children and Religion, Socialisation and Marginalisation in Classical and Medieval World.

• Nicholas Orme: Medieval Childhood: Dark Age or Golden Age?

• Judith Evans Grubbs: Infant Exposure in the Roman Empire.

• Christian Laes: Disabled Children in Gregory of Tours.

• Sari Katajala-Peltomaa: A Devil’s Child? Children and Demonic Possession in Later Medieval Culture.

• Jenni Kuuliala: Sons of Demons? Children’s Impairments and the Belief in Changelings in Medieval Europe.

• Ville Vuolanto: ”Throwing away” Children? A Concept in Roman and Medieval Contexts