Arduum res gestas scribere

Antiikin historian lomaan vähän runoutta. Antiikkia ei kumminkaan näytä pääsevän karkuun. Sieltä se vain pelmahtaa, esimerkiksi Kirsi Poutasen esikoisrunokokoelmassa Café Kurskin naiset.

Café Kurskin naisissa on komea jakso ”Laulaja ikävöi”, josta nousee heti mieleen Orfeus ja Eurydike. Kadotettua tyttöä etsitään metrotunnelista.

On kokoelmassa paljon muutakin: mm. Galilei ja inkvisitio aikas makaaberissa valossa ja Egyptin lantakuoriainen suuressa koko maailmanselityksessä. Jakso Kabaree Kursk on viittaus sukellusvene Kurskin tuhoon.

Sukellusveneestä tulee mieleen huomio viime viikolla TV:ssä näytetystä Punaisen lokakuun metsästyksestä (kirja v. 1984, elokuva v. 1990): neuvostovallan ajasta kertovan elokuvan alussa on mukana puolueen urkkija Putin. Putinille käy huonosti.

Maijastina Kahlos

Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.

Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen - tarinan mukaan - Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.

Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.

Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.

Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että - toisin kuin useimmat muut kansat - ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa. 

Maijastina Kahlos

Tartuin sitten Bryan Ward-Perkinsin kirjaan The Fall of Rome and the End of Civilization (Oxford University Press 2005).

Ward-Perkins ilmoittaa kaunopuheisesti haastavansa myöhäisantiikin tutkimuksessa vallitsevat käsitykset, joissa on hänen mukaansa vähätelty valtakunnan loppuaikojen kurimusta. Ward-Perkinsin mukaan rauhanomaisen ”koulukunnan” näkemyksissä myöhäisantiikin Roomassa ollaan kuin pappilan teekutsuilla, joissa seurustellaan sivistyneesti ja jutellaan mukavia.

Ward-Perkins kirjoittaa poleemisesti, mutta välillä tuntuu, että hän huomiota herättääkseen kärjistänyt eroja eri ”koulukuntien” välillä.

The Fall of Rome on nautinnollista luettavaa. Viittauksella Gibboniin aloitetaan. Brittiläisiä myöhäisantiikin historioita on ilmeisesti mahdotonta olla aloittamatta tai lopettamatta Gibboniin. Tässä tapauksessa on ymmärrettävää, ettei Gibbonin The History of the Decline and Fall of the Roman Empire voi jäädä sivuuttamatta.

The Fall of Rome -kirjasta selviää, että roomalaisilla ei ollut latinassa sanaa viiksille. Partaa kuvailevia sanoja tietysti riittää, mutta viikset ilmestyvät eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan germaanien myötä.

Maijastina Kahlos

Eilen palmusunnuntaina minut virvottiin useaan kertaan. Olo olikin sen jälkeen jotenkin tuore.

Palmusunnuntain viettoon keskiajalla kuului kulkue ja palmunoksien juhlava siunaaminen, siis siellä missä palmu kasvoi. Pohjois- ja Keski-Euroopassa siunattiin niiden puiden oksia, joita oli saatavilla. Suomessa niitä olivat paju ja koivu. Myös ortodoksit siunasivat pajun oksia. Uudella ajalla luterilainen papisto tosin ei katsonut siunaamishommia hyvällä. Esimerkiksi Örebron kirkolliskokouksessa vuonna 1529 kiellettiin oksien siunaaminen.

Suomalaisen Kirjallisuuden seuran sivuilla on tietopaketti tärkeimmistä vuotuisjuhlista. Siellä kerrotaan, että suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa on ollut tapana karkottaa pahoja henkiä oksan heilutuksen rituaalilla.

Myös Helsingin kaupunginmuseolla on hienot sivut vuodenkierrosta. Siellä mainitaan, että kiirastorstaina oli Suomessa tapana ajaa pois kiira eli paha henki, esimerkiksi polttamalla savuttavia tulia. Tästä johtuu mieleen, että ensi torstaina aloitetaan loma ja karkotetaan kiire. Toivottavasti ei kuitenkaan kesämökin takkaa savuttamalla

Maijastina Kahlos

Kaikki yksin pakertavat tutkijat tietävät, että on tärkeää saada kannustusta. Itse asiassa se on tutkijan ravintoa siinä missä maito, leipä, kahvi ja suklaa. Varsinkin vertaisten rohkaisu on välttämätöntä. Samoin tiedämme, että puoliso voi suhtautumisellaan joko nostaa tai torpeedoida koko hankkeen. 

Myös muilla perheenjäsenillä on iso osa koko hommassa. Kun kirjoitin edellistä kirjaani, Likka (silloin eskarissa) oli kovasti mukana hankkeessa. Aina aamuisin ilmoitin, että tänään kirjoitan kaksi sivua. Likalle se ei riittänyt, vaan hän ryhtyi eskarin ovella huutamaan kannustushuutoja: ”Kirjoita kymmenen sivua!”.

Sivumäärät alkoivat nousta - siis kannustushuudoissa, ei työpöydän ääressä. Eskarikaverit osallistuivat kannustukseen. Siitä tulikin jo kilpalaulantaa, kun jokainen yritti keksiä isompia numeroita ja kiljunnassa päästiin miljooniin. Minä en päässyt miljooniin, mutta lähdin hyvällä mielellä kirjoittamaan.

Maijastina Kahlos

P.S. Vilkaise huhtikuun 1. päivän merkittävintä uutista ”Helsinki menettää kaupunkioikeudet” Memoria volatiliksen blogissa.