Arduum res gestas scribere

Roomalaisista keisareista tuli kuolemansa jälkeen jumalia. Useimmista heistä, sillä kaikkia ei kuitenkaan kelpuutettu jumalien joukkoon. Jumalaksi julistetun keisarin kunniaksi perustettiin oma kultti ja sitä hoitamaan papisto. Jumalallisille keisareille rakennettiin temppeleita ja pystytettiin alttareita. Keisareiden muistoksi lyötettiin rahoja.

Mutta jo eläessään keisaria kunnioitettiin palvomalla hänen geniustaan (eli suojelushenkeä).

Mutta mitä kaikkea olisikaan roomalainen keisari keksinytkään tämän päivän koneistolla! Nobel-palkitulle Antisaarelle vyörytetyt kunnianosoitukset osoittavat, mitkä mahdollisuudet henkilökulttiin olisi nykyisillä välineillä. Rahojen ja mitaleiden lisäksi olisi tietysti painettu postimerkkejä. Sitten nimettäisiin muutama koulu, puisto ja katu keisarin kunniaksi. Yliopistot nimeäisivät muutaman tutkimusinstituutin keisarin mukaan. Eri yhdistykset muistaisivat häntä kunnianimin.

Maijastina Kahlos

Hain Turun yliopiston yleisen historian professorin virkaa. Tähän mennessä tapahtunutta:

Virantäyttötoimikunta ehdotti asiantuntijat lausumaan hakijoista ja heidän pätevyydestään.

Yhdeksi asiantuntijaksi ehdotettiin professori Erkki Kouria, jonka eläkkeelle jäämistä minä tässä blogissani viime keväänä juhlin. Virantäyttötoimikunnan ehdotuksessa kerrotaan Kourista mm. että ”Kourin erikoisaloja ovat saksalainen protestantismi, 1500 – 1600 –luvun Englanti, historiankirjoitus ja myös antiikin historia.” Antiikin historia. Hyvä vitsi. Antiikin historia, josta Kouri julisti aikoinaan, ettei se kuulu Helsingin yliopiston historian laitokselle.

Yksi ehdotetuista asiantuntijoista on erikoistunut matkailun historiaan. Yksi hakijoista on matkailun historiaan erikoistunut tutkija. Virantäyttötoimikunnassa on matkailun historiaan erikoistunut tutkija. Virantäyttötoimikunnan kaksi jäsentä työskentelee samalla laitoksella kuin mainittu hakija, joka hoitaa haettavaa virkaa määräaikaisena. Aika yllättävää.

Mutta yhteys on varmasti pelkkää sattumaa! Virantäyttötoimikunta on varmasti toiminut hyvässä uskossa. Mitään taka-ajatuksia ei varmasti ole ollut.

Herää kysymys, että jos/kun Turun yliopiston yleinen historia haluaa töihinsä sen yhden tietyn hakijan, miksi se ei avoimesti kutsu tätä ihmistä suoraan virkaan. Miksi järjestää kallis ja pitkä prosessi, jossa haaskataan muiden hakijoiden ja yliopiston hallinnon aikaa?

Ei tarvitse heittäytyä kyyniseksi! Kaikki hakijat aivan varmasti saavat tasapuolisen kohtelun, niin ettei yhtä hakijaa kohdella tasapuolisemmin kuin muita.

Hakijat ovat saaneet ilmoittaa kantansa ehdotettuihin asiantuntijoihin. Onkohan sillä mitään merkitystä?

Tietenkin on! Tiedekuntaneuvosto, joka tekee päätöksen, varmasti huolehtii prosessin oikeellisuudesta, tasapuolisuudesta ja läpinäkyvyydestä. Turun yliopiston perusarvoja ovat eettisyys, kriittisyys, luovuus ja yhteisöllisyys. Kuten yliopisto itse julistaa: ”Yliopiston kaikkea toimintaa leimaa eettisyys: pyrkimys hyviin ja oikeisiin ratkaisuihin. Sekä tutkimustyössä että muussa toiminnassa yliopiston henkilöstö ja opiskelijat noudattavat korkean ammattietiikan ja hyvän tieteellisen käytännön periaatteita.”

Ei ole siis mitään syytä huoleen.

Maijastina Kahlos

Olen seurannut torstaisin Teemalta Richard Dawkinsin dokumenttisarjaa Lajien synnystä. Sarjaa esitetään tietysti Charles Darwinin juhlavuoden kunniaksi. Darwinin ja evoluution juhlistamiseksi Tieteen päivien teemana viikko sitten oli myös evoluutio.Tämä herätti tietysti vanhan kouluaikaisen innostukseni evoluutiobiologiaan ja paleontologiaan. Jos kirjoitettu historia ei olisi vienyt voittoa, olisin halunnut tutkia ihmisen esi-isiä ja hääriä kallojen kanssa.

Kun Likka joku aika sitten oli vielä päiväkodissa, hänelle tuli iso riita kaverinsa kanssa. Kiista koski sitä, mistä ihminen on syntynyt. Likka intti, että apinasta. Kaveri vänkäsi, että äidistä.

Samoihin aikoihin kysyin Likalta, haluaisiko hän katsoa vanhoja valokuvia esi-isistämme. Likka oli aivan innoissaan, mutta kun kaivoin kellastuneet valokuvat ja aloin esitellä isoisäni isoisää ja isoisäni isoäitiä, hän näytti jotenkin vaisulta ja pettyneeltä. Syy selvisi: ne eivät olleet karvaisia esi-isiä!

Darwinista on muuten erinomaisen kattava wikipedia-artikkeli.

Olin varannut joululoman lukemisiksi Riitta Latvalan Taivaanrantojen maalari (Otava 2008) ja Stephen Mitchellin A History of Later Roman Empire (Blackwell 2007). Molemmat tukevia opuksia.

Turha luulla, että Later Roman Empire olisi lomalla edistynyt 26 sivua pidemmälle. Taivaanrantojen maalarin ihmisten elämänkohtalot 1920-30 -luvuilla veivät voiton. Historiaan kun eläytyy paremmin tarinan kautta.

Taivaanrantojen maalari kertoo maalari (monessa mielessä) Jaakosta, ravintolanpitäjä Mandista ja tämän siskosta Huldasta. Ensin eletään Helsingissä 20-luvun nousukautta ja sitten kohta 30-luvun lamaa. Ihmiset yrittävät ja ponnistelevat, välillä on käydä tosi huonosti. Alkaa ymmärtää katkeruutta, joka valtaa mielet, samoin ihmisten haaveiluja jostakin - tällä kertaa idän - kultamaasta, jossa kaikki on paremmin. Ne unelmat sitten romahtavat.

Kirjailija Joel Lehtonen vilahtaa pari kertaa kirjassa. Jaakko tapaa hänet ja miettii:

”Myötäilen ja nyökkäilen, en ehkä ihan ymmärrä Lehtosen suunnitelmia, mutta ilo leimahtaa sisälläni kuin joskus maalatessa. Kirjailija näyttää niin innostuneelta - onnelliselta. Tuollaista se on.

Hän kastuu, räntä sulaa silmälaseille ja puvulle, ja minä ajattelen, että hänen suurin halunsa elämässä on kirjoittaminen. Siinä on hänen olemisensa peruste. Ja samalla tavalla minä olen olemassa maalaamista varten. Sittenkin.” (Riitta Latvala, Taivaanrantojen maalari, s. 194).