Arduum res gestas scribere

Olen lueskellut Satu Mannisen esikoisrunokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007). Siinä runot ovat dialogia Virginia Woolfin kanssa. Satu Manninen on myös valokuvataiteilija, jonka teoksia on näytteillä Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsissa.

Satu Manninen ei ole suinkaan ainoa ihminen, jolla on erityissuhde Virginia Woolfiin. Hyvin monet naiset, tieteentekijät ja taiteilijat, ovat kertoneet, miten suuri ja vapauttava vaikutus Woolfilla on ollut heidän elämäänsä. Minun on pakko (jälleen) tunnustaa täydellinen aukko sivistyksessäni. En ole lukenut Virginia Woolfilta mitään. Eli siis lukulista taas pitenee. Mistähän kannattaisi aloittaa?

Eilen alkanut konferenssi ”Meeting the Other” jatkuu vielä tänään Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa. Vasta kun olin eilen selvinnyt omasta esitelmästäni, muistin että piti tiedottaa tapahtumasta!

Konferenssin ohjelma on täällä.

Lauantain Erkkoverkossa oli toimittaja-kirjailija-esseisti Leif Salménin haastattelu. Jutun lopussa Salmén toteaa, kuinka tärkeää latinan opiskelu on hänelle ollut. Eikä pelkästään sen takia, että voi lukea muinaisia piirtokirjoituksia, vaan kieli lähentää koko kulttuuripiiriin. Sitten hän ylistää vanhojen kuolleiden kielten opiskelua:

”Parempi olisi opiskella jotain vanhaa ihanaa kuollutta kieltä niin kuin arameaa tai latinaa! Se kehittää ihmistä paljon enemmän kuin nippelitietous.” (Helsingin Sanomat 10.5.2008)

Tosin latinakaan ei ihan kaikkea onnea ja viisautta takaa. Mutta joka tapauksessa, kauan eläkööt kuolleet kielet!

Antiikin väitösten sarja jatkuu, tällä kertaa vuorossa on väitös antiikin perhehistoriasta.

Ville Vuolanto väittelee huomenna perheestä ja asketismista myöhäisantiikissa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella. Vastaväittäjänä on Elizabeth A. Clark, joka on tutkinut erityisesti varhaiskristillistä asketismia. Hän on myös kirjoittanut tärkeän katsauksen History - Theory - Text: Historians and the Linguistic Turn (2004) lingvistisestä käänteestä historiantutkimuksessa.

Onnea koitokseen!

Mitä muuta näin kauniina viikonloppuna kannattaa tehdä kuin yhdistää retkeily museokäyntiin!

Päädyimme taas Espoon jättimuseoon. Yleensä periaatteenani on käydä läpi vain yksi (pieni) näyttely. Nyt kuitenkin iltapäiväkahvin nosteessa innostuin katsastamaan kolme näyttelyä: Espoon kaupunginmuseon uuden näyttelyn Kylän, taidepuolen Claude Monet’n ja Helinä Rautavaaran museossa Afrikan tähden. Oli lelumuseokin, mutta iltapäivän uupumus iski ja siellä en pystynyt vastaanottamaan enää ärsykkeitä

Espoon kaupunginmuseon Kylä - keskiaikaa Itämeren rannalla on perustasokas, ammattitaidolla pedagogisesti rakennettu kokonaisuus. Näkökulma on kyläyhteisössä ja ihmisten arjessa. Näyttelyyn on koottu Mankbyn kaivauksissa löydettyä aineistoa ja muualta lainassa olevaa tavaraa. Jälleen kerran kokeilimme läpi (siis sekä lapsi minussa että mukana oleva Likka) luvalla hiplattavia esineitä kuten puisia patiineja (nahkakenkien suojukset) ja haarniskoituja hanskoja, haistelimme keskiajan ylellisyysmausteita kuten kanelia, meiramia ja kaardemummaa ja teimme laivan ruumassa solmuja.