Huomenna, ainakin ennakkotietojen mukaan, Helsingin yliopiston yleisen historian professori Erkki Kouri jää eläkkeelle. Veikkaan, että en ole varmasti ainoa, joka huomenna kohottaa maljan sen kunniaksi. Silläkin riskillä, että kyseessä olisikin aprillipäivän pila. Eläköön kourivapaa yliopisto, matkalla kohti parempaa maailmaa!
Eilen olin mukana Turussa seminaarissa ”Toiset, monenmoiset - Antiikin ja renessanssin me ja muut”. Innostavaa aivomyrskyä! Kyllä tekee hyvää lähteä hetkeksi tutkijan kammiosta ja päästä kuulemaan, mitä muut ovat tutkineet ja miettineet.
Turun yliopiston verkkolehti oli heti ajan tasalla ja uutisoi seminaaristamme.
Esitelmäni voi nyt lukea täältä.
Lueskelen tässä artikkelikokoelmaa Chiesa e impero. Da Augusto a Giustiniano, [Kirkko ja keisarikunta - Augustuksesta Justinianukseen], 2001. Artikkelit on koottu v. 1996 pidetystä konferenssista. Esipuheessa toimittajat puhuvat ”korrektista lähestymistavasta kirkkoisiin”. Kulmakarvat kohoavat: mitäs tämä tarkoittaa? Mitä on korrekti lähestymistapa? Onneksi toimittajat ovat sentään laittaneet ilmaisunsa lainausmerkkeihin.
Kokoelmassa on artikkeleita sellaisilta isoilta nimiltä kuin Lellia Cracco Ruggini. Kulmakarvat laskeutuvat. Sitten etenen L.F. Pizzolaton artikkeliin ’Ambrogio e la libertà religiosa nel IV secolo’ [Ambrosius ja uskonnollinen vapaus 300-luvulla]. Kulmakarvat alkavat väpättää. On mielenkiintoista seurata, miten Pizzolato argumentoi Milanon piispan Ambrosiuksen (n. 340-397) uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja vapauden asianajajaksi. Melkoista akrobatiaa tämä vaatiikin, vaikka näkökulma ei patristiikan tutkimuksen historian aivan uusi olekaan.
Ambrosius mm. puhui uskonnollisen yhtenäistämisen puolesta Rooman valtakunnassa ja ylisti keisari Theodosius I:n lainsäädäntöä, jossa kiellettiin niin polyteististen kulttien harjoittaminen kuin harhaopeiksi julistetut kristilliset suuntaukset. Onkin syytä muistaa, että suvaitsevaisuus ja vapaus voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ambrosius ja Hippon Augustinus (354-430) esimerkiksi puhuivat sitomisesta vapauteen ja väärästä ja todellisesta vapaudesta. Orwellilaista uuskieltä?
Juuli Niemen novellikokoelmaa Tule hyvä voisi luonnehtia sanoilla ’pieniä julmia tarinoita’. Yhdeksän novellin henkilöt ovat jollakin tavalla surkeita ja heiveröisiä, mutta heihin kaikkiin on helppo samastua.
Toivottavasti ei ole tullut väärinkäsitystä, että täällä luen ja kommentoin vain nuoria naiskirjailijoita. Aloitin Markku Pääskysen Ellingtonin, se oli luettava melkein yhdeltä istumalta, sen verran intensiivinen tapaus se oli. Mutta kauhean ahdistava. (Kirjasta on juttu kirjallisuuslehti Lumoojassa 4 /2003).
Ihmiselämä on kyllä välillä melkoista matalalentoa. Nyt olen aloittamassa Kari Kuulan Helvetin historiaa, mutta ehkä pitäisi lukea välillä jotain piristävämpää.
Innostuin maanantaina uimaan oikein toden teolla. Puolen tunnin kuluttua olin saavuttanut sen ylimaallisen tilan, jonka takia liikuntaa harrastetaan. Ikään kuin ei olisi tarvinnut itse tehdä enää mitään. Minä ja vesi olimme yhtä. Tuntui kuin olisin muuttunut delfiiniksi ja kasvattanut itselleni pyrstön, tai vähintään räpylät.
Olen opetellut kirjoittamaan taas suomeksi. Aluksi takkusi ja pahasti. Miksi sanat eivät asettuneet oikeille paikoilleen? Tuntui kuin olisin vain epätoivoisesti räpiköinyt, vatkannut ja välillä niellyt vettä. Nyt alkaa taas sujua. Ei tarvitse ponnistella, kun kirjoittaminen kantaa. Itse asiassa teksti jo virtaa itsestään ja minä sen mukana. Tätä kai kutsutaan flow’ksi. Mikä olisi suomenkielinen vastine? Virta? Virtaus? Aallot?
Olet selaamassa Arduum res gestas scribere -blogin arkistoa maaliskuulta 2008.