Arduum res gestas scribere

Jopas nyt! Lisää väitöksiä antiikintutkimuksen alalta. Ari Saastamoinen väittelee huomenna Pohjois-Afrikan latinankielisistä rakennuspiirtokirjoituksista. Onnea väitökseen!

Talvilomalla päädyimme Tukholmaan ja siellä Vasa-laivan museoon. Mietin edelleenkin, voisiko Vasamuseetin julistaa maailman parhaimmaksi museoksi, sen verran inspiroiva kokemus se oli.

Jo nostettu ja kunnostettu laiva sinänsä on kiinnostava. Lisäksi laivan ympärille on koottu teemakokonaisuuksia ja elävöitetty niitä pedagogisella otteella. Laivan avulla rakennetaan kuvaa aikakaudesta, Ruotsista, merenkulusta ja ihmisten arjesta. Museo on seitsemässä kerroksessa, jotka ovat kuin laivan kansia. Viidenteen kerrokseen on tehty laivan ruuma, jossa saa eläytyä entisajan laivamatkaan ja kosketella esineitä (tietysti replikoita). Neljännessä kerroksessa kerrotaan laivan nostamisesta vuonna 1961. Suomalaisten teekkareiden pilasta ei tosin kerrota sanaakaan.

Minulla on tietty heikkous museokauppoihin, ja Vasamuseetin kauppa on oma lukunsa. Vasa-laivan epäonninen neitsytmatka on tuotteistettu menestyksekkäästi. Vasa koristaa, paitsi noita tavanomaisia muistikirjoja ja mukeja, niin myös saunapyyhkeitä, tuopinalustoja, lautasliinoja, viinilaseja, pullonavaajia ja tulitikkuaskeja. Mutta miksi mukana ei ole Vasa-pelastusrenkaita?

Kun Sari Malkamäen Urheat pienet naiset kertoo nelikymppisten naisten tuskailuista, niin Laura Honkasalon Tyttökerho (2005) käy kolmikymppisten naisten elämässä. Sekin on yhtä kriisiä ja kamppailua.

Kolmekymppisenä kun pitäisi olla ”aikuinen”, järjestää elämänsä valmiiksi, ihmissuhteet, hankkia perhe ja kaikki nuo oletetut kuviot, asunnot, sisustukset ja kaikki tavarataivas. Honkasalo kuvaa empaattisen ironisesti päähenkilön Katrin tuskailua elämän odotuksissa. Mistä tietää mitä itse haluaa elämältä ja mikä on ulkoapäin tulevia odotuksia siitä, miten elämä on järjestettävä? Ja voiko näitä erottaa toisistaan? Isoja kysymyksiä ja paljon ahdistusta.

Kirjan loppu tuo katharsiksen. Päähenkilö on tajunnut jotakin.

Tänä keväänä TV 1:ssä on hemmoteltu sarjalla Jane Austen -filmatisointeja. Viime viikon Kasvattitytön tarina (Mansfield Park) ei ollut kovin vakuuttava, mutta eilisen Emma vaikutti kelvolliselta toteutukselta.

Jane Austen -intoiluni se jaksaa ihmetyttää kotona. Miksi feministi töllöttää Jane Austen -elokuvia ja -sarjoja, joissa yläluokkaiset naiset huokailevat ja keskittyvät avioliittohaaveisiin.

Mitähän tuohon vastaisi? Että feministille on vapauttavaa irtaantua nykyajan ponnisteluista. Voi katsoa menneisyyden fantasiaa, jossa naiset ovat kirkasotsaisia ja miehet ritarillisia. Vähän samaan tapaan kuin pasifisti naapurihuoneessa rentoutuu pelaamalla Rome Total Waria.

Olin melko epäluuloinen Senaatintorin liepeillä olevan Rahamuseon suhteen. (Paikalla oli ennen posti, joka lakkautettiin). Sunnuntaina iltapäivällä olimme ensimmäiset (ja melkein ainoat) kävijät, vaikka museossa käynti oli ilmaista.

Museon mielenpainuvimpia vitriinejä on tietysti se, missä roikkuu rahaa, siis oravannahkoja.

Toinen kiinnostava huomio oli huomattavasti myöhemmältä ajalta: kun Tapio Wirkkala suunnitteli vuonna 1955 rahaliikenteeseen lasketut setelit, hän kehitteli kuvitukseksi kulttuurihenkilöitä. Suomen Pankin miehet kumminkin päätyivät valtiomiesten naamoihin. Nuo samat pärstät kummittelivat sitten aika pitkään, itse Snellman satasessa. (Itse muistan lapsuudesta lähinnä sinisen vitosen setelin).

Kolmas huomio oli Kekkonen, jonka 75-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1975 painettiin viidensadan markan seteli. Näyttelytekstissä mainittiin, että Kekkonen oli ainoa virassa oleva valtiomies, joka pääsi komeilemaan seteliin. Niinpä.