Arduum res gestas scribere

Tänään on vainojen uhrien muistopäivä. Kaikki olemme lukeneet ja kuulleet vainojen juutalaisista uhreista, joten ei tästä tällä kertaa enempää. Samoin kristityistä vainojen uhreina Rooman valtakunnassa saa lukea aivan riittämiin.

Sen sijaan kristittyjen vainojen uhrit Rooman valtakunnassa eivät ole saaneet kovinkaan paljon huomiota. Tarkoitan roomalaisen maailman ei-kristillisiä uskontoja harjoittaneita ihmisiä, joita yleisesti kutsutaan pakanoiksi. 300-luvun lopulta lähtien, varsinkin yllä olevassa rahassa komeilevan Theodosius I:n ajasta lähtien, ei-kristillisiä uskontoja harjoittavien asema kävi aina vain tukalammaksi. 300- ja 400 -lukujen vaihteessa kirkolliset johtajat järjestivät varsinkin itäisissä provinsseissa hävitysretkiä, joissa tuhottiin kulttipaikkoja ja ryöstettiin temppeleitä.

Miksi emme yleensä kuule näistä vainoista? Jos näistä vainoista saamme yleensä jotakin tietää antiikin lähteistä, niistä ovat kirjoittaneet nuo hävitysretkissään menestyksekkäät kirkonmiehet. Ja näkökulma on ollut voittajien. Näin oli myös myöhemmissä Itä-Eurooppaan suunnatuissa pakkokäännytyksissä. ’Pakanoiden’ osa historiassa on yleensä ollut hiljaisuus.

Kulttuurilehtikatsaus jatkuu. Uusimman Helikonin (2/2007) sivuilla pohditaan, mitä hyötyä on latinasta ja kreikasta. Jokunen kuukausi sitten kerroin Thomas Gaisfordista (1779-1855), joka muinoin perusteli tyhjentävästi klassisten kielten kiistämättömän hyödyllisyyden

Helikonissa Miika Sillanpää kirjoittaa K.A. Wegeliuksesta, joka vaikutti Joensuun klassillisessa lyseossa 1900-luvun alussa. V. 1913 Wegelius julkaisi teoksen Mitä Hyötyä on meidän päivinämme vanhojen kielten Latinan ja Kreikan Lukemisesta oppikouluissamme. Jos Gainsfordin visiot tuntuvat vanhentuneilta, niin Wegeliuksen ajat tuntuvat huomattavasti läheisemmiltä:

”Ei siis ihme, jos yhä useimmat meidän aikanamme huutavat: ’klassillinen koulusivistys ei merkitse mitään’, sillä he ovat tottuneet arvostelemaan tietoja vain välittömän hyödyn kannalta.”

Yhteistä 1900-luvun alkupuolelle ja 2000-luvun alulle näyttää olevan tuo ”välitön hyöty”.

Tuli & Savun viime vuoden viimeinen numero on omistettu antiikille ja populaarikulttuurille. Tutkijat ja runoilijat keskustelevat antiikin kirjallisuuden perinnöstä ja populaarikulttuurista (”Rome is very Hollywood”). Antiikintutkijoita edustaa Sari Kivistö, joka toteaa (s. 24) mm. ettei juuri koskaan kehota vakavuuteen, varsinkaan antiikin tekstien kohdalla. Hyvä huomio! Otammekohan joskus liian tosissaan antiikin tekstit? Esimerkiksi Historia Augustan kirjoittaja (vai kirjoittajat, kuinka vaan - kiista jatkuu …) varmaan hykertelisi innoissaan tietäessään, miten monta hyllymetriä on pohdittu hänen jymäytystään.

Lisäksi lehdessä on valikoima Sampo Vesterisen ja Aki Salmelan tekemiä käännöksiä Anthologia Graecan hautarunoista.

Luin joululomalla Sari Malkamäen kirjan Urheat pienet naiset (Otava 2004). Romaani kertoo entisistä luokkakavereista, neljästä naisesta nyt keski-iän kynnyksellä. Kerronta on tehokasta ja näkökulma vaihtuu tiuhaan neljän naisen välillä (mikä välillä sotkee).

Neljä naista ovat kukin omanlaisiaan ja erilaisissa elämäntilanteissa. Kiiltomadon analyysissa henkilöitä verrataan kreikkalaisen mytologian jumalattariin, Heraan, Afroditeen, Hestiaan ja Atheneen. Mikä ettei, analogia toimii.

Malkamäki on saanut yhteen 200-sivuiseen romaaniin mahtumaan uraputket, urasta luopumiset, väitöskirjahaaveet, avioliitot ja erot pettämisineen, syövän, teini-ikäiset lapset, rasittavat sukulaiset, lapsettomuushoidot, ylipainon, koulukiusaamisen ja ties mitä. Paljon teräviä huomioita arjesta ja pätevää kerrontaa, mutta lopussa minusta tuntui, että kehittely jäi kesken.