Arduum res gestas scribere

Nyt on päästy joulun ylenpalttisuudesta. Seuraavana on vuorossa uuden vuoden vastaanotto.

Myös myöhäisantiikissa aika Saturnaliasta uuteen vuoteen (Kalendae ianuariae) oli yhtä juhlintaa. Uuden vuoden aattona oli tapana varustaa juhlapöytä täyteen mahdollisimman suuri määrä monenlaisia ruokia ikään kuin koko tulevaa vuotta varten. Näin mainitsee Libanios 300-luvulla. Samoin Hieronymus kertoo, että vuoden viimeisenä päivänä roomalaiset koristivat pöytänsä herkuilla ja nauttivat kupin viiniä ja hunajaa ja näin varmistivat tulevan hedelmällisyyden.

Kirkolliset johtajat eivät pitäneet tästä(kään) tavasta varmistaa hyvät enteet tulevalle vuodelle. 400-luvulla Caesarius Arelatensis (saarna 192) valittaa, että maalaisilla on tapana kasata pöydälle kaikki ruuat ja juomat, joita tulevana vuotena tarvittiin. Näin ei mitään tulisi puuttumaan. Samoin 700-luvulla Bonifacius (Bonifatius) kirjoittaa silloiselle Rooman piispalle, miten kansa edelleenkin koristelee pitopöytiä herkuilla. Rooman piispa vastaa ja valittaa saman tavan jatkuvan Roomassa kielloista huolimatta.

Saturnaliaan ja uuden vuoden juhlintaan liittyvistä tavoista lisää teoksessa M. Meslin, La fête des kalends de janvier dans l’empire romain, Bruxelles 1970.

Annum novum faustum felicem!

Roomalaiset viettivät näihin aikoihin vuodesta Saturnaliaa. Saturnalia viittaa Saturnus-jumalaan, ylijumala Juppiterin isään.

Myytin mukaan Saturnuksen valtakausi oli ollut ihmiskunnan kulta-aika, jolloin kaikki oli ollut paremmin. Silloin oli ollut yltäkylläistä eikä sodista ollut tietoakaan. Ei ollut tauteja, ja ihmisetkin olivat parempia kuin myöhempinä aikoina. Kulta-ajan jälkeen ihmissuku oli vain mennyt huonompaan suuntaan.

Meikäläisessä joulussa oli jotain samaa kuin tuossa roomalaisten haikailussa kulta-aikaan. Entisajan joulut ovat ihmisten mielissä jotain aidompaa ja alkuperäisempää kuin nykyisyydessä. Joulukortit hempeilevät maalaismaisemilla ja punaisilla mökeillä. Joulujuhlissa tavoitellaan muinaisen kulta-ajan maailmaa.

Toinen piirre on tuo ylenpalttisen yltäkylläisyyden kaipuu. Ruokaa ja tavaraa pitää olla niin ettei mikään lopu kesken. Muinaisissa kulttuureissa tuon runsaudensarven haikailun ymmärtää, mutta nykymaailmassa - länsimaissa - on homma karannut käsistä.

Taitaisi olla länsimaisen kulttuurin aika uudistaa perustavia myyttejään. Joulu käy ihmiskunnalle kalliiksi.

No niin, se joulusaarnasta. Ei-niin-yltäkylläistä joulua kaikille!

Kalmanlinjan (dead line) kanssa on aina ihme taistelua. Kaikki kirjoittajat tietävät, että määräpäivistä aina ja kaikkialla myöhästytään. Vai onko joku, joka toimittaa tekstinsä aina ajoissa? Jos on joku, niin ilmoittautukoon ja kertokoon, millä tavalla saa tekstinsä sillä tavalla ajoissa, että ei tarvitse menettää hermojaan.

Tunnen kunnia-asiakseni toimittaa tekstini ajallaan. Jos en ole ajoissa, tunnen hirveätä syyllisyyttä ja menetän mielenrauhani ja yöuneni. Mutta jotta voin toimittaa kunniallisesti tekstini ajallaan - lisäajan ruinaaminen tuntuu nöyryyttävältä - täytyy välillä venyä ajankäytön kanssa akrobaattisuorituksiin. Näin kävi taas tänä syksynä kaikista pyhistä päätöksistä huolimatta. Mutta sain kuin sainkin tekstini kielentarkastukseen ja kirja pysyy luvatussa aikataulussa. Työnarkomaani myöntää, että työt eivät vähentyneet, päinvastoin. Mutta kohta alkaa uusi vuosi ja voi tehdä uusia lupauksia!

Sari Vuoriston Matkatoveri osoittautui mukavaksi yllätykseksi. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua romaani vastusteli, mutta saattaa olla, että kyse on pikemminkin omasta henkilökohtaisesta ongelmastani kuin kirjan dynamiikasta. Minulla kirjat alussa pistävät tosi pahasti hanttiin ennen kuin pääsemme kunnon tuttavuuteen.

Matkatoverissa en tosin noin viiteenkymmeneen sivuun ollut löytää kunnon jännitettä. Alkuosan kuvaus naisen, Taija, ja miehen, Petri, rakkaustarinan alkamisesta tuntui välillä yliherkältä. (Tämä on saattanut olla tarkoituksellista kirjan jatkoa ajatellen, en tiedä). Mutta sitten tarinassa tapahtuu terästäytyminen, kuvioihin tulee kolmas henkilö, ja mielenkiinto herää. Seuraa hyviä oivalluksia taiteilijoiden välisestä kiintymyksestä, kilpailusta ja kateudesta. (Pätee myös tutkijoiden välisiin suhteisiin). Ja loppupuolella hyviä yllätyksiä, mutta en spoilaa.

Katso myös mitä Melankolia kirjoittaa Matkatoverista.

Hihhei! Vuosien työ on nyt saatu päätökseen. Roomassa Villa Lantessa vuonna 1992 aloittanut työryhmämme on saanut valmiiksi piirtokirjoitusedition Isola Sacran piirtokirjoituksista:

Le iscrizioni sepolcrali latine nell’Isola Sacra, edite sotto la direzione di Anne Helttula. Edizione a cura di Anne Helttula, Tryggve Gestrin, Maijastina Kahlos, Reija Pentti-Tuomisto, Pekka Tuomisto, Raija Vainio e Risto Valjus, Acta instituti Romani Finlandiae vol. 30, Roma 2007.

Isola Sacra on antiikin Rooman satamakaupungin Ostian hautausmaa. Meidän piirtokirjoituksemme ovat hautakirjoituksia keisarikaudelta, 100-luvulta, jolloin Ostia kukoisti merenkulusta ja kaupasta.

Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Ei lähdejulkaisujakaan parissa päivässä tehdä. Nyt kuoharipullo sanoo poks!