Arduum res gestas scribere

Tänä iltana suuntaan Ouluun konferenssiin nimeltä Imagology and Cross-cultural Encounters in History. Konferenssin yhteinen nimittäjä on kuvatutkimus eli siellä pohditaan, millaisia kuvia ja käsityksiä ihmisryhmistä, valtioista, instituutioista yms on eri aikoina esitetty (ja esitetään).

Itse sukellan aiheessani myöhäisantiikin kristittyjen kirjoittajien kuviin hyvistä pakanoista. No, kyllä niitä hyviäkin pakanoita kirkkoisien vuodatuksista löytyi. Vaikka suuri osa kirkkoisien energiasta kyllä suuntautuu pakanoiden mollaamiseen. (Ja jos ollaan oikein tarkkoja, niin valtaosa negatiivisesta energiasta kohdistuu eri tavalla ajatteleviin kristittyihin - joita kutsutaan kerettiläisiksi).

Kun olin saanut esitelmän valmiiksi, huomasin, että suurin osa esimerkeistäni tuli (taas) Augustinukselta. Jaaha, vieläkään en ole päässyt hänestä eroon.

Olen luvannut Likalle, että ensi sunnuntaina ei lueta eikä kirjoiteta mitään. Tosin yritin selittää, että ei se niin helppoa ole. Kun on näsäviisas tutkija, alkaa hiusten halkominen: ei saa lukea edes vahingossakaan maitopurkin kyljestä mitään; voiko tietää bussin numeroa, jos sitäkään ei saa lukea; sitten ei varmaan saa lukea tekstareitakaan; voiko pelata pelejä, joissa on kirjaimia; entäs iltasadun lukeminen, jne.

Jos jättää saivartelun sikseen, on lupauksen henki tärkeämpi kuin kirjain. Ei siis kirjaimia sunnuntaina. Ei tietokoneella ja netissä roikkumista. Tiukkaa tekee, mutta varmasti hyvää. Vain ulkoilua, yleistä löntystelyä, pelailua, piirtämistä, olemista. Siivousta!

Plutarkhoksella näyttää olevan sanottavaa melkein joka asiasta (jos hän olisi blogannut, hän olisi varmaan kirjoittanut joka päivä …). Hellien tunteiden kirjassa (suomentaneet Erkki Sironen ja Sampo Vesterinen, Tammi Helsinki 2005) hän laukoo mielipiteitä ihmissuhteista.

Neuvoissa vastanaineille huomaan, kuinka suuri kuilu minun ja menneisyyden ihmisen - tai ainakin Plutarkhoksen - välillä on. Vai mitä on sanottava Plutarkhoksen neuvosta: ”Samaten vaimolla ei saisi olla omia tunteita, vaan hänen pitää jakaa miehensä vakavuus ja mietteliäisyys sekä leikkimielisyys ja nauru” (s. 14). Sen sijaan sisarrakkauden ja sisarkateuden kuvaukset esseessä Sisarrakkaudesta tuntuvat ihan yhtä tosilta nyt kuin antiikissa. Perintöriidat oli antiikissakin: ”… he lähtivät omille teilleen halkaistuaan hopeisen juoma-astian ja revittyään viitan kahtia, ikään kuin jonkun tragedian kirouksen nojalla ’he perinnön tämän hiotuin miekoin ottavat’” (s. 45).  

Samoin Plutarkhoksen pohdinnoissa vanhempien rakkaudesta (Kiintymys jälkeläisiin) on ajattomia toteamuksia, kuten lausahdus ”ihmislasten kasvattaminen on vaivoja täynnä” ja runositaatti ”joka hetki isälleen pelkoa tai surua on poika” (s. 76). Rakkaudesta-esseessä Plutarkhos esittää usean puhujan suulla, miten monia erilaisia mielipiteitä antiikissa oli hetero- ja homorakkaudesta.

Koskaan aikaisemmin en ole jättänyt työhommia näin viime tippaan kuin nyt viime aikoina. Viime sunnuntaina esitelmä Oxfordin konferenssiin oli vielä niin vaiheessa, että oli pakko lampsia viime sunnuntaina työhuoneelle sitä viimeistelemään. Elämä oli jossain todella toisaalla. Piti jättää seikkailut Corto Maltesen kanssa Etelämerellä ja nökertää viitteitä Lactantiuksesta ja Firmicus Maternuksesta. Viime hetkellä ehdin hermoilla vielä joistakin tulvista Oxfordin seudulla.

Ei siellä ollut tulvista tietoakaan, aurinko porotti ja elämä oli taas kovin toisaalla. Välillä oli pakko paeta kirkkoisien parista kaupungin vilinään fiilistelemään. Sen verran kuitenkin ehdin päästä oppineisiin tunnelmiin, että eilisen kotiinpaluun jälkeenkin olin vielä täynnä täpinää. Konferenssit aiheuttavat tärinää ennen ja jälkeen. Onneksi pääsen nyt takaisin seikkailemaan Corto Maltesen kanssa, nyt ollaan Kauriin merkin alla.

Lisää katsausta kesän kulttuuririentoihin. Antiikintutkijana oli mukava uppoutua useiksi päiviksi Mare nostrumiin, mainioon lautapeliin. Suuri osa peliajasta tosin meni sääntöjen tulkintaan, koska ne olivat ranskaksi. Maalla ei ole nettiä, josta olisi voinut hakea apua epävarmuuteensa, joten aikamoista eksegetiikkaa se oli. Mutta vähitellen ne pionit, impôtit, influencet ja ressourcesit selvisivät.

Koska olin Rooma ja Caesar, sain ostaa legioonia halvemmalla kuin muut, mikä houkutteli minut aggressiivisen valloituspolitiikan tielle. Se osoittautui kohtalokkaaksi, koska sillä välin Babylonian Hammurabi ehti kaikessa rauhassa perustaa kauppapaikkoja ja vaurastua siinä määrin, että voitti. Pelin voittaja on se, joka ensimmäisenä rakentaa pyramidit. Egyptin Kleopatra tuli hyvänä kakkosena, koska oli rakentanut kaupunkeja ja onnistunut hankkimaan vanhan maailman ihmeen. Pelin voi voittaa myös keräämällä sopivan määrän ihmeitä ja/tai heroksia. Hyvä opetus Césarille oli, että keskittyy seuraavalla kerralla ensin vaurauden rakentamiseen valtakunnassaan.