Arduum res gestas scribere

Sen verran on myönnettävä, että puutarhailun ohella olen lueskellut H.A. Draken kirjaa Constantine and the bishops. The Politics of Intolerance (2000). Ei ollut tarkoitus uppoutua siihen liian vakavasti näin ”loman” aikana (ikäänkuin tutkijalla ikinä olisi lomaa). Mutta tätä maailmoja syleilevää tiiliskiveä (yli 600 sivua) lukee kuin jännittävää romaania. Drake virittelee keisari Konstantinuksesta kuvaa kaukonäköisestä konsensusta rakentavasta hallitsijasta. Näyttää siltä, että tarinan konnat ovat piispoja, mutta vielä ei voi sanoa miten käy, koska olen vasta puolivälissä.

Puutarha ja linnut ovat viime aikoina tuntuneet tärkeämmiltä kuin lukemiset. Mikä ihme on että pavut eivät idä? Ja miten erotan rucolan rikkaruohoista? En ole kitkemisestäni huolimatta onnistunut tehdä loppua eräästä sitkeästä kasvista. Onneksi, sillä nyt minulle on selvinnyt että kasvi onkin parsa! Olen tietämättäni ollut parsaviljelijä: alkukesästä siihen ilmestyi jopa muutama syötävä verso.

Olen seurannut kahden tikan kisailua koivumetsässä ja miettinyt mitähän erityislajia ne ovat: valkoselkätikkoja, pohjantikkoja vai pikkutikkoja? Mistä senkin nyt tietää? Ja voi tietysti miettiä, miksi on tärkeää saada ne nimettyä? Että saisin ne jotenkin haltuun? Vai että muutkin tietäisivät mistä puhun?

Saarnassaan vuodelta 401 jaa Augustinus, Hippon piispa, valittaa, että Johannes Kastajan juhlapäivän iloksi oli sytytetty tulia (293B.5 de natale sancti Ioannis Baptistae = saarna 8.5 Frangipane). Edellisenä iltana oli koko kaupunki leimunnut haisevista tulista. Tällainen touhu oli demonien tapojen mukaista. Mutta onneksi tällaiset tavat vähenivät koko ajan, Augustinus vakuuttaa, niin että ne lopulta vähenevät ad nihilum. ”Mutta ne eivät ole vielä loppuneet, ja sen takia en voi varmuudella vaieta”. Augustinus ei voi vaieta, ennen kuin vanhuus ja uutuus ovat saavuttaneet määräpäänsä: niin että vanha taikausko hävitetään lopullisesti ja uusi uskonto tehdään valmiiksi (ut vetus superstitio consummetur, et nova religio perficiantur).

Kaunista kesää!

Ei voi olla totta! Jo kolmatta päivää on Ylen kulttuurisivujen ykkösuutisena Napoleonin miekka myytiin ennätyshintaan. Eikö tosiaan Ylen kulttuurisivuille löydy kulttuurisesti merkittävämpiä ilmiöitä kuin Napoleonin miekka? No, onhan miekka merkittävä fallos-symboli

Päätin jäljittää yhtä Borges-sitaattia, koska se on kaunis ja vaikuttava. Artikkelikokoelma Shifting Frontiers in Late Antiquity, eds. Ralph W. Mathisen & Hagith S. Sivan, Variorum Ashgate, Aldershot 1996, alkaa johdannolla (H.S. Sivan & R.W. Mathisen, ’Introduction’, 1-7: 1), jossa viitataan kirjaan C. Gandelman, Reading Pictures, Viewing Texts, Bloomington 1991, 92, jossa siteerataan englanniksi Jorge Luis Borgesia, Obras completas, Buenos Aires 1974, 854.

Näin monen välikäden jälkeen on päästävä suoraan lähteille. Borgesin teksti löytyy, kun jaksaa etsiä, tietysti internetistä, monella kielellä.

Kyse on jälkisanoista El Hacedor -kokoelmassa vuodelta 1960:

”Ihminen ryhtyy piirtämään maailmaa. Kun vuodet kuluvat, hän kansoittaa alueen kuvilla maakunnista, valtakunnista, vuorista, lahdista, laivoista, saarista, kaloista, asumuksista, työkaluista, tähdistä, hevosista ja henkilöistä. Vähän ennen kuin hän kuolee, hän huomaa, että viivojen kärsivällinen labyrintti piirtää kuvaa hänen omista kasvoistaan.”

En aio suinkaan väittää, että käänsin suoraan espanjasta, vaan englannista, mutta hetken sumplimisen alkukielinenkin alkoi avautua.

Eivät ole koulujen kevätjuhlat enää niin kuin ennen. Ja minä olen tästä tohkeissani. Oman lapsuuden kevätjuhlat hämärästi mielessä odotin epäluuloisena jotain vanhantyylistä tanhuamista ja loppusoinnullisia kevätrunoja. Sen sijaan Likan koulun kevätjuhlissa oli teemana Eurooppa ja Euroviisut. Teeman mukaan ohjelma vei pitkin Eurooppaa. Kohokohta oli kooste Euroviisujen tutuista lauluista, sellaisista kuin Abban Waterloo ja tietysti Hard Rock Hallelujah. Kun lopuksi lapset lauloivat vielä Eurovision tunnusmelodian rakkauden kansoja yhdistävästä voimasta, heitin pois loputkin kyynisyydestäni. Tämän jälkeen kesti jopa perinteisen Suvivirren.

Heti kesän kynnyksellä tavanomainen työinto alkoi taantua. Taitaa olla liian mukavaa ja leppeää, kun kirjoittaminen ei vain etene.

Kirjoittaminen selvästikin vaatii tyytymättömyyttä. Näin kohdallisesti sen kuvaili kirjailija Juhani Känkänen: ”Vähitellen pulskea tyytyväisyys alkoi hiipua. Rauhattomuus valtasi hänet taas. Hän tunsi kyvyttömyyttä, epäilyä, katkeruutta ja epävarmuutta. Sen myötä kirjoittaminenkin alkoi sujua.” (Helsingin Sanomat 15.11.2006).

Tai sitten olen loman tarpeessa.