Arduum res gestas scribere

Tällä viikolla sain oman tekijänkappaleeni Anne Helttulan juhlakirjaa. Kirjalle on annettu nimi Ad itum liberum, ja se viittaa vapaaseen oikeuteen kulkea. Roomalaisilla oli omat juridiset kiemuransa kulkuoikeuksille, teille, rakennuksille ja tonteille.

Anne oli opettajani Villa Lanten kurssilla ja työryhmässä - hmm, siitäkin on nyt vierähtänyt muutama vuosi … Anne jäi nyt eläkkeelle Jyväskylän yliopistosta. Raija ja Outi toimittivat tyylikkään kirjan ja järjestivät juhlavat läksiäiset, joihin en ehtinyt, mutta juhlakirjaan osallistuin kirjoittamalla artikkelin myöhäisantiikin juhlinnasta haudoilla. Tästä blogasin viime syksynä.

Onnea Annelle! Ja vapaata kulkua!

Ad itum liberum, essays in honour of Anne Helttula, toim. Outi Merisalo & Raija Vainio, Jyväskylä 2007.

Artikkelini voi lukea täältä.

Innostukseni Blogistaniin herpaantui hetkeksi. Viikonloppuna tuntui olevan tärkeämpää tekemistä. Varpaat upposivat nurmeen ja sormet multaan. Sain jonkin kohtauksen ja kävin ns. rikkaruohojen kimppuun. Mikä on rikkaruoho? Rikkaruoho on kasvi, joka on väärässä paikassa. Tänä keväänä niitä tuntui olevan entistä enemmän väärissä paikoissa.

Mintun petollisuudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt revin sitä irti kokonaisina mattoina. Myös jokin mintun sukuinen kivikkokasvi on hyvin aggressiivinen ja tekee invaasiota toisten kasvien territorioille. Niin, itsestään löytää ajan mittaan uusia piirteitä. En ajatellut olevani mikään järjestyksen ihminen, mutta puutarhassa täytyy olla joku roti!

Kahdeksas äitienpäiväni äitinä on kohta onnellisesti ohi. On helpottavaa, että emme juuri noteeraa tätä päivää sen enempää kuin muitakaan väkisin päkistettyjä juhlapäiviä. Sen sijaan äitienpäivän alla viestimet ja mainokset täyttyvät kliseisestä hymistelystä. (Onneksi euroviisut ehtivät viedä ison osan huomiosta …).

Kaikkein rasittavinta on myytti pyyteettömästä äidinrakkaudesta. Hah! Mitä epäitsekästä ja ainutlaatuista on äidinrakkaudessa? Sehän kohdistuu omaan jälkeläiseen. Eikö äidinrakkaus ole nimenomaan kaikkein itsekkäin rakkauden muoto, omistavaa ja itsetehostavaa, oman tärkeyden ja tarpeellisuuden korostusta?

Menee nyt saarnaamiseksi, mutta jospa äitienpäivänä ryhdyttäisiin itsekriittiseen pohdiskeluun äitinä olemisesta, omistuksenhalusta, itsekorostuksesta ja siitä, mikä todella on lapsen etu. Eikö vanhempien tarkoitus ole tehdä itsensä lopulta tarpeettomiksi ja astua sitten nätisti sivuun?

Debate & Dialogue on nyt kirjoissa ja kansissa. Siinä se on, mutta ei tunnu paljon miltään. Kirjan tulemisen kanssa kestää yleensä liian kauan niin, että ajatukset on ehditty jo suunnata jonnekin muualle, kauas. Nyt on jo toiset kuviot mielessä.

Tuttu tunne kaikille gradun ja väitöskirjan ja muiden tuotteiden jättäneille on myös se, että tuota pökälettä ei kestä edes nähdä silmissään. Ajan mittaan tunne tasaantuu ja tuotteeseen voi suhtautua asiallisemmin. Lapsi on heitetty maailmalle, eikä se ole enää minun.