Arduum res gestas scribere

Oli pakko tarttua Rodney Starkin kirjaan Rise of Christianity (1996), koska kirja on herättänyt myöhäisantiikin tutkimuksessa sen verran paljon keskustelua. Stark on sosiologi, joka on tutkinut moderneja uskonnollisia liikkeitä ja tässä kirjassa tutkii antiikin kristinuskoa leviämistä, tuota kuuluisaa ”voittokulkua”, juuri sosiologin näkökulmasta.Starkin ote on kiinnostava, hänellä on kaikenlaisia jännittäviä teorioita ja pohdintoja. On virkistävää, että hän tekee rohkeita spekulaatioita asioista, joista meillä ei ole juuri minkäänlaisia tietoja, esimerkiksi kristittyjen lukumääristä eri vuosisatoina.

Näin viikonloppuna yksitoista vesilintua (minulle ne ovat vesilintuja, koska en tunne lintuja; uteliaisuudesta kyllä katsoin lintukirjasta, olivat ehkä silkkiuikkuja, menneen kesän poikuetta?). Istuin rannalla hiljaa ja katselin niitä siinä tunnin verran. Ne nautiskelivat siinä laiturilla, sukivat itseään kaikessa rauhassa. Tunsin itseni tunkeilijaksi. Sitten heräsin ajatukseen, että menenpä hakemaan kameran, saan ne vangittua kuvaan.

Yliopistolla alkoi syyslukukausi. Ihmetyksen vallassa olen huomannut, miten syksy toisensa jälkeen opiskelijat ovat aina vaan nuorempia …

Olen saanut kirjoitettua ensimmäisen version artikkelista, jonka työnimenä on ”Kemut haudoilla”. Englanniksi otsikko on sitten jotakin asiallisempaa. Itse asiassa lupasin itselleni, että vasta kun olen saanut ensimmäisen version kirjoitettua, saan taas blogata. Ja seuraava blogi sitten kun olen saanut muokattua artikkelin seuraavan version ja lähetettyä sen kielentarkastukseen. Tiukka itsekuri, saa nähdä miten käy

”Kemut haudoilla” kertoo kristittyjen juhlista ja juomingeista haudoilla 300- ja 400 -luvuilla. Juhlat olivat suosittuja ja vakiintunut osa 300-luvun kristittyjen elämää. Piispat ja kirkolliskokoukset eivät kuitenkaan enää oikein pitäneet siitä, että kristityt toivat hauta-antimia, vuodattivat juomauhreja ja pistivät tanssiksi haudoilla ja marttyyrien muistomerkeillä.Muutama esimerkki Hippon piispan Augustinuksen lukuisista valituksista.

Augustinus (saarna 361) harmittelee, että kristityt veivät hauta-antimia vainajiensa haudoille ja viettivät juhlia marttyyriensa hautapaikoilla. Sellainen touhu oli pakanoiden tapa. Sellainen ei sopinut kristityille, jotka olivat heprealaisten patriarkkojen jälkikasvua. Jotkut seurakuntalaisista protestoivat Augustinuksen kieltoa ja vetosivat Kirjoituksiin (s.o. nykyiseen Raamattuun). Siellä kehotettiin murtamaan leipää ja vuodattamaan viiniä oikeamielisten haudoilla (Tobiaan kirja 4:18). Tähän Augustinus vastaa, että nämä seurakuntalaiset olivat nyt kyllä ymmärtäneet kohdan väärin. Oikeat uskovat kyllä ymmärsivät miten kohta oli ymmärrettävä oikein (s.o. siis Augustinuksen tavalla).

Toisaalla (kirjeessä 29) Augustinus kertoo eräälle toiselle piispalle, kuinka hän oli pitänyt seurakuntalaisilleen ankaran puhuttelun. Hän oli selvittänyt, että juhlimiset haudoilla olivat pakanoiden hommaa. Jälleen muutamat seurakuntalaisista olivat esittäneet vastaväitteitä: heidän mielestään nämä tavat olivat täysin hyväksyttyjä. Miksi ne nyt kiellettiin, kun ne oli aikaisemmin hyväksytty? Eivätkä ne kirkolliset johtajat, jotka olivat aikaisemmin sallineet nämä tavat, olleetkaan olleet kristittyjä? Tähän Augustinus oli vastannut, että silloin olivat olosuhteet olleet aivan toiset. Keisari Konstantinuksen kääntymyksen jälkeen oli kirkkoon virrannut paljon käännynnäisiä ja heidän takiaan oli täytynyt tehdä myönnytyksiä. Nyt oli myönnytysten aika ohi.