Glückauf!

Bochum oli aikoinaan yksi Ruhrin alueen tärkeimmistä kaivoskaupungeista. Kivihiilen louhinta päättyi lopullisesti vuonna 2018, vaikka kaivostoiminta ajettiin alas vähitellen 1990-luvulta lähtien.

 

 

 

 

 

 

 

Bochumin kaivosmuseossa Deutsches Bergbau-Museumissa, pääsee katsomaan kaivoskäytäviä. Niitä sitten riittääkin, ja tunnelma maanalaisissa käytävissä on jännittävä. Käytävillä esiteltiin eriaikaisia rakennelmia ja koneita.

 

 

 

 

 

 

 

Museossa meitä tervehdittiin huudahduksella ”Glückauf (tai Glück auf)!”. Se oli kaivosmiesten tervehdys, jolla toivotettiin onnea löydösten suhteen mutta myös turvallista paluuta takaisin maan päälle. Kaivosmiesten yhdistyksen lehdenkin nimi oli Glückauf. Kaivosmiesten suojeluspyhimys oli Pyhä Barbara.

Bochumissa louhinta alkoi 1800-luvulla. Ruhrin alueella kivihiiltä on kaivettu jo ainakin 1200-luvulta lähtien. Kivihiilen ympärille kehittyi vuosisatojen mittaan kokonainen teollisuudenhaara, hyvinvointi ja kulttuuri. Vaurauden kääntöpuoli olivat kaivosmiesten keuhkosairaudet.

Sittemmin 1900-luvun loppupuolella vavahduttiin myös ympäristöongelmiin. Ruhrin alueella varoitettiin liikennemerkein savusumusta; pahin smog koettiin vuonna 1985, jolloin savusumun takia suljettiin kouluja ja tehtaiden toimintaa rajoitettiin väliaikaisesti.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Uskontojen kohtaamisia Bochumissa

Ensimmäinen viikkoni vierailevana tutkijana Bochumin yliopistossa, Käte Hamburger Kolleg -instituutissa on mennyt lähinnä asioiden järjestelyssä ja uusien rutiinien ja kirjastojen opettelussa. Bochumin yliopiston Käte Hamburger Kolleg on uskontotieteeseen erikoistunut tutkimusinstituutti. Käte Hamburger Kollegeja muutama muukin saksalaisissa yliopistoissa. Bochumin KHK-instituutin erityiskiinnostuksen kohteena ovat Euroopan ja Aasian uskontojen kohtaamiset. Instituutin tutkijoissa on islamin, shintolaisuuden, konfutselaisuuden, buddhalaisuuden ja Intian monien uskonnollisten perinteiden tuntijoita. Kun työhuonekaverini hyllyt pursuavat kiinankielisiä opuksia, tunnenkin kummasti itseni latinani kanssa aika tavanomaiseksi.

Kuka oli Käte Hamburger, jonka muistoksi nämä instituutit on nimetty? Hän oli Saksan juutalainen filosofian ja kirjallisuuden tutkija (1896-1992), joka kirjoitti mm. narratologian teoriasta, Goethestä, Schilleristä, Thomas Mannista, Tolstoista, Ibsenistä, elokuvan ja kirjallisuuden suhteesta sekä kirjallisuuden etiikasta. Käte Hamburger yritti selviytyä tutkijana 1920-30-lukujen Saksassa, mutta kansallissosialistisen Saksan ilmapiirin kiristyessä (mm. hänen kirjansa Thomas Mannista vedettiin markkinoilta pian ilmestymisensä jälkeen) hän pakeni Ranskaan ja pian tämän jälkeen Ruotsiin. Käte Hamburger asui 22 vuotta maanpaossa Ruotsissa. Vuonna 1956 hän palasi Saksaan ja hänen asemansa tutkijana tunnustettiin. Hän toimi professorina Stuttgartissa ja opetti yliopistossa 80-vuotiaaksi.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Yö on käärme ja Koko meren laajuus

Luin kaksi hyvinkin erilaista ja erisävyistä runokokoelmaa, joita yhdistävät ihmiskehojen kohtaamiset. Iiro Laukolan esikoiskokoelma Yö on käärme (Ntamo 2018) on tiiviin aforistinen. Se alkaa Lucretius-sitaatilla (De rerum natura, Maailmankaikkeudesta), jossa kuvataan mielen nostattamia unikuvia.

Muutamat runoista viittaavatkin kreikkalais-roomalaisen antiikin maailmaan, mutta toimivat myös ilman erityistietämystä antiikin kirjallisuudesta. Säkeet ”Sellerin / Nemean kukan, / ripset ohimollasi. / Olet pian tuhkaa, / lapsi on tuhkaa, / kurjenmiekat / tuhkaa” ehkä avautuvat paremmin, jos esimerkiksi tietää, että Nemean kisoissa voittaja sai villisellerin lehdistä punotun seppeleen. (Olympian kisoissa voittaja sai oliivinlehtiseppeleen, Delfoin Pythian kisoissa laakeriseppeleen. Ja hmm … Asterix-albumissa Caesarin laakeriseppele päädytään lopulta persiljaan).

Ihmiskehon kuvasto on Laukolan runoissa jatkuvasti tärkeä, kuten runossa: ”Silmäni eivät ole ikkunoita, / ruumiini ei ole talo, / sisälläni ei ole eteistä, / jossa hiekka olisi raparperia ja inkivääriä.”

Toinen runokokoelma, Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (Poesia 2018) myös rakentuu kehollisuuden ympärille, mutta on tyyliltään runsas ja rönsyilevä. Rantakari kirjoittaa: ”olemme ikkunoita emme peilejä / takerrun hiuksiisi, hyperventilaatio puuduttaa kasvot / nenänpäästä tai kitalaesta alkaen”.

Runokokoelman kuvastossa ihmiskehot ovat vettä ja merta: ”uni ei enää uni, ehkä meri / ehkä aallot, erottamattomat liikkeet / yhden lakanan alla”.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Recognition and Religion

I am happy to announce that some years’ work has come out. Our volume of articles Recognition and Religion: Contemporary and Historical Perspectives has been published by Routledge. Many thanks to the contributors and to the splendid co-editors Heikki J. Koskinen and Ritva Palmén!

Table of contents:

Introduction
Maijastina Kahlos, Heikki J. Koskinen and Ritva Palmén

Section I: Recognition: Novel Articulations

1 The Recognition of Religion in Public Spaces
Simon Thompson

2 Mediated Recognition: Suggestions towards an Articulation
Heikki J. Koskinen

3 Causes for Lack of Recognition: From the Secular to the Non-Secular
Heikki Ikäheimo

Section II: Historical Struggles for Recognition

4 Early Christians and the Transformation of Recognition
Hartmut Leppin

5 Early Christians on Philosophy: A Religion Seeking Recognition in Greco-Roman Culture
Niko Huttunen

6 Recognition through Persuasion: An Aspect of Late Antique Religious Controversy
Mar Marcos

7 Recognizing the Road: Graeco-Roman Appeals for Religious Diversity in the Late Roman Empire
Maijastina Kahlos

Section III: Medieval and Early Modern Intersections

8 Shame, Self-Evaluation and Recognition in the Middle Ages
Ritva Palmén

9 Aquinas on Recognition
Andrea Aldo Robiglio

10 Theological and Legal Arguments for the Non-Recognition and Recognition of the Rights of Infidels in Medieval Sources
Virpi Mäkinen

11 Recognition and Masculinity: Luther onthe Song of Songs
Risto Saarinen

Section IV: Roots of Recognition Theory

12 Spinoza, Religion and Recognition
Ericka Tucker

13 Hegel’s Actualist Metaphysics as a Framework for Understanding His Recognition-Theoretic Account of Christianity
Paul Redding

Section V: Limits of Recognition

14 On the Natural Basis and Ecological Limits of Recognition
Arto Laitinen and Teea Kortetmäki

15 Justice, Friendship and Recognition: Reflections on Ancient and Late Ancient Debates
Miira Tuominen

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Recognition and Religion

The Collectio Avellana and Its Revivals

I am pleased to inform about the publication of the volume The Collectio Avellana and Its Revivals (Cambridge Scholars 2019). The volume has been edited by the superladies Rita Lizzi and Giulia Marconi. The articles analyse the mysterious collection of late antique documents, Collectio Avellana, from many different viewpoints. Among the contributions, there is also my article ”Multiplex perniciosa perversitas (Coll. Avell. Ep. 97): The Image of Pelagianism in Gelasius’ Letters in the Collectio Avellana”.

Here is the description of the volume:

The Collectio Avellana (CA) has an extraordinary richness and variety of content. Imperial rescripts, reports of urban prefects, letters of bishops, and exchanges of letters between popes and emperors, some of which only this compilation preserves, constitute an exceptional documentary collection for researchers of various sectors of antiquity. This volume is the first publication to reconstruct the history of this compilation through the fascinating questions that it poses to the scholar. There are essays on its general structure, and on some of the most singular texts preserved therein. Other papers offer a comparison between this compilation and the other canonical collections compiled in Italy between the fourth and sixth centuries, as well as between the CA and other contemporary literary products. Adopting a new approach, some contributions also ascertain who could physically have access to the materials that were collected in the CA, and where the compiler could find them. All these fresh studies have led to new hypotheses regarding the period in which the collection, or at least some of its parts, took shape and the personality of its author.

More information here.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa The Collectio Avellana and Its Revivals

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Hämmästyksekseni huomaan olevani joissakin trendeissä mukana. Suuren innostuksen vallassa ”luin” Elena Ferranten Napoli-tetralogian (Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja Kadonneen lapsen tarina). ”Luin” siis lainausmerkeissä, koska oikeastaan kuuntelin kirjat äänikirjoina. Ehkä napolilaisten kohtaloiden lumoa lisäsi lukijan Erja Manton maaginen ääni.

Alun perin suunnittelin blogausta, jossa vertailisin Elena Ferranten Napoli-tetralogiaa ja Karl Ove Knausgårdin autofiktiota. Tästä ei ole tullut mitään, koska en ole päässyt Knausgårdin Taisteluni – Ensimmäistä kirjaa puoliväliä pidemmälle. Uuvuin päähenkilön murrosikäisen kamppailun ääreen (ja erityisesti pitkäksi venyneeseen kaljanhakureissuun uuden vuoden bileitä varten). Voi olla, että joskus vielä taistelen läpi Knausgårdin, mutta tältä erää saa riittää.

Elena Ferranten Napoli-kirjoissakin tuskitellaan ja junnataan. Päähenkilöiden, kertoja Lenùn ja hänen ystävänsä Lilan vaiheita seurataan perusteellisesti, ystävyydessä on ristiriitoja, välirikkoja ja uusia alkuja. Arkipäivää kuvataan välillä ahdistavan tarkkaan. Mutta tarina vetää puoleensa ja säilyy jännite. Lukija oppii tuntemaan valtavan määrän henkilöitä, Napolin kortteleiden lapsuudenystäviä ja näiden perheitä, joiden vaiheita seurataan yksityiskohtaisesti. Ensin henkilöt lempinimineen menevät lukijalta sekaisin, mutta sitten heihin jollakin tavalla kiintyy. Ajankuva on hurja, Lenùn ja Lilan mukana seurataan sodanjälkeisen Italian köyhyyttä, 1950-60-lukujen sosiaalista nousua, 1960-luvun lopun opiskelijamellakoita, 1970-luvun poliittista levottomuutta, jopa vuoden 1980 maanjäristystä Napolissa.

Miksi Ferrante veti minut heti mukaansa (ja Knausgård ei)? Ehkä tärkeimpiä syitä ovat ystävysten ja monien muiden henkilöiden erilaiset elämänkohtalot ja ihmissuhteiden jännitteet. Kaikki ei pyöri kertojan oman navan ympärillä. Minun on myös helpompi eläytyä nuoren tytön ponnisteluihin kohti sosiaalista nousua ja naisten ikuiseen kamppailuun opiskelu- ja työelämässä, jossa miehet päsmäröivät.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Pseudo-Lukianoksen ”Platonin Akatemia kaupan”

Arvoituksellinen kreikkalainen teksti antiikista puhuttaa kansainvälistä tiedeyhteisöä.

Papyrus-fragmenttia P. Hellsingiensis 112 pidetään yhtenä vuosisadan merkittävimpänä tekstilöytönä.

Ajoituksesta edelleen kiistellään, mutta alustavasti teksti on sijoitettu 200-400 -lukujen välille. Tekstissä on samankaltaisuuksia monien tunnettujen tekstien kanssa, näistä ilmeisimpiä Lukianoksen Filosofeja kaupan.

Fragmentin julkaissut Dr Dr von Pilamowitz-Höllendorf luonnehtii tekstiä poikkeukselliseksi antiikin kirjallisuudessa, sillä kirjoittaja nostaa naiset filosofeina esiin. “Onhan meillä naisfilosofeja myös Eunapioksen filosofielämäkerroissa, mutta kolme naisfilosofia samassa tekstissä on uutta antiikissa.”

“Kirjoittaja on selvästi halunnut arvostella valtaapitäviä, ja satiiri on antanut tähän mahdollisuuden. Tämä on selvästi keino, jolla roomalaisen yhteiskunnan vallattomat ja voimattomat saatoivat nostaa epäkohtia esiin”, von Pilamowitz-Höllendorf lisää. “Emme voi kuitenkaan sanoa varmuudella, onko satiirin taustalla historiallisia henkilöitä.”

Pseudo-Lukianoksen ”Platonin Akatemia kaupan”

[… alku puuttuu …] sillä Akatemiaan ei enää tulisi oppilaita. Platonin ja hänen seuraajiensa saamat perintörahat alkoivat huveta. Silti laskettiin, että Akatemiaan voitiin palkata vielä uusi filosofian opettaja. Platonin seuraajat ajattelivat, että he itse valitsisivat uuden opettajan, mutta Ateenan hallintovirkamiehet päättivät kysyä roomalaisten mielipidettä. Jumalallisen kunnianarvoisan Isänmaan Isän puoliso Livia Augusta keräsi ryhmän valmistelemaan valintaa. Mukaan otettiin edustaja kustakin filosofisesta koulukunnasta, epikurolainen, stoalainen, peripateetikko ja jopa kyynikko. Mutta mukaan ei otettu ketään platonikkoa, sillä mitäpä sanomista platonikoilla olisi ollut oman Akatemiansa asioihin.

Livia Augusta: No niin, olemme valikoineet kahdestakymmenestä ehdokkaasta sopivimmat ja nyt meillä on neljä ehdokasta, Diotima, Hypatia, Aspasia ja Kroisos.

Epikurolainen: Olemme saaneet Krotonin, Neapoliksen ja Syrakusan viisailta arvioita näistä ehdokkaistamme. Eivätkö he olleetkin sinun ystäviäsi, oi jumalallinen Livia?

Livia Augusta: Kyllä, vanhoja ystäviäni [… teksti katkeaa … ]. Katsotaanpa, mitä he ovat lausuneet.

Stoalainen: Heidän näkemyksensä ovat kovin erilaisia. Krotonilainen ja syrakusalainen sanovat, että Kroisos ei käy filosofian opettajaksi, koska hän ei ole ollut Akatemiassa enää vuosiin.

Livia Augusta: Ahaa, laitetaan heidän epistolansa sivuun. Tässä on selvästi väärinkäsitys. Eivätkö he nyt ymmärtäneet, mitä halusin heidän sanovan [… tekstissä katko …] Mutta mitä sanoo neapolislainen?

Stoalainen: Montanus Neapoliksesta kehuu Kroisosta.

Livia Augusta: Tässähän meillä on käyttökelpoinen lausunto.

Peripateetikko: Mutta mitä mieltä itse olette ehdokkaista?

Kyynikko: Kaikissa hakijoissa on hyviä puolia. Diotima, Hypatia ja Aspasia ovat kaikki kolme hyvin oppineita. Heillä on paljon kokemusta, he ovat tutkineet ja opettaneet. He ovat kyllä pätevämpiä kuin Kroisos, joka on ehtinyt lähinnä harrastaa filosofiaa, hänellähän on aivan toinen työ vinttureita valmistavan työpajan palveluksessa Kerameikoksella.

Livia Augusta: Vaikene. Me etsimme miehuullisuutta. Kenessä sitä on?

Stoalainen: Jos haemme miehuullisuutta, sitä on Kroisoksessa, koska hän on mies.

Livia Augusta: Ja ennen kaikkea se mitä haemme on voima, dynamis.

Epikurolainen: Dynamis, sitä on runsaasti kaikilla hakijoilla, vaikka kaiketi viisaus, sofia, olisi tärkeämpi ominaisuus. Kroisos on ollut jo vuosia poissa Akatemiasta eikä siis ole [… tekstissä katko …]

Livia Augusta: Mutta Kroisoksella on hallussaan dynamis. Katsokaa, tässä on todellinen dynamis!

Livia Augusta osoittaa pöydällä olevia rahapussia.

Peripateetikko (hypistelee kultakolikoita): Tässä on vastaansanomaton argumentti! Kroisoksella todella on dynamis hallussaan. Tämä pelastaa Akatemian ja vieläpä meidän muidenkin koulut! Mitään tällaista ei ole Diotimalla, Hypatialla ja Aspasialla tarjottavanaan.

Kyynikko: Mutta entä filosofia? Entä totuus?

Livia Augusta: Voitte työntää totuutenne [… teksti pahoin vaurioitunut …]

Kuoro: Solidus Akatemiaa pyörittää, pyörittää, pyörittää. Denaarin kiinni ken saada vois, se tuonne jo pyöri pois.

Maa alkaa järistä ja manalan tuomari Minos ilmestyy maan alta.

Minos: Tietäkää, että Hadeksessa on aivan erityinen paikka niille, jotka eivät [… fragmentin loppu puuttuu]

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Pseudo-Lukianoksen ”Platonin Akatemia kaupan”

Petrarcan laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä

Francesco Petrarca (1304-1374), renessanssioppinut ja runoilija, muistetaan ennen kaikkea italiankielisistä soneteista Lauralle. Suurimman osan tuotannostaan hän kuitenkin kirjoitti latinaksi, oppineita kirjoituksia historiasta, kirjallisuudesta ja hyveistä sekä runoutta. Petrarca, kuten niin monet muutkin runoilijat, aloitti oikeustieteen opinnoilla, mutta suuntautui sitten kirjallisuuden pariin.

Petrarcan mittavaa eeposta Africa voi nyt lukea suomeksi, Maija-Leena Kallelan ja Teivas Oksalan hienona käännöksenä Africa – Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä (Basam Books 2019). Suomennoksen lisäksi kirjassa on perusteellinen johdanto ja selitysosio.

Africa kertoo toisesta puunilaissodasta ja voittoisasta roomalaisesta sotapäälliköstä Scipio Africanuksesta (236-183 eaa.). Scipion päävastustajana on tietysti Karthagon sotapäällikkö Hannibal, mutta tarinaan kutoutuvat mukaan roomalaisten liittolainen Numidian kuningas Masinissa ja karthagolaisten puolelle siirtynyt Syfaks. Petrarca punoo mukaan myös traagisen rakkaustarinan, sillä Masinissa rakastuu Syfaksin vangiksi otettuun vaimoon Sofonisbaan. Masinissa joutuu kuitenkin luopumaan rakkaudestaan, ja Sofonisba lähetetään kuolemaan.

Petrarcan selvänä esikuvana on Vergiliuksen eepos Aeneis, jossa Aeneas velvollisuudentuntonsa vuoksi luopuu rakkaudestaan Karthagon kuningattareen Didoon ja seilaa tiehensä. (Olisi mielenkiintoista joskus lukea Didon versio tarinasta.)

Petrarca liikkuu sujuvasti antiikin maailmassa. Ehkä se oli hänelle tutumpi ja rakkaampi kuin hänen oma aikansa. Välillä lukija melkein unohtaa, ettei kyseessä olekaan antiikin aikainen eepos. Petrarca nostaa itsensäkin tarinaan: aivan teoksen loppuvaiheessa runoilija Ennius saa itseltään Homerokselta näyn, jossa Petrarca kirjoittaa African. Enniuksella on vahvat näkemykset runoilijan työstä: ”Sitä, joka keksii kaiken kertomansa, ei tule nimittää runoilijaksi / eikä kunnioittaa runonlaulajana, vaan kutsuttakoon häntä / pelkästään valehtelijaksi” (s. 216).

Ensimmäisessä kirjassa Petrarca tuo esiin huolensa kirjojen kohtalosta (s. 84):

Pian kirjoja kohtaa niiden kuolema; sillä katoavaista on pakostakin
kaikki se, minkä kuolevaisten aherrus on mitättömillä hengenvoimilla
saanut aikaan. Jos kuitenkin tuo jälkeläispolvi haluaa ne mahdollisesti
säilyttää ja väkivalloin pysähdyttää vahingollisen
vanhenemisen ja valppaasti asettua vastustamaan kiitävää aikaa,
se ei siihen pysty, sillä niin monet asiat estävät sen: maille kohtalokkaat
tulvat ja liian rajusti korventava helle,
erilaisten taivaallisten ja merellisten ilmiöiden aiheuttamat taudit
ja sotien raivo, joka ei salli minkään koko maailmassa pysyvän
rauhallisena. Mutta kun kirjat kuolevat, kuolet sinä
itsekin; näin sinulla on odottamassa vielä kolmas kuolema.

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Petrarcan laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä

Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet

Vierailevana kirjoittajana Triviumin, Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun keskuksen, blogissa: Aiheena ”Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet”, mietintöjä mm. siitä, minkälaisia ajatuksia ja tunteita nousee, kun tutkii antiikin orjuutta.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet

Luukas, myytit ja lähteet

Nyt on alati päivystävän kohudosentin pakko älähtää. Aamulla luin Helsingin Sanomista Katri Kallionpään hyvää tarkoittavan mutta hassun kolumnin ”Luukkaalla oli hyvät lähteet”. Antiikin historian ja kirjallisuuden tutkijana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vielä suurempia myötähäpeän tunteita varmaan nousee Uuden Testamentin tutkijoilla, jotka ovat perehtyneet Luukkaan evankeliumin taustoihin.

Luukkaan evankeliumin kirjoittaja rakentaa Jeesus-liikkeen keskushahmosta myyttiä samaan tapaan kuin antiikin kirjoittajat yleensä loivat ihmekertomuksia aikansa ’suurmiehistä’. Evankeliumi kirjoitettiin huomattavasti myöhemmin kuin siinä kuvatut tapahtumat. Ehkä kirjoittajan käyttämiä lähteitä (perimätieto, kultilliset tekstit) ei kannattaisi verrata nykymaailman journalistien käyttämään lähdeaineistoon. Tai ainakin huolellisesti ja eettisesti työtään tekevien toimittajien tapaan käyttää lähteitään. Viime päivinä on kohuttu Der Spiegelin toimittajan Klaas Relotiuksen vääristelemistä lehtijutuista. Tätä taustaa vasten Kallionpään kolumni tuntuu suorastaan ironisen surkuhupaisalta. Olisiko Kallionpään kannattanut esimerkiksi tutustua siihen, miten Luukkaan evankeliumia käsitellään kriittisessä historiantutkimuksessa?

Siksi on varmaan paikallaan nostaa esiin arkistojen kätköistä vanha Helsingin Sanomissa julkaistu lehtiartikkelini jouluevankeliumista:

Joosefilla ja Marialla ei ollut syytä lähteä Betlehemiin (julkaistu  21.12.1997)

Maijastina Kahlos

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat Jeesuksen syntymästä. Niiden kertomukset ovat ristiriitaisia sekä sisäisesti että keskenään. Ne ovat myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedämme Jeesuksen ajan historiasta, kun lähteenä ei ole Raamattu. Mitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat sitten oikeastaan tiesivät Jeesuksen syntymästä? Tämän: Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana (Matt. 2:1)… Herodeksen, Juudean kuninkaan aikana… Jumala lähetti enkeli Gabrielin… neitsyen luo, jonka nimi oli Maria (Luuk. 1: 5-45)… Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano… tapahtui Quiriniuksen ollessa käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2).

Sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumien kirjoittajat kiinnittävät Jeesuksen syntymän näin ympäröivän maailman, Rooman valtakunnan, tapahtumiin. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien tiedot Jeesuksen syntymäajankohdasta eivät kuitenkaan sovi yhteen. Matteuksen evankeliumin kirjoittaja sijoittaa Jeesuksen syntymän kuningas Herodeksen viimeisiin vuosiin. Luukkaan evankeliumissa enkeli ilmestyy Marialle, ja Maria tulee raskaaksi kuningas Herodeksen aikana. Luukkaan evankeliumin 2. luvussa Jeesus kuitenkin syntyy keisari Augustuksen verollepanon aikana, Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Raamatun ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quirinius oli Syyrian käskynhaltijana vuonna 6, ja hänellä oli käskyvalta myös Juudeassa. Herodeksen sen sijaan tiedetään kuolleen jo vuonna 4 e.a.a. Herodeksen kuoleman ja Quiriniuksen hallinnon välillä on siis ainakin kymmenen vuotta.

Ainoa keino poistaa ristiriidat olisi väittää, että Jeesuksen sikiämisen (enkelin vierailun) ja syntymän välissä on kymmenen vuotta! … keisari Augustus antoi käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2). Luukkaan evankeliumien kuuluisa verollepano eli roomalainen census, väestölaskenta verotusta varten, on myös ongelmallinen. Jos Jeesus syntyi kuningas Herodeksen aikana, ei keisari Augustus voinut antaa käskyä verollepanon järjestämisestä, sillä vaikka Herodeksen hallitsema Juudean kuningaskunta olikin Rooman valtakunnan vasallivaltio, olivat Juudean juutalaiset Herodeksen alamaisia. Rooman vasallivaltiot huolehtivat omien alamaistensa verotuksesta, eivätkä roomalaiset puuttuneet siihen.

Toinen ongelma liittyy koko Rooman valtakuntaa koskevaan verollepanoon. Roomalaiset järjestivät verollepanoja (väestölaskentoja), mutta niistä huolehtivat käskynhaltijat yksittäisissä provinsseissa, koska Rooman valtakunnan provinssien hallintomallit olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Verollepanoja ei koordinoitu millään keisarin koko valtakunnalle osoittamilla käskyillä, eikä koko valtakunnan kattavaa yhteistä verollepanoa koskaan järjestetty. Uuden testamentin ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quiriniuksen aikana vuonna 6 Juudeassa järjestettiin väestölaskenta verotusta varten. Se ei kuitenkaan ollut valtakunnanlaajuinen, vaan paikallinen väestölaskenta Juudean siirtyessä Herodeksen kuningassuvun alamaisuudesta roomalaisten suoraan hallintaan. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja näyttää sekoittaneen Juudean paikallisen väestönlaskennan ja koko Rooman valtakuntaa koskevan keisarillisen käskyn.

Luukkaan evankeliumi ajoittaa joulukertomuksen Quiriniuksen hallintokauteen, jolloin roomalainen paikallinen väestönlaskenta olisi mahdollinen. Kuningas Herodes, joka esiintyy sekä Luukkaan että Matteuksen evankeliumeissa, ei kuitenkaan sovi ajoitukseen. Tällöin Herodekseen liittyvät kertomukset idän tietäjistä, Betlehemin lastenmurhasta ja paosta Egyptiin eivät ole mahdollisia. Jos taas otamme mukaan Herodeksen, täytyy meidän sulkea pois Augustuksen määräämä verollepano, joka esitetään syynä Marian ja Joosefin Betlehemin matkalle. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun (Luuk. 2: 3-4). Verollepanoon liittyy muitakin ongelmia. Verollepanoa varten oli rekisteröidyttävä, kirjoittauduttava veroluetteloon. Luukkaan evankeliumin maininta, että kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa, vastaa roomalaista verotuskäytäntöä, mutta se miten kirjoittaja tulkitsee ”oman kaupungin”, ei ole roomalaisen verotussysteemin mukainen.

Jouluevankeliumi määrittelee Joosefin ”oman kaupungin” Betlehemiksi Daavidin suvun mukaan, eikä hänen asuinpaikkansa Nasaretin ja hänen omaisuutensa mukaan. Väestölaskennassa roomalaisia eivät kuitenkaan kiinnostaneet sukujuuret, vaan elävien ihmisten omistukset. Joosefilla ja Marialla, jotka evankeliumien mukaan asuivat Galilean Nasaretissa, ei ollut mitään syytä lähteä Betlehemiin rekisteröitymään. He eivät omistaneet Betlehemissä mitään, koska he tarvitsivat siellä majapaikkaa – joskin siinä ei joulutarinan mukaan ollut tilaa. Joosefin ja Marian ei olisi muutenkaan tarvinnut lähteä Galilean Nasaretista Juudean Betlehemiin, sillä Galilea ja Juudea olivat eri hallintoalueita. Galilealaisena Joosef Nasaretilaisella ei ollut mitään tekemistä Juudean väestölaskennan kanssa. Vuonna 6 Galilea oli jäänyt Rooman alaisen vasallishallitsijan hallintaan, joten roomalainen verollepano ei koskenut Galilean asukkaita.

Joulukertomusten ristiriitoja ja selviä virheitä on nykytutkimuksessa selitetty sillä, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kirjoitettiin vuoden 90 paikkeilla, jolloin Jeesuksen kuolemastakin oli jo kulunut yli puoli vuosisataa. Kirjoittajat eivät olleet Jeesuksen elämän silminnäkijöitä. Varhainen kristillinen perimätieto ei todennäköisesti muistanut tai yksinkertaisesti tiennyt tarkkaan Jeesuksen syntymäaikaa ja –paikkaa. Jeesuksen kuolemahan oli kristillisessä traditiossa paljon tärkeämpi kuin hänen syntymänsä. Koska kristityt tunnustivat Jeesuksen Messiaaksi, piti hänet liittää kuningas Daavidin sukuun, josta Messias oli juutalaisen tradition mukaan nouseva. Jo apostoli Paavali (Room. 1:3) yhdistää Jeesuksen Daavidin sukuun. Betlehem oli Daavidin kaupunki, josta profeetta Miika (5:2) oli ennustanut Messiaan nousevan: Ja Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Jotta Jeesuksesta saataisiin Vanhan testamentin ennustama Messias, hänet oli laitettava syntymään Betlehemissä.

Luukkaan evankeliumin kirjoittajan oli jotenkin selvitettävä ristiriita Juudean Betlehemin ja Galilean Nasaretin välillä. Juutalainen traditio Messiaasta painotti Betlehemiä, mutta kristillinen perimätieto tiesi, että Jeesus oli Marian ja Joosefin poika Nasaretista. Ennustusten mukaan Jeesuksen täytyi syntyä Betlehemissä, mutta miksi galilealainen Maria olisi käynyt synnyttämässä Jeesuksen Juudeassa saakka? Ehkäpä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja tai joku muu ehdotti, että syynä oli verollepano. Quiriniuksen järjestämä verotus vuonna 6 oli tärkeä tapahtuma juutalaisten historiassa, koska Juudea siirtyi tällöin Rooman suoraan hallintoon. Jeesuksen syntymä oli helppo kytkeä tähän tärkeään vuoteen, mutta miksi Juudean paikallinen väestönlaskenta muuttui valtakunnanlaajuiseksi, koko maailmaa koskevaksi?

Ehkä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja halusi kytkeä Jeesuksen syntymän koko roomalaista maailmaa koskevaksi tapahtumaksi. Kirjoittaja omisti evankeliuminsa hellenistikristitylle Theofilokselle ja ilmeisesti tarkoitti sen laajan kreikkalais-roomalaisen yleisön luettavaksi. Luukkaan evankeliumissa on muutenkin paljon kytkentöjä Rooman valtakuntaan ja roomalaiseen hallintoon. Joulukertomus liittää Jeesuksen elämän alkuvaiheet sopivasta maailmanvaltaan.

Mitä siis jää jäljelle kun riisumme joulun myytin, demytologisoimme jouluevankeliumin? Italialainen filosofi Gianni Vattimo puhuu – Nietzscheä seuraten – kirjassaan Läpinäkyvä yhteiskunta demytologisoinnin demytologisoinnista. Myyteistä vapautuminen on sekin lopulta vain myytti. Jälkimoderni länsimainen kulttuuri tietää uneksuvansa ja jatkaa silti uneksumista.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Luukas, myytit ja lähteet