Väitös Aleksanteri Suuresta ja historian käytöstä

Aleksanteri kohtaa amatsonit. Aleksanteri-romaanin kuvitusta 1400-luvun alusta. British Library. Lähde: wikicommons

Ensi lauantaina on tiedossa antiikin historian väitös Tampereen yliopistossa. Jaakkojuhani Peltonen puolustaa väitöskirjaansa Using the Past, Shaping the Present: Alexander the Great in textual imagery 150 BC – 600 AD (Historian käyttö ja tarinat Aleksanteri Suuresta antiikin Roomassa).

Vastaväittäjänä on professori Hugh Bowden (King’s College, Lontoo,
Iso-Britannia). Kustoksena toimii dosentti Katariina Mustakallio.

Peltonen tutkii kertomuksia ja myyttejä Makedonian kuninkaasta Aleksanterista (jota jälkimaailma kutsuu Aleksanteri Suureksi). Hän analysoi sitä, miten roomalaiset kirjoittajat, valtiomiehet, sotapäälliköt ja taiteilijat kuvasivat Aleksanteria omista lähtökohdistaan. Samalla väitöskirja on tutkimus siitä, miten eri aikakausien ihmiset käyttävät historiaa omien tarkoitusperiensä välineinä – valiten ”tietyt historialliset kertomukset kerrottavaksi” sekä päättäen ”miten ja millaisiksi nuo kertomukset luodaan ja arvotetaan”, kuten väittelijä toteaa tiivistelmässään.

Lähdeaineistona on kreikan- ja latinankielisiä kirjoittajia vuosilta 150 eaa. – 600 jaa. Tarinat Aleksanterista palvelivat kunkin kirjoittajan filosofisia, pedagogisia, poliittisia
ja uskonnollisia näkemyksiä.

Onnea väitökseen!

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Vihan pitkät jäljet

Huomenna ja perjantaina osallistun Turun yliopistossa työpajaan, jonka järjestää Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Argumenta-hanke ”Vihan pitkät jäljet”. Kahden päivän työpajan aiheena on ”Vieras vaarallinen uskonto”. Eri alojen tutkijat kokoontuvat pohtimaan uskontoa, uskonnollista ja etnistä toiseutta ja uskontoon perustuvia vastakkainasetteluja.

Olen mukana ryhmässä, jossa mietimme, aiheuttaako monoteismi suvaitsevaisuutta. Luvassa on pohdintaa mm. historian, uskontotieteen ja filosofian näkökulmista, joten tiedossa on varmasti jännittäviä tieteidenvälisiä kohtaamisia.

Muutenkin kaksipäiväinen ”Vieras vaarallinen uskonto” näyttää monipuoliselta: luvassa on key note -luentoja englanniksi, usean työpajan tulosten purkua ja taidetta. Ohjelma täällä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Antiikin veistokset hehkuivat väreissä

Rekonstruktio Prima Portan Augustuksesta väreissä, Ashmolean Museum, Oxford.

Kirjoitin Kanavaan (6/2017) jutun ”Antiikintutkijat nettivihaajien hampaissa”. Analysoin kahta tapausta, jossa antiikintutkija joutui nettimyrskyyn kommenttiensa tai kirjoittelujensa takia. Toinen näistä on brittiläinen Mary Beard, todennäköisesti tämän hetken tunnetuin antiikintutkija. Toinen on nuoremman polven tutkija, yhdysvaltalainen Sarah Bond, joka on ansiokkaasti yleistajuistanut antiikin maailmaa Forbes-lehden koluministina.

Beard osallistui kesällä velloneeseen keskusteluun, joka alkoi BBC:n tekemästä opetukseen tarkoitetusta animaatiosta. Siinä esitellään Britannian arkea Rooman vallan aikana. Animaatiossa esitellään perhe, jonka isä on tummaihoinen. Kun tämä herätti joissakin närää, netissä ja perinteisissä tiedotusvälineissäkin keskusteltiin kiivaasti.

Sarah Bond julkaisi kesällä yleistajuisen artikkelin antiikin Kreikan ja Rooman veistosten väreistä. Tästä nousi kohu, kun nettilehti Campus Reform sepitti yksinkertaistavan otsikon (”Prof.: ’White Marble’ in Artwork Contributes to White Supremacy”).

Antiikin patsaat, jotka museoissa ovat nykyään valkoisia, olivat maalattuja ja hehkuivat kullan, punaisen, vihreän, mustan, valkoisen ja ruskean sävyissä ja monissa muissa väreissä. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen. Eikä sekään, että antiikin valkoiset patsaat ovat 1700-luvulla saksalaisen taidehistorioitsijan Johann Winckelmann (1717–1768) intoilusta syntynyt mielikuva.  Valkoisina hohtavat marmoriset veistokset vakiintuivat kauneusihanteeksi.

Useissa museoissa on viime vuosikymmeninä ollut esillä rekonstruktioita antiikin värikkäästi maalatuista patsaista, kuten kuvassa oleva Prima Portan Augustus Oxfordin Ashmolean Museumissa.

Analyysini näistä voi lukea Kanavasta, nyt luettavissa myös täällä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Jätä kommentti

Communicating Religion in EASR 2017 in Leuven

Next stop in my conference tour is EASR 2017 conference in Leuven. EASR is the European Association for the Study of Religions. The theme of the conference is ’Communicating religion’ which is somwhat general, as I guess everything is communication.

I will take part in two panels. The first one is ”A Dialogue of the Deaf? Constructing Paganism in Christian Graeco-Roman Apologetics” organised by Miguel Herrero de Jáuregui and Chiara Ombretta Tommasi, and the other one is ”Delineating the Confines of Proper Piety: Negotiating Religious Authority in Antiquity” organised by Marika Rauhala.

In the first one, I’ll give a paper ”Mimus religionis: Late antique Christian denigration of Graeco-Roman religions as superstition and distortion” and in the second one, ”Religious Authority in Crisis? – The Quest for Local Rituals in Late Antiquity”.

Abstracts here:

Mimus religionis: Late antique Christian denigration of Graeco-Roman religions as superstition and distortion

In his polemic against Graeco-Roman religions, Lactantius argues that these cannot be real religiones because there can be no religio wherever there are cult images involved. He states that religio consists of divine things and there is nothing divine except in heavenly things. Thus, Lactantius asserts, cult images are without religio because there can be nothing heavenly in images made from earth. Pagan cults with images were a mere mimicry of religio: non religio in simulacris, sed mimus religionis est (Lactantius, Institutiones divinae 2.18.3).

In this paper, I will discuss the late antique Christian polemic against Graeco-Roman religions (‘paganism’) and especially Christian writers’ argumentation in which Graeco-Roman religions were labelled as a distortion of the real religion. In their criticism, Christian apologists employed the Roman concept of superstitio. I will show how they not only introduced new dimensions to the distinction between religio and superstitio, but also echoed some of the traditional Roman conventions that characterized superstitio as the perversion, forgery or caricature of the proper religio. The focus is on Lactantius’ discussion on the cults with and without images but I will also analyse Augustine’s views on the ‘pagan’ distortions.

Religious Authority in Crisis? – The Quest for Local Rituals in Late Antiquity

In Late Antiquity and Early Middle Ages, the ecclesiastical leaders often defined as pagan, superstitious and even magical those rituals and beliefs that they disliked. Augustine of Hippo, for instance, depicted a number of practices as pagan elements that recent converts could not abandon and therefore carried with them into the church after Constantine’s conversion. Augustine and other church leaders have been influential in setting out the course of interpreting the local popular forms of religiosity as magic (‘magical survivals’) or leftovers of paganism (‘pagan survivals’).

In my paper, I will illustrate the local and/or popular forms of late antique religiosity with a few examples taken from the writings of Augustine of Hippo, Paulinus of Nola, and Maximus of Turin as well as some later Latin writers such as Martin of Braga, Gelasius, and Gregory of Rome. I wish to break away from the traditional dichotomies such as pagan/Christian, religion/magic, and religion/superstition and to observe religious practices in the late antique and early medieval world on their own terms. We may call that religious world the third paganism, popular Christianity, or whatever, but choosing the term is not relevant here. Instead of taking local forms of religiosity simply as ‘magical survivals’, ‘pagan survivals’, or ‘Christian superstition’, we should analyse local religious worlds in their different socio-political contexts. Therefore, I will use the local religion model, enhanced, e.g., by Jörg Rüpke, Hubert Cancik, and David Frankfurter.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Communicating Religion in EASR 2017 in Leuven

Expropriation and Destruction of Synagogues in Late Antiquity

This week starts the international workshop ”Expropriation and Destruction of Synagogues” at the University of Münster (Sept. 14-17). It is organised by Prof.  Johannes Hahn within the Cluster of Excellence “Religion and Politics”. The workshop will gather together specialists of late antique research, historians, archaeologists, and philologists. The focus is on the fate of synagogues in Late Antiquity, but also religious transformation in general.

My paper will be on violent rhetoric in ecclesiastical authors’ texts and legislation , with the title ”Violence in words: Christian Polemics against religious dissenters”.

Abstract: Violence, including religious violence, was part of the late antique life. How considerable role religious violent conflicts played in Late Antiquity has been an ongoing debate in recent scholarship. At least on the level of imagery, religious violence had a considerable role in the late Roman world. Violence occupies a great deal of space in the Christian narratives on the demise of ‘paganism’ and in the polemics against Jews and ‘heretics’. In this paper, I focus on the warfare in words against religious dissidents in the fourth and fifth centuries. By religious dissidents I mean here ‘pagans’, ‘heretics’, Jews, and some other religious groups that were (more or less) marginalised by the mainstream Christians in late antique society.

I will take examples from the polemical writing of Christian writers (Firmicus Maternus, Augustine, John Chrysostom among others) against religious dissidents. Furthermore, I discuss the rhetoric of violence in the imperial legislation. I will look at a few similarities in how ‘pagans’, ‘heretics’, and Jews are treated in ecclesiastical rhetoric and legislative texts. In polemics, the three were often bundled into one entity and refuted altogether.

In the second part of my paper, I briefly discuss the connection between violence in words and violence in deeds. I ask how imagery of aggressive piety that captured the imagination of early Christian communities influenced the relations between religious groups in everyday life.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Expropriation and Destruction of Synagogues in Late Antiquity

Tyyni ja Oiva

Kesällä löysin kirjastosta Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa (toimittanut Irma Koskinen, SKS 2008).

Kuka oli Tyyni Tuulio? Tyyni Tuulio (1892-1991), omaa sukua Haapanen oli lähes 100-vuotiaaksi elänyt kirjailija ja kääntäjä. Hän suomensi valtavat määrät kirjallisuutta ranskasta, englannista ja italiasta (mm. Danten Vita nuovan) ja toimitti useita kirjoja, mm. Espanjan ja Portugalin kirjallisuuden kultaisen kirjan ja Italian kirjallisuuden kultaisen kirjan. Hän lahjoitti kirjeenvaihtonsa SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Julkaisussa on Tyyni Tuulion kirjeenvaihtoa kouluvuosilta 1905-1911, opiskeluajalta Pariisissa 1914 ja kihlausajalta 1916-1917.

Koulutyttöjen kirjeenvaihto on hauskaa luettavaa: siinä on paljon samaa kuin myöhempien sukupolvien koulutyttöjen elämässä: ystävyyttä, suuria tunteita, juoruilua. Välillä huomaa kielen muuttumisen: ystävykset saattavat aloittaa esim. tervehdyksellä ”Terve, sinä vanha vakituinen akkani” tai ”Rakkahin typykkä!”.

Tyyni oli niihin aikoihin niitä harvoja naisia, jotka saattoivat kouluttautua ja vieläpä yliopistossa. Hänen perheensä ei ollut varakas, ja niinpä hän elätti itseään tekemällä käännöstöitä. Opiskelijana hän käänsi mm. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, kolmen vuoden englannin lukio-opintojen jälkeen. Vuonna 1914 Tyyni sai stipendin Pariisiin. Sieltä hän kirjoittaa kotiväelle ensi elämyksistään suurkaupungissa:

Aamiaispöydässä söin siekailematta ruokia, joitten kokoonpanosta minulla useinkaan ei ollut aavistusta ja join reippaasti ’cidre’ni. Sitten lähdin tuon suomalaisen neidin (neiti Helminen Tampereelta, hyvin suloinen) ja erään pienen sievän rouva Fohlströmin (myös maalarinalku) kanssa katselemaan kaupunkia. Olin heidän kansaan Magasineissä, joitten rinnalla Stockman on kuin Kytöviita Stockmanin rinnalla, näin suuret bulevardit, join café au lait’än ja söin bakelseja eräässä kahvilassa, sitten kaiken melun ja huminan jälkeen menin neiti Helmisen kanssa muutamiin taidenäyttelyihin, joissa enemmän nautin hiljaisuudesta, lyxistä ja harmoniasta kuin taiteesta, jota en vielä oikein jaksanut sulattaa. Sitte kävelimme kotiin Place de Concorden kautta ja seisoimme eräällä Seinen sillalla, josta näkyi juuri Place de Concorde, Madeleine-kirkko, Tuilerie, Eiffel-torni, Louvren katto ja kaukaa häämöttivät Notre Damen tornit. Ja minun päätäni huumasi. Kun vihdoin olimme Pensionin ovella, olin pyörtyä, mutta en sitä sentään tehnyt.

Ensimmäinen maailmansota syttyi, ja Tyynin piti palata Suomeen. Kotimatkan varrelta hän lähetti sähkeitä, joissa raportoi olevansa kunnossa.

Helsingissä opiskellessaan ranskaa Tyyni tutustui Oiva Tallgreniin, romaanisten kielten dosenttiin. Oivalta säilyneissä muistiinpanoissa on merkintä ensimmäisestä merkittävästä katseesta (19.11.1915). Toisessa merkinnässä Oiva ikävöi:

Ja nyt 7.XII on ollu aika niin pitkä, kun ei ole nähty sitte 4.XII pikimmiten yliopiston kirjastossa, nyökkäs niin kauniisti. On ollu niin ikävä etten saanut tultua suoraan kotiin, piti käydä seminaarit, ei ollu, ja piti sitten vielä palttoo päällä katella yliopiston kirjaston nimikirja. Oli ollut jo keskiv. päivänä, muttei auttanut, piti vielä mennä riisuun palttoo ja käydä sisällä kirjastossa, jos kumminkin. Muttei ollut.

Lopulta Tyyni ja Oiva menivät kihloihin ja kirjassa on julkaistu heidän kihlausaikana kirjeenvaihtoa. Sota-aika näkyy siinä, että kirjeissä on sotasensuurileimoja. Oiva aloittaa yhden kirjeensä näin:

Sietämättömän rakas Tyyni. Niin! Eikö sensuuri olle kiltti, kun näkee tämän alun? Sulje, sensuuri, sulje uudestaan, älä lue enempää! – Ja lukekoon sitte, pahakurki.

Tyyni ja Oiva menivät naimisiin v. 1917. Naimisiin mentyään myöhemmin he suomensivat Tallgrenin Tuulioksi. Kirjeenvaihdon toimittaja toteaa, että myönnytyksenä anopilleen Tyyni meni soppakouluun. Anoppi piti häntä epäkäytännöllisenä ihmisenä. Tyyni kuitenkin jatkoi käännöstöitään ja muita kirjallisia projektejaan. Uran ja perhe-elämän sovittamista hän on pohtinut kahdessa kirjassaan Paljain käsin: erään äidin päiväkirja (1933) ja Sininen ikkuna: kymmenen lukua erästä ihmiselämää (1936). Tyyni on todennut erilaisten töiden yhdistämisestä: ”Ajatus lepää, kun kädet tekevät töitä – tai kuten usein olen huomannut, runokäännökset askarruttavat aivoja, kun kädet lakaisevat tai pyyhkivät tomua.”

Oiva kuoli tuberkulosiin vuonna 1941, ja muutama kuukausi myöhemmin kaatui sodassa heidän poikansa. Tämän jälkeen Tyyni elätti yksinhuoltajana kaksi lastaan. Hän kirjoitti useisiin lehtiin (usein nimimerkeillä), useita romaaneja, tutkimuksia ja elämäkertoja sekä paljon käännöksiä mm. tyttökirjoista. Tyyni Tuulio oli mukana kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin toiminnassa. Hänen nimeensä Tyyni Haapanen, Tallgren tai Tuulio törmää tuon tuosta, juuri äsken huomasin, että kappas, oman suosikkini Alcottin Pikku naisia on suomentanut Tyyni Haapanen.

Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa on erinomaisesti toimitettu julkaisu, taustoituksineen ja selityksineen (oppineita espanjan, italian, ranskan ja harvinaisempien romaanisten kielten sitaatteja myöten). Yhden epäselvyyden löysin (s. 245): Oiva kirjoittaa Tyynille sotasensuurin avaamasta kirjeestä, mutta toteaa sitten, ettei siitä kannata välittää: Unius aestimemus assis. Selityksiin toimittaja on kääntänyt: ”lat. Yhdessä arvioikaamme.” Tässä on oikeastaan kyseessä sitaatti Catulluksen kuuluisasta rakkausrunosta (5), jossa runoilija ei halua välittää toisten tuomitsevista juoruiluista pennin (roomalaisittain yhden as-kuparikolikon) vertaa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Tyyni ja Oiva

Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta

Olen mukana monitieteisessä yhteisjulkaisussa Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta (STKS), joka ilmestyi juuri!

Kirjan ovat toimittaneet Ritva Palmén ja Heikki Haara. Suuri osa kirjaan osallistuneista tutkijoista on mukana Suomen Akatemian huippuyksikössä Reason and Religious Recognition (”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen”). Yksikkömme tutkii eri näkökulmista uskonnollisen hyväksymisen tapoja historiassa ja nykypäivänä.

 

Toimittajat kuvaavat kirjaamme Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta näin:

Kamppailu tunnustamisesta voi edistää ihmisten hyvinvointia ja korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. Samaan aikaan erilaisissa tunnustussuhteissa esiintyy vallankäyttöä, joka voidaan kyseenalaistaa. Uskonnon rooli on yksilöiden ja ryhmien välisten tunnustussuhteiden kannalta olennainen, mutta poliittisessa keskustelussa valitettavan vähälle huomiolle jäänyt alue.

Suvaitsevaisuus ja erilaisten identiteettien uskonnolliset kytkökset ovat Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta -teoksen pääteemoja. Teos tarjoaa ajankohtaisia ja historiallisia näkökulmia yksilöiden ja yhteisöjen välisiin erimielisyyksiin ja vuorovaikutukseen. Teoksessa tarkastellaan uskonnollisen ajattelun ja identiteetin merkitystä sekä erimielisten toimijoiden välistä vuorovaikutusta.

Oma artikkelini käsittelee (tämä ei ole tietenkään mikään yllätys) kamppailuja tunnustamisesta Rooman valtakunnassa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta

Museossa saa keittää puuroa

Heinäkuun kohokohtia oli ’Birckala 1017’ Tampereen kaupunginmuseossa Vapriikissa. Näyttely kertoo myöhäisrautakautisesta (’viikinkiaikaisesta’ eli vuosisatojen 800-1200) hämäläiskylästä. Pirkkalan Tursiannotkossa tehtiin vuosina 2012-2017 arkeologiset kaivaukset, ja näyttelyn esineistö perustuu osittain niissä tehtyihin löytöihin.

Näyttelyssä esitellään paljon muitakin kiehtovia löytöjä Hämeestä, esimerkiksi Ylöjärven Mikkolan kalmistosta vuonna 1976 löytynyt erikoinen hauta 1000-1100-lukujen vaihteesta. Vainaja oli n. 60-vuotias, ja hänen ruumisarkkunsa oli naulattu kiinni kolmella keihäänkärjellä. Neljäs keihäänkärki oli löydetty kasvojen kohdalta. Lisäksi haudassa oli miekka, jonka kärki oli suunnattu vainajan päätä kohti. Merkillinen hautaus on herättänyt spekulaatioita. Onko kyse erityisestä pelosta vainajaa kohtaan? Olivatko keihäänkärjet maaginen keino estää vainajaa nousemasta häiritsemään eläviä? Tätä Pahan miehen hautaa on verrattu muihin hautauksiin, joissa haudan päälle on laskettu iso kivi. Hämeessä elettiin murroskautta, jolloin alue alkoi vähitellen kristillistyä, siirryttiin polttohautauksesta ruumishautaukseen, ja kaikki tämä herätti epävarmuutta myös vainajien suhteen.

Lisäksi näyttelyssä esitellään tuore löytö vuodelta 2013, Janakkalan miekkamies. Tämä vainaja on ajoitettu 1300-luvulle, ja mielenkiintoista löydössä on se, että vainaja on saanut mukaansa kaksi miekkaa. Molemmat miekat ovat vainajaa paljon varhaisempia. Läntisen Suomen alueilla 1300-luvun oli jo harvinaista laittaa aseita tai muita esineitä mukaan hautaan. Tämä on saanut tutkijat arvelemaan, että Janakkalan miekkamies olisi ns. viimeisiä pakanoita. Oletukset tosin perustuvat usein kaavamaisiin oletuksiin siitä, mitä kristinusko ja kristillistyminen menneinä vuosisatoina mahdollisesti oli.

Museossa voi myös arpoa nimigeneraattorilla itselleen muinaissuomalaisen nimen. Nimekseni nousi komea Marjatta Karhu. Sepän pajassa saa kokeilla palkeiden käyttöä ja takomista. On vaatteita ja rautarengaspaitoja, joita saa pukea päälle. On miekkoja ja kilpiä, joilla pääsee taistelemaan. Yhdessä nurkkauksessa on tulisija, jossa voi kokeilla ruuanlaittoa myöhäisrautakautiseen tapaan. Seinällä on erikseen kyltti, jossa kerrotaan, että puuron keitto todellakin on sallittu. Juuri tämän vuoksi rakastan nykymuseoita! Pieni lapsi minussa haluaa kokeilla ja koskettaa menneisyyttä.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Museossa saa keittää puuroa

Kärräämisen filosofiaa

Yllä oleva kuva on keskiaikaisen käsikirjoituksen näkemys 400-luvun alkupuolella vaikuttaneesta historiankirjoittajasta Orosiuksesta. Pidän kuvaa työhuoneen ilmoitustaululla. Osin tietysti sen takia, että tyyppi on yksi lähteistäni: hän kirjoitti teoksen Historia adversus paganos (Historia pakanoita vastaan). Mutta ennen kaikkea Orosiuksen kuva muistuttaa, kuinka vaarallista on istua. Katsokaa vaikka, kuinka kumaraselkäiseksi Orosius on vaipunut. Älkää siis istuko!

Tänä kesänä ei istuta. Olen omistanut alkukesän halkojen kärräykselle. Se on palkitsevaa. Toisin kuin kirjoittamisessa, kärräämisessä näkee heti työnsä tulokset. Huomaa heti, kuinka halkokasa kutistuu kutistumistaan. Vai huomaako?

Päivä toisensa jälkeen halkokasa näyttää aivan samalta. Mitä eroa tässä on? Urakka alkaa muistuttaa kirjoittamista. Sanoja kuljetellaan, vaan näkyykö mikään missään?

Jospa tärkeintä olisi keskittyä toimintaan, ei lopputulokseen. Kottikärryt kulkevat välillä ylös rantaan saunalle, välillä ylämäkeä puuvajaan. Ylämäessä toiminnan huomaa reisilihaksissa. Lopulta kuitenkin tulee valmista, kärräyksessä ja toivottavasti joskus kirjoittamisessa.

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Kärräämisen filosofiaa

Globaali talous ja Rooman tuho – jälleen

Rooman tuho kiinnostaa edelleen – jopa heinäkuussa! Helsingin Sanomien taloussivuilla kerrotaan Jyväskylän yliopiston taloushistorian professorista Juha-Antti Lambergista, joka on työryhmänsä kanssa pohtinut Rooman tuhon syitä, erityisesti Rooman valtakunnan talouden taantumista. Yhtenä syynä Rooman tuhoon Lamberg ryhmineen näkee valtakunnan väestön vähenemisen ja sen myötä talouden hiipumisen. Myös Rooman keskushallinnon talousongelmat mainitaan: verokertymä pieneni ja keskushallinto oli vaikeuksissa.

Yhtenä tärkeänä analyysin lähteenä on Bryan Ward-Perkinsin The Fall of Rome and the End of Civilization (2005) (Katso esittely kirjasta blogipostauksessani vuonna 2009). Ward-Perkinsin teos on ollut merkittävä keskustelunavaus myöhäisantiikin tutkimuksessa ja haaste aikaisemmalle tutkimukselle – joskin juuri poleemisuutensa vuoksi aika yksipuolinen kuvaus myöhäisantiikin maailmasta. Hesarin uutisen perusteella on vaikea on sanoa, onko Lambergin ryhmä hyödyntänyt muita analyyseja myöhäisantiikin Roomasta. Gibbon klassikkona mainitaan.

Onneksi haastattelussa Lamberg varoo tekemästä yksioikoisia vertailuja Rooman ja esimerkiksi EU:n tai Neuvostoliiton välillä. Näitähän vertailuja tehdään tuon tuosta, usein poliittisin motiivein. Vertailuun väestönkasvun ja väestön vähenemisen yhteydessä kuitenkin (ainakin lehtijutun perusteella) pureudutaan. Lamberg varoittaa siitä, että väestön väheneminen taannuttaa talouden. Minun mielestäni on kuitenkin todella hankalaa rinnastaa väestön kasvua tai vähenemistä antiikin ajan Välimeren alueella ja nykyisen maailman väestöä. Antiikin ajan Rooma oli teknologisesti aivan eri universumi kuin meidän  maailmamme. Kaikki talouden alat vaativat runsaasti työvoimaa. Suuri osa ihmisistä (joista osa oli orjatyövoimaa) eli kehnosti tuottavasta maataloudesta.

Eroja on paljon, joten vertailu on haastavaa, vaikka totta kai kiehtovaa. Silläkin uhalla, että Kohudosentin nyt uutisoidaan käyneen analogioita viljelemään, voisin tässä heittää verokertymiin liittyen, että siinä myöhäisantiikin Roomalla ja nykymaailmalla on paljon yhteistä. Rooman keskushallinto oli 300-ja 400-luvuilla pulassa erityisesti sen takia, että monet tahot harrastivat tehokasta verosuunnittelua. Suurmaanomistajia, aristokratiaa ja kirkkoa ei saatu tehokkaasti verotuksen piiriin. Eikö nykyään voitaisi vihdoinkin saada sellaisia vapaamatkustajia kuin sähkönsiirtoyhtiö Caruna maksamaan kunnolla veroja?

 

Tallennettu kategorioihin Blogi | Kommentit pois päältä artikkelissa Globaali talous ja Rooman tuho – jälleen